Kertomus on kiehtova. Tuusniemeltä kotoisin ollutOlavi Leskinen saapui kansakoulunopettajaksi Suonenjoelle Halolanmäen kylälle 1900-luvun alussa.

– Perhe oli suuri, lapsia oli kahdeksan ja opettajan palkka oli vaatimaton. Leskinen yritti kaninkasvatusta ja sipulinviljelyä, mutta ne eivät lähteneet lentoon. Naapurista Leskinen sai 12 Tanskasta tuotua mansikantaimea, joista Suonenjoen mansikkamaine sai alkunsa, kertoo Suonenjoen mansikanviljelyn historiaa tutkinut puutarhaneuvosIlkka Voutilainen.

Olavi Leskinen istutti ensimmäiset taimensa kesällä 1916. Kuva 1930-luvulta.Kuva: Tapio Laantin kotialbumi

Leskinen aloitti mansikanviljelyn 1916. Opettaja kun oli, hän ryhtyi neuvomaan työssä oppilaitaan ja heidän vanhempiaan.

– Se oli sitkeää työtä. Ei siihen aikaan voinut tilata taimia, vaan uusia saatiin rönsyistä. Aluksi mansikkaa kuitenkin oudoksuttiin. Ajateltiin, ettei se ole maataloutta laisinkaan. Mutta kun nähtiin, että siitä tulee rahaa, ymmärrettiin että se on elinkeino. Ja kun kerran naapurikin pärjää, niin innostuttiin, Voutilainen sanoo.

MANSIKKA vaurastutti Leskistä, joka oli vasta toinen oman auton omistanut suonenjokelainen. Auto oli T-mallin Ford. Leskinen kasvatti myös kaikki kahdeksan lastaan ylioppilaiksi. Mutta auliisti hän koulutti muitakin viljelyyn.

– Hän oli todella edellä aikaansa, ei halunnut pantata tietojaan, Voutilainen kehuu.

Aluksi mansikka oli herrojen herkku. Sitä vietiin kaupunkeihin, mutta sota-aikaan myös sotasairaaloihin rintamalla haavoittuneille.

– Se oli merkittävää toimintaa, ja mansikat sairaaloissa haluttuja, Voutilainen kiittelee.

Mansikka tekee kesän. Kuva ranskalaisesta kasvitaulusta 1860-luvulta.Kuva: Harvard University Botany Libraries

Mansikasta ja Suonenjoen taloushistoriasta kirjan kirjoittanutSoili Riepula toppuuttelee heitä, jotka haluavat mansikalle yksiselitteisen historian.

– Lähteitä on vähän, suurin osa tiedosta on ihmisten kertomuksia. Voi olla, että mansikkaa on viljelty Suonenjoella jo aikaisemminkin. Pihojen puutarhoissa on saattanut olla mansikkapenkkejä, joista saatiin satoa omaan tarpeeseen. Leskinen oli kuitenkin se, joka kaupallisti mansikan, Riepula painottaa.

– Leskisen viisi poikaa viettivät kesäisin kolme viikkoa Suomen eri kaupunkien toreilla myymässä sinne junalla kuskattua mansikkaa. Leskinen teki suuren pohjatyön. Hän oli valmis kertomaan mansikasta ja sen taloudellisesta hyödystä muillekin. Siihen aikaan tilat olivat pieniä ja pellot kivisiä, oli ehkä muutama lehmä, ja toimeentulo oli tiukkaa. Oppikirjoja ei ollut, joten mansikanviljely opeteltiin kantapään kautta, Riepula kertoo Leskisen valistustyöstä.

Suonenjoen idylliä vuodelta 1965. Kesään kuuluivat tupa, puutarha, maitokärryt ja tuohiset mansikkakorit.Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto

TARINA naapurilta saaduista 12 taimesta on romanttinen, mutta ei Leskinen ehkä ollut mansikanviljelijänä aivan itseoppinut.

– Siihen aikaan opetushallitus toi kouluihin myös puutarhanhoitoa. Mansikka on saattanut olla yksi lajike, Riepula sanoo.

Hän muistuttaa, etteivät suomalaiset heti lämmenneet puutarhamansikalle.

– Se oli kallista, ja Leskinen ja muut joutuivat tekemään työtä, jotta sitä opittaisiin syömään. Oli totuttu, että marjat saa ilmaiseksi metsästä. Ja ilmaista oli myös ahomansikka. Tarvittiin asennemuutos, että marjoja ryhdyttiin ostamaan.

Soili Riepulan kirjaMansikalla maineeseen ilmestyy syyskuussa.

Mansikan istutusta ja poimintaa Suonenjoella 1970-luvulla.Kuva: Sanomain arkisto