Weimar ([ˈvaɪmaʁ]) on kaupunkiSaksassaThüringenin osavaltiossa. Sen nykyinen väkiluku on lähes 66 000 asukasta.[3] Vanhin merkintä kaupungista on vuodelta899.
Weimar sijaitsee Ilm-joen varrella, hiemanErfurtista itään. Ensimmäisen kerran asiakirjoissa nimelläWimare mainittu kaupunki mainitaan vuonna975, sai kaupunkioikeudet vuonna 1254 ja peruskirjan vuonna 1348. Weimar-Orlamünden kreivien hallitsemana vuosina 1247–1372 se siirtyi saksilaistenWettin suvun haltuun ja siitä tuli Saksi-Weimarin herttuakunnan pääkaupunki vuonna 1547 ja Saksi-Weimar-Eisenachin suurherttuakunnan pääkaupunki vuonna 1815 (vuoteen 1918 asti).[4]
Kaupungin kehittymiseen kukoistavaksi kulttuurikeskukseksi jaWeimarin klassismin syntyyn vaikuttivat Weimarin suurherttuaKarl August,[5][6] hänen äitinsä herttuatar Anna Amalia[7] ja heidän jälkeensä suurherttuatarMaria Pavlovna ja tämän jälkeläiset. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa pieni, alle 7 000 asukkaan Weimarin kaupunki koki merkittävän kulttuurikukoistuksen, joka houkutteli monia kirjailijoita ja tutkijoita, erityisesti Goethen ja Schillerin. Tämä kehitys näkyy monien rakennusten ja ympäröivän alueen puistojen korkeassa laadussa.[8]
Saksan kansalliskokous, joka muodostiSaksanliittotasavallan perustavan kansallisen edustuselimen, joka perustettiin vuoden1918–1919 vallankumouksen jälkeen, kokoontui kaupungissa 6. helmikuuta 1919, ja uuden tasavallan (yleisesti Weimarin tasavallana tunnettu ja vuoteen 1933 asti voimassa ollut) perustuslaki laadittiin siellä. Weimar oliThüringenin osavaltion pääkaupunki vuosina 1920–1948.[4]
Weimar on rautateiden risteysasema, ja sen teollisuustuotteisiin kuuluvat koneet, tarkkuusinstrumentit, kuorma-autojen osat, korut, lääkkeet ja elintarvikkeet. Myös metallintyöstö on tärkeää.[4]
Kaupunki kärsi vaurioitatoisen maailmansodan aikana, mutta useimmat sen monumenteista on restauroitu. Monet Weimarin tärkeistä rakennuksista liittyvät saksalaisiin kirjailijoihinJohann Wolfgang von Goetheen jaFriedrich von Schilleriin, jotka asuivat siellä useita vuosia ja myös kuolivat siellä. Tänä aikana, 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, Weimar oli Saksan älyllinen keskus, ja siellä vallitsiWeimarin klassismi.[4]
Weimarin väestönkehitys vuosina 1750–2010
Kaupungin väkiluku noin vuonna 1800 oli noin 7 000 asukasta, ylitti 30 000 asukkaan määrän noin vuonna 1900 ja kasvoi merkittävästi vuosina 1925–1950 aina 65 000 asukkaaseen. Vuonna 2011 Weimarissa oli 62 764 asukasta; arvio vuodelle 2021 oli 65 138 asukasta.[4] Vuonna 2024 väkiluku oli lähes 66 000 asukasta.[3]
Aikakaudesta muistuttavia paikkoja ovat Goethen ja Schillerin pronssinen muistomerkki (1875)uusklassisen Saksan kansallisteatterin edessä (Deutsches Nationaltheater Weimar, 1906–1907); Goethen ja Schillerin haudatFürstengruft-mausoleumissa historiallisella hautausmaalla; Goethe-Schillerin arkisto (avattu 1896); Goethen museo (runoilijan asuintalossa, Frauenplan) ja hänen itsensä suunnittelemaGartenhaus kesähuvila Ilmjoen puistossa; Schillerin asuintalo jaFranz Lisztin asuintalo vuosilta 1869–1886; Liszt-museo; Franz Liszt musiikki-akatemia; jaFriedrich Nietzschen arkisto.[4]
Goethen ja Schillerin pronssiveistos Saksan kansallisteatterin edessä, kuvanveistäjä Ernst Rietschel, 1857Schloß Weimar, herttuanresidenssi
Herttuatar Anna Amalian kirjastossa entisessä Grünes palaisissa on noin miljoona nidettä, kuten suuri Goethelle omistettu kokoelma jaMartti Lutherille kuulunut Raamattu. Vuoden 2004 tulipalo tuhosi kymmeniätuhansia niteitä, kuten Schillerin ja William Shakespearen teosten ensipainokset.[4]
Stadtkirche St. Peter und St. Paul
Muita merkittäviä maamerkkejä ovatbarokkityylinen Wittumspalais (1767–1769, Johann Gottfried Schlegel), Weimarinuusklassinen linna (1790–1803), herttuaperheen kesäasunto Belvederen linna (1724–1732), Tiefurtin pikkulinna (1764–1790) ja myöhäisgotiikkaa edustava Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko (Stadtkirche St. Peterund St. Paul, alttaritauluLucas Cranach vanhempi jaLucas Cranach nuorempi), jota joskus kutsutaanHerderkircheksi siellä saarnanneen kriitikko ja teologiJohann Gottfried von Herderin vuoksi.[4]
Vuosina 1919–1925 Weimar oliBauhaus-arkkitehtuurikoulukunnan keskuspaikka ennen sen siirtämistäDessauhun. Vuonna 1996UNESCO nimesi Weimarin Bauhaus-rakennukset yhdessä Dessaun rakennuksen kanssa maailmanperintökohteeksi; kaksi vuotta myöhemmin kaupungin klassiset kohteet (Herttuatar Anna Amalian kirjasto sekä Goethen ja Schillerin talot), jotka ovat peräisin 1700- ja 1800-luvuilta, lisättiin myösmaailmanperintöluetteloon.[4]
Kaupungissa sijaitsee Weimarin Bauhaus-yliopisto, jonka taidekoulu perustettiin vuonna 1860. Vuonna 1953Itä-Saksan hallitus perusti saksalaisen kirjallisuuden klassisten kirjoittajien kansallisen tutkimus- ja muistokeskuksen, jonka keskus on Weimarissa. Kaupungissa sijaitsevat myös SaksanShakespeare-seuran päämaja, arkkitehtuurin ja rakentamisen korkeakoulu sekä kansallinen observatorio.[4]
Weimarin luoteispuolella, 478 metriä korkealla Ettersbergillä sijaitsee Buchenwaldin kansallinen muistomerkki. Se sijaitsee yhden natsien suurimmista ja pahamaineisimmistakeskitysleireistä (perustettu vuonna 1937) paikalla, jossa kuoli noin 43 000 ihmistä.KZ Buchenwald nimellä tunnettuna se oli tarkoitettu pääasiassa poliittisille vangeille, ja se oli erityisen pahamaineinen ihmisillä tehdyistä lääketieteellisistä kokeista. Se oli ensimmäinen suurista keskitysleireistä, johonliittoutuneiden joukot tunkeutuivat huhtikuussa 1945.[4] Buchenwald on pieni metsä, jossa Goethen kerrotaan mielellään käyneen kävelemässä.
Herttuatar Anna Amalian 1760-luvulta peräisin olevassa kirjastossa (Herzogin-Anna-Amalia Bibliothek) syttyi ylimmässä kerroksessa yöllä 2. syyskuuta 2004 tulipalo,[10] joka todennäköisesti oli kytenyt pitkään ja aiheutui viallisista sähkökaapeleista.[11] Sen aiheutti oletettavasti viallinen sähkökaapeliliitäntä. Alumiini- ja kuparikaapelin syöpynyt puristinliitos kyti jonkin aikaa ullakon seinäpaneelien takana ennen kuin palohälytin meni päälle.[12]
Schloß Tiefurt
Historiallisen kirjaston yli 200 000 niteestä 50 000[13] sekä 35 herttuoitten muotokuvaa 1500-1700 -luvuilta tuhoutuivat ja 62 000 nidettä vaurioitui.[13][14][10] Suurin menetys oli herttuatar Anna Amalian musiikkikäsikirjoitusten ja kirjojen kokoelma, jossa oli lähes 3 000 teosta. Kaksi viidesosaa vuoteen 1850 asti painetuista teoksista vaurioitui.[10] Kirjakokoelman aineellisiksi vahingoiksi arvioitiin 67 miljoonaa euroa.
Schloß Belvedere
Kirjasto on yksi Euroopan vanhimmista julkisista kirjastoista, perustettu vuonna 1691.[15] Tulipalo oli Saksan suurin kirjastopalo toisen maailmansodan jälkeen.[10] Sen aiheuttamat tuhot merkitsivät suurta kulttuurillista tappiota Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle. Osa sammutusvedestä kastuneista kirjoista oli kuivapakastettunaLeipzigissa kirjarestaurointikeskuksessa homehtumista vastaan. Johann Heinrich MeyerinAnnibale Carraccin mukaan maalattu kattomaalaus ”Genius des Ruhms” korvattiin kopiolla.[10] Noin 35 000 nidettä pystytään korvaamaan uusilla hankinnoilla. Kirjasto avattiin korjattuna vuonna 2007.[15] Kaikkein pelastettavissa olevien kirjojen restauroinnin laskettiin kestävän vuoteen 2015 asti.[16]
Franz Lisztin taloFürstengruft hautaholvi ja kappeli 1823–1828. Holviin haudattu mm. suurherttuaKarl August, J.W. Goethe ja Friedrich Schillerin tyhjä arkku; ortodoksiseen kappeliin haudattu suurherttuatarMaria Pavlovna
Friedrich von Schillerin taloGoethenGartenhaus kesähuvila
Muita kohteita ovat: Goethen talo, Goethen puutarha ja puutarhatalo; Schillerin talo; Herderin kirkko eli Pietarin ja Paavalin kaupunkikirkko, Herderin talo ja vanha lukio; Residenssilinna eli Weimarin linna ja Bastillen-torni kokonaisuus; Leskiherttuattaren palatsi (Wittumspalais); Ilmjoen puisto sekä roomalaistalo (Römiches Haus); Belvederen linna, puisto ja orangerie; Ettersburgin linna ja puisto; Tiefurtin linna ja puisto; sekä historiallinen hautausmaa jaFürstengruft hautakappeli.[16]
Römisches Haus Ilmjoen puistossa, herttua Karl Augustin kesähuvila 1791–1798
↑abcdeKnoche, Michael:The Herzogin Anna Amalia Library after the Fire. IFLA JOURNAL Official Journal of the International Federation of Library Associations and Institutions Volume 31 (2005) No. 1, ISSN 0340-0352 SAGE Publications. S. 90-91
.jpg)
