4.7.1942 Kuusamo. Koira haukkuu koko pitkän, valoisan lauantai-illan Isolehdon talon aidan taakse. IsäntäJanne Isolehto ihmettelee. Ei siellä pitäisi olla kuin metsäneläimiä. Pohjoisvaara. Vetelä, vaikeakulkuinen Hyöteikönsuo. Erämaata.

Isolehto on Juntusrannasta Murtovaaran kautta Kuusamon kirkolle vievän maantien varressa. Yksinäinen talo pitkällä, asumattomalla korpitaipaleella.

Viikko sitten, sunnuntain vastaisena yönä, neuvostopartisaanit iskivät kilometrin päässä Isolehdosta saksalaisten kolonnaan. Väijytyspaikan oli vähän aiemmin ohittanut niin sanottu ”tanssiauto”, sotilasajoneuvo, joka kuljetti paikallista nuorisoa. Se oli saanut mennä rauhassa.

16-vuotiasEdvin Isolehto on pyöräillyt kirkonkylästä kotiin kylpemään. Sunnuntaina on konfirmaatio.

– Äiti sanoi, että voi hyvä lapsi, mitä sinä tänne tulit, ei tiijä, mitä yön aikana taas tapahtuu, Edvin Isolehto muistelee tuota kesäiltaa.

Edvin lähtee ”nurkkatansseihin” Murtovaaraan, joka on Isolehdosta 9 kilometriä kirkonkylään päin. Siellä ostetaan naapurinpojan kanssa tikkuviinapullo.

Kello on 23. Murtovaarassa nuoriso tanssii ja iloitsee. Reilut 100 kilometriä idempänä, lähellä Uhtuaa, kaksi autoa lähtee liikkeelle Valkeisenjärven rannalta, everstiFagernäsin 3. Divisioonan komentopaikalta. Uhtua on kalevalaista kansanrunojen Karjalaa. Vienan Karjalaa.

Ensimmäisenä ajaa saksalaisvalmisteinen maastoauto. Edessä istuvat kuljettaja ja varakuljettaja, takapenkillä alikersanttiInto A. Salmi, 28, ja sotamiesHannes Kontiainen, 20.

Takana tulee siviiliauto, musta Ford. Sitä ajaa korpraaliRossinen, 37, jonka pitäisi päästä muutaman päivän päästä siviiliin. Vieressä istuu korpraaliMoilanen, 26. Takapenkillä on kolme naista: Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajaToini Jännes, 57, pohjoisessa toimivan 5. sotilaskotikeskuselimen talouspäällikköFaini Aflecht, 37, ja Sotilaskotiliittoa pohjoisella rintamalla edustava rouvaGreta Palojärvi, 42. Kolmikko on tiistaista lähtien kiertänyt ja tarkastanut rintaman lähellä olevia sotilaskoteja. Edellisen yön he viettivät Vienanhovi-nimisessä.

Saattajiksi määrätyt sotilaat olivat kursailleet, kuka menee tai joutuu naisten autoon. Salmi oli osoittanut Kontiaista.

– Sanoin, että sopiihan se, ovi oli jo auki, kun Moilanen sanoi, että anna hän. Pienestä on kiinni ihmisen elämä - etenkin sota-aikana, pohdiskelee Hannes Kontiainen.

Takaisin kesään 1942.

Naiset ovat matkalla Kiestinkiin, joka on Uhtualta reilut 100 kilometriä pohjoiseen. Siellä on rintamavastuussa Divisioona J, jota komentaa Greta Palojärven puoliso, jääkärikenraalimajuriVäinö Palojärvi. Kiestinkiin olisi suorakin tie Röhön-Kananaisten kautta, mutta sen on arvioitu olevan etulinjan läheisyyden vuoksi vaarallinen. Siksi pitää tehdä pitkä koukkaus taaksepäin.

Ilma on ollut helteinen. Päätetään matkustaa yön vilpoisuudessa.

Ja onhan keskikesän yö valoisa.

5.7.1942 Aurinko laskee kello 00.06. Kello 2 autot ylittävät vanhan valtakunnanrajan. Kello 2.42 aurinko palaa. Saavutaan Juntusrantaan, jonka sotilaskodissa juodaan korvikekahvit. Se on ainoa kerta, kun saattoauton sotilaat tapaavat naiset.

– Ei siinä juteltu. Hyö joivat kahvit omassa pöyässään, Kontiainen muistelee.

Matka jatkuu, mutta autojen järjestys vaihtuu. Jännes haluaa maastoauton siirtyvän Fordin taakse. Maantie pölyää, ja Fordin oikea sivuikkuna on rikki.

– Hän sanoi, että hyö ei rupea meijän pölyjä nielemään

Isolehdon talon kohdalla tie nousee vaaran rinteeseen. Hiukan ennen lakea se kaartaa tiheään kuusikkoon. Siitä alkaisi pitkä myötämäki. Kello on 3.40. Tai siihen pysähtyivät Greta Palojärven kellon viisarit.

Edvin on yhä Murtovaarassa.

– Sieltä (etelästä) alkoi kuulua konepistoolin sarjoja oikein ehtimiseen. Armeijan kuormuri oli käymässä täällä päin, ja pääteltiin, että nyt tuli Pekalle noutaja. Se kuljettaja oliVirtasen Pekka, mutta Pekka olikin ollut pari kilometriä tännempänä yhden tytön kanssa istumassa autossa. Tuli kiireellä takaisin. Me ihmeteltiin, miksi Murtovaarassa ollut asevelvollisten yksikkö ei lähtenyt heti paikalle.

Kontiainen oli puoliksi torkuksissa, kun rapina alkoi. Kestää hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei se ole soraa vaan tulitusta. Salmi raottaa vasenta ovea, näkee pikakiväärin asemissa puun alla, pukkaa Kontiaista syöksymään ulos oikeasta ovesta. Äkkiä metsään suojaan. Siellä silmälasinsa tohinassa hukannut autonkuljettaja on vähällä ampua Kontiaisen.

Tielle palataan Isolehdon aitoviertä.

– Joukkueen verran, Kontiainen arvioi partisaanien määräksi.

– Viitisenkymmentä metriä, Kontiainen pohtii Fordin ja saattoauton etäisyyttä.

Kaukopartiomiehenä sotinut Hannes Kontiainen vartioi sodan jälkeen itärajaa. Hän ajoi työmatkoillaan usein väijytyspaikan ohi, joitain kertoja pysähtyikin. Uniin väijytys ei sodan jälkeen tullut, toisin kuin eräät kaukopartioretket.

Vuonna 1959 Salmi kertoiKansa taisteli, miehet kertovat -lehdessä ehtineensä nähdä Fordin pysähtyneenä mäen päällä, loivasti vasemmalle kääntyneenä. Elonmerkkejä ei enää näkynyt.

Palataan ajassa taaksepäin.

Oli lähdettävä hälyttämään apua. Isolehdon taloa pistotien päässä ei huomata. Parin kilometrin jälkeen tullaan toiselle yksinäistalolle. Sieltä lainatulla polkupyörällä Salmi ajaa Teerirannalle, jossa on puhelin.

Kiestinki. Sotilaskotisisaria odotellaan JR 14:n sotilaskodissa Lohilahden Tapparassa. Se on koristelu heitä ja juhlaa varten. Paikalla on kenraali Palojärvi. Juhlavieraat viipyvät, huoli kasvaa. Yksi odottajista on sotilaskotisisarHilkka Salmio.

– Kamalinta oli ollut se epävarmuus, kertooKaroliina Hofmann, joka ehti tavata satavuotiaaksi eläneen Salmion.

MuistelmissaanVihreä sisar korpisodassa Salmio kertoi, ettei Aflecht olisi halunnut matkalle. Hänellä oli paha aavistus.

Lopulta tulee tieto Aflechtin ja Jänneksen kuolemasta. Palojärven kohtalo jää vielä auki. Kenraalin piina jatkuu.

Kuusamon kirkonkylä. Edvin osallistuu aamulla konfirmaatioon ja saa armeijan kuorma-autossa kyydin kotiin.

Tiellä odottaa ruma näky.

– Auton jäänteet savusivat vielä. Kenraali Palojärven rouva oli palanut siihen ovelle. Se oli yrittänyt ulos, mutta tullut ammutuksi. Kaksi sotilaskotinaista ja kaksi korpraalia oli ammuttu samaan paikkaan. Saattosotilaiden auto oli parisataa metriä jälempänä. Se oli ammuttu seulaksi. Pyörän eteen oli jäänyt 30 sentin päähän miina.

Surmapaikalle pystytettiin nopeasti valkoinen risti, joka myöhemmin korvattiin muistokivellä ja laatalla. Kuvasta näkyy, kuinka tiheä vaijytyskuusikko oli vuonna 1942.

Isolehdossa oli tietysti kuultu ammunta. Sen jälkeen ei ollut nukuttu silmäystäkään. Edvin käy tutkimassa kuusikkoa mäen päällä. Ampumispaikkojen perusteella hän arvelee partisaaneja olleen ainakin kolme. Illalla Röhöstä saapuu JR 14:n sotilaita aloittamaan takaa-ajon.

6.7.1942 Radiossa kerrotaan surmattujen nimet. Kello 16.50 Pohjanmaan-juna saapuu Helsingin rautatieasemalle mukanaan vainajat. Sotilaat kantavat arkut odottaviin autoihin. ”Sotilaskotityön sankarivainajien paluu”, otsikoi Helsingin Sanomat.

8.7.1942 Divisioona J:n esikuntapäällikkö, majuriWolf H. Halsti kirjoittaa Kiestingissä puolisolleenMarja-Maijalle: ”Minulle se varsinkin oli ikävä (uutinen), koska olen vastuussa liikenteestä kyseessä olevalla alueella.”

Hän kertoo sulkeneensa tien liikenteeltä partisaanien iskettyä viikkoa aiemmin saksalaiskuormastoon.

”Naisille oli selvästi sanottu, että reitti oli suljettu. Siihen he vastasivat saaneensa a.o. divisioonan komentajalta luvan käyttää sitä ja vielä saattoauton, jossa oli viisi miestä konepistooleineen. Niinpä oli mieheni vielä kerran varoitettuaan heitä antanut puomin nousta ja sanonut, että ajakoot sitten herran nimeen omalla vastuullaan.”

Halsti kuvailee vaimolleen väijytystä sotilaallisen koruttomasti:

”Rouva P sai heti luodin päähänsä ja jäi autoon, Kaikki muut ehtivät hypätä siitä pois, mutta heidät ammuttiin seulaksi vaunun viereen. Saattohenkilöstö yritti auttaa, mutta kun naiset kaikki kaatuivat ja ryssät kävivät päälle kymmenien miesten vimmalla, niin heidän oli lähdettävä. Ryssät polttivat molemmat autot ja rouva P:n toisen sisään. Hänet tunnettiin vain kellon kaiverruksesta, muutkin olivat varsin vähän miellyttävän näköisiä. - Niin, sellaisen lopun tuo reissaaminen sitten sai.”

Halstin mukaan venäläiset olivat erittäin taitavia sissejä, erikoiskoulutuksen saaneita ja erämaan oloihin tottuneita. Vastauskirjeessä Marja-Maija kiittää selostuksesta ja kertoo Helsingissä kiertelevän tapauksesta ”niin monia eri versiooneja”.

Halstien tytärLea Grönstrand julkaisi edellä siteeratun kirjeenvaihdon teoksessaElämän valtasuonet (1995).

10.7.1942 Hautajaisista Helsingin Vanhassa kirkossa muodostuu kansallinen surujuhla. Seppeleenlaskijoissa on useita kenraaleita. Uhreja muistavat myös Saksan lähettiläs, laivastoasiamies, Saksan puolustus- ja ilmavoimat, kenraalieverstiDietl ja SS-divisioona Nord, joka taistelee suomalaisten rinnalla Kiestingissä. Aseveljeyden vahva ilmi tuominen on Saksan intressi.

Sotilaskotisisarten hautajaiset Helsingin Vanhassa kirkossa saivat ”yleisen surujuhlan mittasuhteet ja ilmenemismuodot”, kirjoittivat lehdet.

Kadettikuoron laulettuaOi kallis Suomenmaa sotilaat kantavat BeethoveninSurumarssin soidessa arkut kirkosta. Pitkä saattue ajaa kaupungin läpi Hietaniemeen, jossa kukin vainaja lasketaan omaan hautaansa, näköetäisyydelle toisistaan.

Greta Palojärvi pääsee sukuhautaan, samoin Toini Jännes. Faini Aflechtin viimeinen leposija on sankarihautojen pitkässä rivistössä: Sotilaskotisisar Faini Aflecht 3.3.1903-5.7.1942 Kuusamo. Häntä ympäröivät talvisodan Taipaleessa 15. helmikuuta kaatuneet JR 61:n sotilaat, alikersanttiArmas Niinivaara ja sotamiesKalle Pohjola. Sotilaskotiliitto lupaa huolehtia vähävaraisen Aflechtin kasvattityttärestä.

1942 loppukesä. Sotapoliisit selvittelevät tapahtunutta. Seuraa traumaattinen vaihe, kun erämaan yksittäistalojen eläjiä epäillään vuorotellen avunannosta partisaaneille.

– Meidän isääkin rupesivat kyttäämään, Edvin Isolehto kertoo.

– Siellä Teerirannalla oli onneksi entinen rajavartioston alikersantti, jolta olivat kysyneet, mikä se ukko oikein on. Lilja-vainaa oli sanonut sille majurille, että sitä miestä ei kannata teidän jälestää, se on suomalainen!

Myös NäränkävaaranIivaria epäillään.

– Sen poijalla oli Iivarin aitassa varastossa sotilaspuku. Se oli rajavartioston palveluksessa ja sen verran sotilaallinen, että oli teettänyt juhlapuvun kaiken varalta, jos tulisi lisää natsoja. Sotapoliiseille oli yllätys, että erämaamökistä löytyi semmoinen.

– Ne alkoivat epäillä Iivarin olleen desanttien porukoissa, mutta sehän oli vain sitä luuloa sekin.

Surmatyön silminnäkijä Edvin Isolehto näytti syksyllä 2010 oikeaa väijytyspaikkaa.Kuva: Pasi Määttälä

Partisaanien kohtalo askarrutti Edviniä.

– Joku sanoi, että olisivat myöhemmin syksyllä tulleet ammutuksi jonkun lammen rannalla, mutta se on kuulopuhe.

Juha Pohjosen tutkimuksessaMaanpetturin tie (2000) vakoilusta tuomittu partisaaniVeikko Hiltunen kertoo, etteivät he saaneet tappaa siviilejä, mutta jos näin tapahtui, seurasi ankara rangaistus. Hiltusen mukaan sotilaskotisisaret surmanneet kolme partisaania teloitettiin.

13.10.1942 Äitinsä Greta Palojärven arkkua kantanut esikoispoikaMauri kuolee Kauhavalla. Lentosotakouluun komennetun 22-vuotiaan vänrikin kaksitasoinen Bristol Bulldog (BU-71) saa nousussa moottorihäiriön. Väärän ohjausliikkeen takia kone kääntyy ympäri ja putoaa kenttään.

8.11.1942Surevia omaisia hautajaisissa lohduttanut kenttäpiispaJohannes Björklund menettää oman puolisonsaAnnin. Helsingin ylle livahtaneen PE-2-tiedustelukoneen yksi ainoa lentopommi surmaa Roobertinkatujen ja Yrjönkadun risteyksessä 51 ihmistä ja 120 loukkaantuu. Suuri osa uhreista on lapsia ja nuoria, jotka olivat olleet elokuvateatteri Tivolin sunnuntain päivänäytöksessä katsomassaKolmea väärää muskettisoturia.

Pommi räjähtää raitiokiskojen välissä ja sirpaleet leviävät viuhkamaisesti. Kolme sirpeleista osuu Anni Björklundiin: rintaan, kaulaan ja valtimoon.

– Äiti oli noussut sen ilmahälytyksen vuoksi Erottajanmäessä raitiovaunusta ja oli menossa kotiinsa Pienelle Roobertinkadulle, kertooHanna Savolainen, o.s.Björklund.

– Hän oli tulossa minun asialtani. Olin soittanut Vaasasta ja pyytänyt äitiä hakemaan yksivuotiaalle pojallemme kalossit Runeberginkadun-asunnostamme.

– Siitä tuli hänen kohtalonsa.

Sodassa kuolemasta tuli usein viestikapula, mutta elämäkin jatkui. Sekä kenraali Palojärvi että kenttäpiispa Björklund solmivat uuden avioliiton.

1980-luku. Sotilaskotiliiton surmapaikalle pystyttämä muistomerkki siirretään 150 metrin päähän surmapaikasta. Alkuperäinen oli liikenteellisesti paha paikka.

Ylämäessä. Kaarteessa.

Siksi partisaanit valitsivat sen.

Lämpimät kiitokset: Annamari Vanonen, Sotilaskotiliitto, Palojärven suku, Lea Grönstrand, Edvin Isolehto, Hannes Kontiainen ja Hanna Savolainen.

Juttu on julkaistu alun perin IS:n erikoislehdessä Naisten sota vuonna 2010.