Kaupungin keskusta sijaitsee niemellä Viipurinlahden äärimmäisen perukanSuomenvedenpohjan ja sen eteläpuolisen Viipurinlahden osan, ViipuristaUuraaseen ulottuvanSuomenvedenselän välissä.[8][9] Vanhan kaupunkikeskustan länsipuolella onLinnasaari, jonka erottaa keskustasta kapeaLinnasalmi. Sillä sijaitsevalla pienellä saarella on keskiaikainenViipurin linna.
Viipuri on alun perin ollut Vuoksen rannalla sijainnut karjalaisten kauppapaikka. Arkeologisten kaivausten perusteella kauppapaikka on ollut käytössä jo 900-luvulla. Viipurin varhaiseen olemassaoloon viittaa myös noin vuodelta 1100 oleva ruotsalainenriimukivi, johon henkilön kuolinpaikaksi on merkittyUiburk, joskin se saattaa viitata myös TanskanViborgiin. Viipurin seudulla on mainittu myös olleen 1100- ja 1200-luvullaNovgorodin valtapiiriin kuuluva kylä ja kauppapaikka.[1]
Kaupunki sijaitsee Viipurinlahden perukassa eli Suomenvedenpohjassa paikalla, jossa vielä uudella ajalla oli Vuoksen läntisen laskuhaaran suu, joka oli merkittävän vesireitin läntinen päätepisteLaatokalle.[10]. Vesireitin itäinen päätepiste sijaitsi Vuoksen suullaKäkisalmessa Läntinen laskuhaara kuitenkin kuivuimaankohoamisen myötä vähitellen 1600–1800-luvuilla.[11][12][13] Vielä 1600-luvun lopulla kaupungin sanotaan sijainneen Vuoksen virran varrella.[14]
Eerikinkronikan mukaanupplantilaiset rakensivat Viipurin linnan vuonna1293[15]kolmannen ristiretken yhteydessä. Viipurin linnassa tehdyissä kaivauksissa on kuitenkin tullut esille merkkejä kivilinnaa edeltäneistä hirsirakennuksista. Löytöinä on myösristiretkiajan esineitä, joiden perusteella alkuperäistä varustusta pidetään karjalaisten linnoituksena, jonka upplantilaiset sittemmin valloittivat.[16]Pähkinäsaaren rauhassa 1323 linnasta ympäristöineen tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Linnan kaakkoispuolella sijaitsevalle niemelle alkoi siirtyä kauppiaita ja käsityöläisiä viimeistään rauhansopimuksen jälkeen.[17] KuningasEerik Pommerilainen myönsi Viipurillekaupunkioikeudet vuonna 1403.[2] Vähitellen linnan yhteyteen kasvoi yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Viipuri oli sittemmin Itä- ja Kaakkois-Suomen keskus ja merkittävä kauppakaupunki.[16]
Ruotsalaisissa lähteissä Viipurin linna mainitaan ensi kerran vuonna1295 kuningasBirgerin kirjeessä, mutta novgorodilaisten kronikassa kerrotaan, että ruotsalaiset perustivat linnan Karjalaan ”vuonna 6801” (länsimaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1293). Ensimmäisen kerran Viipuri mainitaan kirjallisissa lähteissä "kaupunkina" (Civitas) vuonna 1336 linnan päällikköPeder Joninpojan antaessa Tallinnan porvareille luvan käydä siellä kauppaa.[18] Myöhemmin Viipurinraati mainitaan kirjallisissa lähteissä 1393.Dominikaanit perustivat Viipuriin luostarin vuonna 1398, jafransiskaanikonventti perustettiin 1400-luvun alussa. Ensimmäinen nimeltä tunnettu Viipurinporvari oli saksalainen Ewert von BalvenTallinnasta (1393), samoin saksalainen oli ensimmäinen tunnetturaatimies Magnus Schröder (1410). Kaukokauppa oli suureksi osaksiitämeren saksalaisistahansakaupungeista kutenLyypekistä ja Tallinnasta saapuneiden hansakauppiaiden hallinnassa. Vienti suuntautui enimmäkseen Tallinnaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Karjalaiset olivat kylläkin enemmistönä tavallisten kaupunkilaisten joukossa.[16]
Koska Viipuri oli kaukanaTukholmasta,Viipurin linnalääniä hallittiin kuin itsenäistä valtakuntaa.Hämeen jaTurun linnalääneillä oli Viipuria kiinteämpi yhteys Tukholmaan ja vähemmän itsemääräämisoikeutta. Linnan ympärille kehittynyt kaupunki oli linnanherran suojeluksessa ja Viipuri oli ainoa Suomen kaupunki, jonka ympärillä olikaupunginmuuri.[16]
1550-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan luottomiesKlaus Kristerinpoika Horn houkutteli Viipuriin saksalaiset kauppiaat Hans Lakmanin, Jakob Grothusenin, Donatus Deutschmanin, Per Vintapperin, Vit Olden ja Klaus Makeprangin opettamaan kaupankäynnin taitoja viipurilaisille.[19]
Ruotsin hallitsijoiden ajatuksena oli luoda Viipurista Ruotsin idänkaupan keskus. Käytännön haasteet olivat toiveiden tiellä. Venäjä ajautuisekasorron vuosiin 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. 1600-luvulla Viipurin asema kauppakaupunkina parani, koska Ruotsi solmi Venäjän kanssaTäyssinän rauhan vuonna 1595 jaStolbovan rauhan vuonna 1617.[19]
Viipurin kaupunki 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. KuparipiirrosEric Dahlbergin teoksestaSuecia antiqua et hodierna.
Eurooppalaisten tietoisuus Viipurista kansainvälisenä kauppakaupunkina kasvoi 1500-luvulla. Viipuri suuntasi viennin länteen ja tärkein vientituote Ruotsin kuningasKustaa Vaasan ajoista lähtien oli terva. Viipuri oli yksi Ruotsin suurimmista tervan viejistä aina 1600-luvun loppuun asti. Viipuri kuului Ruotsin aikana merkittävien kauppakaupunkien ryhmään. Samassa ryhmässä olivatTukholma,Göteborg,Norrköping,Kalmar,Tallinna jaRiika. Viipuri oli merkittävämpi kauppakaupunki kuinTurku.[19]
1600-luvulla Viipurin merkittäviä valtaporvarisukuja olivat Tesche, Boisman, Schemedeman, Barckhusen, Winter ja Sutthoff.[19]
Viipurissa koulutus painottui enemmän reaaliaineisiin sekä käytännön ja talouselämän tarpeisiin kuin useimmissa muissa Suomen kaupungeissa. Ruotsin vallan aikana viipurilaiset eivät arvostaneet kirkon johtamaa, lähes yksinomaan uskonnollisiin tarpeisiin perustunutta opetusta. Kaupunkilaiset toivat suoraan Saksasta kotiopettajia ja perustivat porvariston käyttöön saksankielisen koulun 1600-luvun lopulla. Tämä koulu keskittyi käytännön aineisiin, kuten saksan kieleen, lukemiseen, kirjoittamiseen ja laskentoon, ja voidaan nähdä ammattimaisen koulutuksen alkuasteena. Koulu oli edistyksellinen myös siksi, että sen oppilaiden joukossa oli poikien lisäksi muutama tyttö.[19]
”Viipurin omaleimainen kulttuuri” tarkoitti Ruotsin vallan aikana ennen kaikkea talouden korostunutta asemaa henkisten ja uskonnollisten aktiviteettien sijaan. 1600-luvulla Viipuri oli poikkeuksellisen rauhallinen ja aikakauden mittapuun mukaan myös turvallinen kaupunki.[19]
Viipurin provinssi - Venäjän keisarikunta 1710-1811
Venäjälle Viipurin valloittaminen oli pakkomielle, koska Viipurin katsottiin oleva merkittävä uhkaPietarin kaupungin turvallisuudelle. Venäjä teki Viipurista etuvartion lännen suuntaan, minkä tarkoituksena oli suojata uutta pääkaupunkia.[21]
Venäjään liittyminen hyödytti suuresti Karjalan taloutta, kun kauppa suuntautui kasvavaanPietarin kaupunkiin. Rahtitalonpojat ansaitsivat rahaa kuljettamalla rahtia hevoskärryllä tai reellä. Pääkaupunkiin saatettiin myös muuttaa työn perässä. Omalta asuinpaikalta käsin saattoi myydä maataloustuotteita tai harjoittaa sivuelinkeinoja. Näin pääsi miltei jokainen karjalainen rahatalouden piiriin. Toisaalta maatalous taantui, kun venäläinen halpa vilja valtasi markkinoita.[22]
Viipurilaisia on luonnehdittu vieraanvaraisiksi ja taitaviksi kauppiaiksi. Pormestari Erich Åkerman kertoi vuonna 1723, että maalaiset houkuteltiin Viipuriin ja tuomaan tuotteita kauppiaille siten, että heidän annettiin levätä ja virkistäytyä. Maalaisille tarjoiltiin viinaa, olutta ja tupakkaa.[19]
Saksankielisten määrä Viipurissa kasvoi 1700-luvulla. Saksa oli tullut VenäjänBaltian provinssien, mukaan lukien Viipurin provinssin, viralliseksi kieleksi 1720-luvulla, ja 1780-luvun hallintouudistus toi kaupunkiin uusia saksankielisiä virkamiehiä. He hallitsivat myös kaupungin vientikauppaa.[23]
Viipurin seurapiirejä luonnehti kosmopoliittinen elämäntapa. Pietarin läheisyys sekä kaupungin eliitin yhteydet saksankielisen Euroopan porvariskulttuuriin tekivät Viipurista suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen kansainvälisen.[23]
Viipurin seurapiirit muodostuivat paikallisista virkamiehistä, papistosta, vauraimmista kauppiaista, keisarillisen armeijan upseeristosta sekä alueella asuvasta tai vierailevasta aatelistosta. Osa herrasväen perheistä oli muuttanut 1700-luvun alussaNevanlinnasta, osa puolestaan polveutui Saksasta, ja joukossa oli myös Baltian saksalaiseen aatelistoon kuuluvia sukuja.[23]
Pietarin läheisyys mahdollisti sen, että Viipurin herrasväki sai käyttöönsä monia sellaisia esineitä, joita muualla Suomessa ei vielä tunnettu. Hankintapaikat ja esineiden tyylit osoittavat, että kaupungissa seurattiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Pietarin muotia. Materiaalisia vaikutteita Viipurin seuraelämään välittyi kuitenkin myös suoraan Euroopasta, sillä herrasväellä oli tiiviitä perhe-, ystävyys- ja liikesuhteita sen eri maihin. Seurojen ja juhlaelämän tarpeisiin hankittiin sisustusesineitä, astioita, juomia ja ruokia muun muassaSaksasta,Alankomaista jaIsosta-Britanniasta.[23]
Teollisen vallankumouksen myötä tavaroiden määrä ja saatavuus kasvoivat huomattavasti. Tämä kehitys näkyy esimerkiksiHackmanin perheen hankinnoissa, sillä 1800-luvulle siirryttäessä heidän tilikirjoihinsa ilmestyi runsaasti Isossa-Britanniassa teollisesti valmistettuja esineitä. Tyypillinen esimerkki olivatEnglannista tuodutWedgwoodin valmistamat teeastiastot, joita Viipurin herrasväki hankki joko suoraan Britanniasta tai Pietarissa toimineesta Wedgwoodin myymälästä.[23]
Vanhan Suomen kasvatit toivat oppimansa elämäntavan mukanaan Helsinkiin sen noustua pääkaupungiksi vuonna 1812. Herrasväen arkeen kuuluivat ranskalaiset kirjat, ylelliset asunnot ja gastronomiset herkut.[23]
Suomen suuriruhtinaskunta - Venäjän keisarikunta 1812-1917
Jo 1700-luvulla Venäjään liitettyVanha Suomi ja sen osana Viipuri liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Talouselämässä ja kaupungin hallinnossa saksalaisilla oli määräävin asema[24] ja kaupungissa asui paljonsaksalaisia kauppiassukuja.
Viipurin kehitys 1800-luvun alkupuolella oli pysähdyksissä: väkiluku ei kasvanut, ja suuri osa Itä-Suomen kaupasta kulki Pietarin kautta Laatokan vesireittiä käyttäen, ohittaen Viipurin. Viipuri sijaitsi kuitenkin tärkeässä risteyskohdassa, kun Suomesta matkattiin Pietariin ja Venäjälle, sekä Venäjältä Suomeen. Viipurilaiset matkustivat suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolelle. Viipurin maistraatti myönsi passeja eniten kauppiaille vuosina 1821 ja 1845.[25][26]
Viipurin rooli korostui itäisen kaupan keskuksena ja logistisena solmukohtana suuriruhtinaskunnan aikana. 1800-luvun alkupuolella Viipuri jatkoi kaupankäyntiään entiseen tapaan, vaikka kaikki idänkauppa ei kulkenut Viipurin kautta, koska Pietariin johtavia kauppareittejä oli myösLaatokan kautta. Vuonna 1856 avattuSaimaan kanava vahvisti Viipurin asemaa ohjaamallaSaimaan vesistön tavaraliikennettä kohti kaupunkia, mikä lisäsi Viipurin kauppasataman vilkkautta.[25][28]
Viipurin tulli- ja pakkahuone.
Viipurin kasvua kuvaa se, ettei kaupungissa ollut varsinaisia laitureita ennen 1850-lukua. 1890-luvulla kaupungissa oli laitureita 1500 metrin verran. Saimaan kanavalta saapuneet laivat ankkuroivat Pohjoissatamaan ja Suomenlahden laivaliikenne ohjattiin Eteläsatamaan.[29]
Lisäksi vuonna 1870Helsingin jaPietarin välisen junaradan avautuminen teki Viipurista keskeisen logistiikan ja kaupankäynnin risteyskohdan. Tämä kehitys tuki Viipurin asemaa Suomen merkittävimpänä itäisen kaupan keskuksena suuriruhtinaskunnan aikana. Viipurin kaupungin kauppa suuntautui kasvavasti Pietariin ja kaupunki palveli laajaa itäisen Suomen ja Karjalan aluetta.[25]
Eräässä vaiheessa Viipurin kaupankäynti oli suurempaa kuin Helsingin ja Viipurin kaupankäynti neljänneksen koko Suomen kaupankäynnistä.[30]
Viipurissa puhuttiin suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Sivistyneistö puhui ranskan kieltä, mikä oli tuolloin Pietarin hovin ja diplomatian kieli. Viipurin kansainvälinen kauppa ulottui Britanniaan, minkä takia englannin kieltä puhuttiin myös. Viipurilaisten kielitaitoa monipuolisti ja kohensi se, että kaupungissa oli eri kieltenopettajia. Tunnettuja viipurilaisia kielitieteilijöitä olivatOskar Emil Tudeer (1850–1930),Werner Söderhjelm (1859–1931),Alvar Törnudd (1866–1943),Arthur Thesleff (1871–1920),Emil Zilliacus (1878–1961),Eero K. Neuvonen (1904–1981),Valentin Kiparsky (1904–1983),Kauko Kyyrö (1907–1971),Tauno Nurmela (1907–1985),Unto Kupiainen (1909–1961) jaAimo Sakari (ent. Salonen, 1911–2001).[31]
Topelius kuvasi liikkuvuuteen tottunutta karjalaista kansaa:
»Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, ja hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti – Pietariin. Siellä on karjalaisten alinomainen markkinapaikka. Siellä hän ansaitsee pienillä kivilläkin, ja yhtä helposti kuin raha on tullut, se taas meneekin.» (Topelius, Maamme-kirja. (Engman, Suomi Venäjällä. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 2, s. 99))
Viipurin väkiluku 1800-luvun viimeisellä puoliskolla. Viipuri oli vanha linnoituskaupunki. Bastionit, vallihaudat ja puolustusmuurit olivat kasvun esteenä. Linnoituksia purettiin, mutta muutamia paloja linnoituksista jätettiin kulttuurihistorian nimissä.[29]
Vuonna 1906Pohjoismaiden Osakepankin pääkonttori siirtyi Viipurista Helsinkiin, mikä aiheutti viipurilaisissa raivoa ja vilkasta kirjoittelua paikallisissa lehdissä. Pohjoismaiden Osakepankki fuusioitui myöhemminSuomen Yhdyspankin kanssa.[32]
Viipurissa oli vuonna 1906 kolmeosuuskauppaa: Viipurin Työväen Osuuskauppa, Karjalan Työväen Osuuskauppa ja Osuusliike Ponnistus. Siellä toimi myöstyöväenyhdistys. Tuolloin Viipurin esikaupungeissa asui lähes yhtä paljon väestöä kuin itse kaupungissa, mutta ilman kaupungin mukavuuksia. Sen vuoksi esikaupunkien yhdistäminen kaupunkiin oli Viipurin työväenyhdistyksen polttavimpia kysymyksiä.[32]
Uusi Wiklundin talo.
Viipurin kulttuurielämä 1800-luvulla oli poikkeuksellisen monipuolinen Suomen kaupunkien joukossa. Erityisesti saksalaistaustaiset porvarissuvut vaikuttivat kaupungin kulttuuriseen kehitykseen. Heidän vaikutuksensa näkyi niin taiteen suosimisessa kuin kaupunkikuvassa, joka arkkitehtonisilta piirteiltään muistuttiLyypekkiä enemmän kuin ruotsalaisia, suomalaisia tai venäläisiä kaupunkeja.[19]
Musiikin alalla mesenaattiWilhelm Hackman rahoittiJean Sibeliuksen opintojaSaksassa jaItaliassa. Yleisesti Viipurissa harrastettiin ja esitettiin runsaasti taiteita ja esittävän taiteen muotoja, kuten musiikkia, oopperaa, teatteria, balettia, tanssia ja kirjallisuutta. Näitä tukemaan perustettiin teattereita, kirjastoja, kouluja, museoita ja yhdistyksiä. 1830-luvulla rakennettiin maaherran aloitteesta kaupungin teatteri ja seurahuone.[19]
Viipurin sijainti Tukholman, Helsingin ja Pietarin välisellä kulttuurikäytävällä teki kaupungista merkittävän esiintymispaikan sekä kotimaisille että ulkomaisille taiteilijoille. Kaupungissa vierailivat suomalaiset, ruotsalaiset, venäläiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset esiintyjät. Viipurissa esitettiin myös Suomen ensimmäinen suomenkielinenoperetti.[19]
1800-luvun jälkipuoliskolla kaupungin tunnetuimpiin teatterin harrastajiin ja tukijoihin kuuluivat liikemies ja konsuliEugène Wolff (1851–1937), taide- ja paperikauppias Conrad Oldenburg (1854–1927) sekä kauppaneuvosJuho Lallukka (1852–1913).[19]
Venäjän keisarikunnan romahtaminen ja Neuvosto-Venäjän synty romahdutti idänkaupan. Viipuri menetti Pietarin ja Venäjän markkinat.[30]
Newyorkilainen Moore-McCormack -yhtiön laiva S/S Argosy ottaa vastaan selluloosapaaleja 1930-luvulla.
Viipuri ei ollut varsinaisesti teollisuuskaupunki, sen vaikutusalue,Vuoksen seutu, tunnettiin 1930-luvulla SuomenRuhrina. Ympäröivän teollisuuden kehitykseen vaikuttivat merkittävästiImatran,Rouhialan sekä rakenteilla olleetEnson suurvoimalat. Itse kaupungissa toimi paljon elintarvike- ja virvoitusjuomateollisuutta, ja sen lähialueilla oli muun muassa kolme suurta tiilitehdasta. Valtion rautateiden konepaja, korjaamo- ja varikkokeskus oli Viipurin suurin työnantaja. Satamaliikenteen osalta Viipuri oli Suomen toiseksi suurin vientisatama ja kolmanneksi suurin tuontisatama.[33][34]
Viipuri jatkoi vuosisatoja vanhoja perinteitä kansainvälisenä kauppakaupunkina ja elävänä kultuurikaupunkina. Kultuuritoiminta oli vilkasta. Viipurin uusi kesäteatteri oli Suomen suurin ja se keräsi teatteri- ja musiikkiesityksiin yli 2000 katsojaa. Viipurilaiset kuvataiteilijat innostuivatkubismista.[35][19][34]
Viipurin Taiteenystävien pitkäkestoinen hankeViipurin taidemuseon perustamiseksi toteutui vuonna 1930. Arkkitehti Uno Ullbergin piirsi funtionalismia edustavan museorakennuksen, jonka suojiin rakennettiin tilat myös Viipurin piirrustuskoululle. Ullberg suunnitteli myös Viipurin maakunta-arkiston samalla tyylilajilla.[37]
Alvar Aalto voittiViipurin kaupunginkirjaston arkkitehtikilpailun vuonna 1927. Funktionalismia edustava kaupunginkirjasto valmistui vuonna 1935. Kirjasto rakennettiin kauppaneuvosJuho Lallukan lesken testamenttivaroilla.[38]
Viipurissa harrastettiin golfia, tennistä, raveja, moottoriurheilua, jääpalloa, jääkiekkoa, nyrkkeilyä ja yleisurheilua. Papulan yleisurheilukentällä rikottiin maailmanennätys kaksitoista kertaa.[34]
Viipurilaisten vapaa‑ajanvietto 1900‑luvun alkupuolella oli monipuolista ja urbaania. Iltaisin kaupunkilaiset hakeutuivat elokuvateattereihin ja näytelmiin tai viettivät aikaansa kaupungin lukuisissa ravintoloissa ja kahviloissa. Nuorison kohtaamispaikkana toimi pääasiassa Torkkelin puisto, elleivät urheilu ja voimisteluseurojen salit houkutelleet heitä muualle. Kaupungin ravintolakulttuuri oli vilkas, ja tunnetuimpiin illanviettopaikkoihin kuuluivat Espilä, Funkis, Karjaportti, Lehtovaara, Munkki, Palatsi jaPyöreä torni, samoin kuin hotellien edustavat ravintolasalit.[34]
Raitiovaunu ja Pohjoismaiden Yhdyspankin rakennus.
Kesäisin kaupunkilaiset hakeutuivat ulkoilmaravintoloihin, joita oli esimerkiksi Huusniemessä ja Papulassa. Papulan Piilipuu toimi suosittuna näköalapaikkana. Myös kävelyretketMonrepos’n ainutlaatuiseen ja huolellisesti hoidettuun maisemapuistoon kuuluivat kaupunkilaisten vapaa‑aikaan. Helteisinä päivinä virkistystä haettiinTervaniemen uimalaitokselta tai retkiltä Viipurinlahden monille saarille. Osa viipurilaisista vietti lomiaan omilla kesähuviloillaan, joita sijaitsi runsaasti niin ympäröivien järvien rannoilla kuinViipurinlahden seuduillakin.[34]
Uutta Viipuria.
Ennen talvisotaa Viipuri oli Suomen neljänneksi suurin kaupunki Helsingin, Tampereen ja Turun jälkeen.[40] Viipuri oli asukasluvultaan Suomen suurimman läänin,Viipurin läänin, pääkaupunki. Viipurissa oli asukkaita 86 000 vuonna 1939, joista venäjänkielisiä oli noin 4 500, ruotsinkielisiä 2 600 ja saksankielisiä 1 000 henkeä.[29][33]
Viipuria on kuvailtukosmopoliittiseksi kaupungiksi, ja sen asema Suomen kulttuurihistoriassa oli ainutlaatuinen.[19]
Viipurin ja Karjalan evakuointi käynnistettiin lokakuussa vuonna 1939 ja viimeinen evakuointi vuonna 1944. Viipurin evakot muuttivat muualle Suomeen.[41]
Talvisodassa kaupunki vaurioitui pahoin. Vaikkapuna-armeija ei saanut sitä vallattua,Moskovan rauhassa se jäi muunluovutetun Karjalan osanaNeuvostoliitolle.Jatkosodassa Suomi valtasi Viipurin takaisin 1941 ja kunnosti pahoin tuhoutuneen kaupungin nopeasti asuinkelpoiseksi. Suomi menetti kaupungin jatkosodassa uudelleen 20. kesäkuuta 1944.[42]
Viipurin kuuluminen Neuvostoliiton alueeseen vahvistettiin uudestaanMoskovan välirauhansopimuksessa 19. syyskuuta 1944.Stalin oli joTeheranin konferenssissa marraskuussa 1943 ilmoittanut vaativansa vuoden 1940 rajoja ja ettei hän suostunut edes keskustelemaanChurchillin jaRooseveltin ehdotuksesta, että rauhanneuvottelujen helpottamiseksi Viipuri voitaisiin jättää Suomelle.[43]
Viipuria muokattiin neuvostoliittolaiseksi ja harmahtavaksi kaupungiksi toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliiton aikana Viipuri menetti vaurauden, kosmopoliittisuuden ja ainutlaatuisen kulttuurielämän. Viipurista muodostui yhden kansan ja kielen kaupunki.[44]
Väestönlaskennassa olivat mukana myös eräät Viipurin kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitsevat alueet. NiistäViipurin maalaiskunnassa sijaitsivat:[53]
Edellä mainittujen lisäksi Viipurin tietojen yhteydessä on mainittu myösUuras, joka oli jakautuneena Viipurin maalaiskunnan,Vahvialan jaJohanneksen kuntien kesken.[53]
Viipurin kaupunkiin tehtiin vuosien mittaan useita alueliitoksia. Esimerkiksi vuoden 1930 väestönlaskennan jälkeen tehdyissä aluejärjestelyissä vuonna 1932 Viipurin maalaiskunnasta siirrettiin Viipurin kaupunkiin 858 henkeä ja vuoden 1933 alueliitoksessa 11 271 henkeä. Uuras liitettiin osaksi Viipurin kaupunkia vuonna 1936. Seuraavassa on lueteltu Viipuriin tehtyjä alueliitoksia.
Vuonna 1924
Papulan, Huusniemen, Karjalan, Tiiliruukin, Kangasrannan,Kolikkoinmäen jaTalikkalan esikaupungit liitettiin Viipurin maalaiskunnasta Viipurin kaupunkiin.
Vuonna 1928
Kelkkalan, Liimatan ja Maaskolan esikaupungit liitettiin maalaiskunnasta kaupunkiin.
OsiaYkspään,Kärjen jaKarppilan kylistä liitettiin kaupungista takaisin maalaiskuntaan. Nämä alueet oli liitetty kaupunkiin vuosina 1932 ja 1933.[56] Toisaalta samana vuonna osiaSuurperon jaHämäläisen kylistä liitettiin maalaiskunnasta kaupunkiin.[56]
Jatkosodan jälkeen Viipuri jäi Neuvostoliitolle, joka asutti sen omilla asukkaillaan.[57][1]
Kaupungissa on vanhoja suomalaisia rakennuksia, joista osa on huonokuntoisia ja rapistuneita kutenAlvar Aallon suunnittelemakirjasto, jota tosin on nyttemmin restauroitu. Kaupungin sodanjälkeiseen luonteeseen on vaikuttanut rajan läheisyys. Asukkaina on paljon rajavirkailijoita ja teollisuustyöntekijöitä. Teollisuuslaitoksia Viipurissa toimii yli 20.lähde?
Venäjän presidenttiDmitri Medvedev nimesi 25. maaliskuuta 2010 Viipurin ”sotilaskunnian kaupungiksi”. Venäjällä kaupunki voi saada tällaisen arvonimen, mikäli kaupungissa tai sen lähistöllä on ollut kovia taisteluita ja joissa venäläisen näkemyksen mukaan isänmaan puolustajat ovat osoittaneet urheutta, sitkeyttä ja yleistä sankaruutta.[58]
Seuraavassa taulukossa on esitetty Viipurin väkiluku eräinä vuosina. Vuosien 1930 ja 1939 luvut ovat ajankohdan 31.12. mukaiset ja perustusvat kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin merkittyyn väestöön. Vuosien 1850 ja 1860 sekä 1900 ja 1910 välillä Viipurin väkiluku laski, ja muina aikaväleinä se oli nousussa. Väkiluvun kasvuun vaikuttivat myös kaupunkiin Viipurin maalaiskunnasta tehdyt alueliitokset.
Vuoden 1870 väestönlaskennan perusteella Viipurissa oli 13 466 asukasta (1.3.1870). Asukkaista suomenkielisiä oli 6 845 henkeä, ruotsinkielisiä 2 261, venäjänkielisiä 3 257, saksankielisiä 610 ja puolankielisiä 234.[61] Suomenkielisten osuus väestöstä oli siis 50,8 %, ruotsinkielisten 16,8 %, venäjänkielisten 24,2 %, saksankielisten 4,5 % ja puolankielisten 1,7 %.
Vuoden 1930 väestönlaskennassa Viipurin kaupungin hallinnollisella alueella oli 52 253 asukasta. Viipurin rajojen ulkopuolella sijainneissa, mutta väestönlaskennassa mukana olleissa osissa Viipurin maalaiskuntaa ja Uuraassa oli yhteensä 19 986 asukasta, joten koko väestönlaskenta-alueen väkiluku oli 72 239 henkeä.[53] Koko väestönlaskenta-alueen väestöstä suomenkielisiä oli 67 609, ruotsinkielisiä 2 103, venäjänkielisiä 1 807 ja saksankielisiä 439 asukasta.[62] Tämän perusteella suomenkielisiä oli 93,6 %, ruotsinkielisiä 2,9 %, venäjänkielisiä 2,5 % ja saksankielisiä 0,6 % väestönlaskenta-alueen asukkaista.
Talvisodan aikana, osittain jo sen edellä Viipurin koko väestö evakuoitiin muualle Suomeen. Välirauhan aikana tyhjentyneeseen kaupunkiin siirrettiin asukkaita muualta Neuvostoliitosta. Kun Suomi jatkosodassa valtasi Viipurin, osa sen entisistä asukkaista muutti sinne takaisin, mutta joutui jälleen poistumaan kaupungista, kun Neuvostoliitto vuonna 1944 valloitti sen uudestaan.
Sodan jälkeen Viipurissa ei asunut suomalaista väestöä, vaan sinne siirrettiin asukkaita muualta Neuvostoliitosta. Ensimmäisessä toisen maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliiton väestönlaskennassa vuonna 1959 Viipurin asukasluku oli pienempi kuin ennen sotia. Sotia edeltänyt väkiluku ylittyi vuoden 1979 väestönlaskentaan mennessä. Enimmillään Viipurissa oli asukkaita lähes 81 000 henkeä viimeisessä Neuvostoliiton ajan väestönlaskennassa. Vuoteen 2002 tultaessa kaupungin asukasluku oli hieman vähentynyt ja vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan se oli taas noussut lähes 80 000 henkeen.
Seuraavassa on edellä selostettujen tietojen perusteella laadittu kuvaaja Viipurin väestönkehityksesta vuodesta 1815 vuoteen 2010. Pylväiden päissä näkyvät luvut ovat tuhansia asukkaita sadan asukkaan tarkkuuteen pyöristettynä. Musta pystyviiva on merkitty toista maailmansotaa edeltäneiden ja senjälkeisten väkilukutietojen väliin.[69]
Viipurin kaupunkikunnan naapureita ovat nykyään: etelässäJohanneksen kaupunkikunta, lännessäTienhaaran maalaiskunta, pohjoisessaAntrean kaupunkikunta ja idässäKähärin maalaiskunta.
Sisäisesti Viipurin kaupunki on 15. lokakuuta 2008 lähtien ollut jaettuna kymmeneen kaupunginosaan (ven.микрорайон,mikroraion), jotka ovat:
Viipurin keskeisin nähtävyys on 1200-luvun lopulta peräisin olevaViipurin linna. Kaupunkia on myös ainoana suomalaisena kaupunkina ympäröinytkaupunginmuuri, joka purettiin 1800-luvulla. Muurista on jäänteenä keskiajan lopulta peräisin oleva niin sanottuRaatitorni ja hiukan myöhempää perua olevaPyöreä torni eli Pässinlinna, joka on ollut ravintolakäytössä vuodesta 1923. Torkkeli Knuutinpojan torilla sijaitsevaViipurin vanha raatihuone on nykyään asumiskäytössä. Viipurin 700-vuotisjuhliin vuonna 1993 entisöitiinTorkkeli Knuutinpojan patsas, joka sijoitettiin alkuperäiselle paikalleen kaupunginmuseon eteen. Torilla sijaitsee myös vanha päävartiorakennus sekä Weckrothin kauppiassuvun vuonna 1989 tulipalossa pahoin vaurioitunut ja 2000-luvulla korjattuWeckrothin talo.lähde?
Monet Viipurin vanhan kaupungin rakennukset ovat nykyään huonokuntoisia.[74] Kaupungissa on säilynyt yli 200 suomalaista julkista ja asuinrakennusta. Kulttuurihistoriallisesti merkittävä onMonrepos'n puisto, jota on 2000-luvulla hieman kunnostettu suomalaisten aloitteesta. Suomalaisen toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven mieleen Monrepos'n puisto on jäänyt Aili Runteen sanoittamasta, Erik Lindströmin säveltämästä ja laulajatarAnnikki Tähden tulkitsemasta ikivihreästä iskelmästäMuistatko Monrepos'n.lähde?
Viipuri oli ennen sotia merkittävä suomalainen kulttuurikaupunki. Vielä nykyisin muutama kuoro vaalii viipurilaisia lauluperinteitä. Näitä ovat esimerkiksi Helsingin yliopiston Wiipurilaisen osakunnan kuoro ja mieskuoroViipurin Lauluveikot. Jälkimmäinen perustettiin Viipurissa vuonna 1897. Sotien jälkeen Helsinkiin muuttaneet kuoron entiset jäsenet jatkoivat toimintaa; kuoro konsertoi yhä niin Suomessa kuin muuallakin. Ohjelmistossa Viipuria ja Karjalaa muistellaan esimerkiksi kappaleillaMuistatko Monrepos'n (Erik Lindström) jaKarjala (Olli Nykänen).lähde?
Viipurissa on järjestetty useita suuriakristillisiä kesätapahtumia. Vanhoillislestadiolaistensuviseurat järjestettiin Viipurissa vuonna 1922[75] ja herännäisyydenherättäjäjuhlat vuonna 1931.[76]
↑Paaskoski, Jyrki: Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia, s. 41–42. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-17933-0
↑toim. Joonas Ahola & Frog with Clive Tolley: Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland, s. 58. Studia Fennica, 2014.
↑Saarnisto, Matti: Karjalan geologia – Karjalan luonnonmaiseman synty, s. 64–78. (Teoksessa: Viipurin läänin historia I, Karjalan synty) Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 2003. ISBN 952-5200-37-X
↑Parland H.: Viipurin ja sen ympäristön vesiväylien muutokset geologian ja historian valossa, s. 91-100. (Suomen museo) Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1995. ISBN 951-9057-18-8
↑toim.J. Kivi-Koskinen & al.: Viipurin kirja, s. 12. Helsinki: Torkkelin säätiö, 1958.
↑toim.J. Kivi-Koskinen & al.: Viipurin kirja, s. 13. Helsinki: Torkkelin säätiö, 1958.
↑abcdefghijklmnKoskivirta, Anu & Paavolainen, Pentti & Supponen, Sanna: Muuttuvien tulkintojen Viipuri - Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2016.
↑Martti, Turtola: Viipuri ja sen linnoitukset puolustuksen symboleina. Viipuri ja sen sodat, 2018. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
↑Engman, Max: Suomi Venäjällä, s. 98–101. (Kolbe, Laura (päätoim.) : Suomen kulttuurihistoria: 2, Tunne ja tieto) Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1843-6
↑abcdefIjäs, Ulla: Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 20: Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit: Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840: Teekutsuja ja tanssiaisia: Viipurin herrasväki 1700–1800-luvun vaihteessa. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2018.
↑abcKantanen, Pekka & Mäntyniemi, Mikko: Aikamatka Viipuriin : tuokiokuvia Viipurista ennen ja nyt. Elinkeinoyhtymä Kantanen & Mäntyniemi, 2010.
↑abBrummer, O. J.:Teollisuuden- ja Liikkeenharjoittajain seura Pamaus 1891-1941. Helsinki: Teollisuuden- ja liikkenharjoittajain seura Pamaus, 1944.
↑Riikonen, H.K.: Viipuri, Pariisi, Turku: Viipurilaisia kielen ja kirjallisuuden tutkijoita Suomessa ja maailmalla. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2025.
↑abTanner, Väinö: Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa, s. 233-234, 236, 238. Tammi, 1951.
↑abVäestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain. Kaupunkien väestökehitys 1815–1940 kirkonkirjojen ja siviilirekisterin mukaan sivulla 14; henkikirjoitetun väestön osalta sivulla 15. Nämä tiedot poikkeavat toisistaan jonkin verran.) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
↑Ohto Manninen, Kyösti Rainila: ”Tarkastelua, Viipurin tulevaisuuden näkymät”, Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944, s. 329. Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28209-9
↑Hämynen, Tapio & Shikalov, Juri (2013).Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990. Helsinki: Tammi.
↑Viittausvirhe: Virheellinen<ref>-elementti; viitettäKellomäki ei löytynyt
↑sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala
↑abcdefghijSuomen tilastollinen vuosikirja 1925 (PDF) (sivu 9, taulukko 11. Kaupunkien, kauppalain ja taajaväkisten yhdyskuntain väkiluku vuosina 1815–1924) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
↑abSuomen tilastollinen vuosikirja 1940, sivu 14, taulukko 13. Kaupunkien, kauppalain ja taajaväkisten yhdyskuntain väkiluku vuosina 1815–1940 (Kirkonkirjoihin ja siviilirekisteriin merkitty väestö)
Elfvengren, Eero ja Tammi, Eeva: Viipuri 1944: miksi Viipuri menetettiin? Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33196-5
Hakala-Rahko, Ilmo: Viipurissa, Viipurista, Viipuriin: Viipurin vaikutusalueen julkisen liikenteen historiaa Ruotsin vallan ajalta kesään 1944. Tampere: Suomen linja-autohistoriallinen seura, 2010. ISBN 978-952-99779-3-2
Iltanen, Jussi: Viipurin historiallinen kartasto. Helsinki: Karttakeskus, 2017. ISBN 978-952-266-504-1
Iltanen, Jussi: Viipurin karttakirja 1939. Vantaa: Genimap, 2006. ISBN 951-593-009-X
Kallioniemi, Jouni: Viipuri suursodassa 1939–1944. Turku: Kirjaveteraanit, 1990. ISBN 951-96209-0-7
Kallioniemi, Jouni ja Kuujo, Erkki: Viipurin seitsemän vuosisataa. Turku: Kirjaveteraanit, 1993. ISBN 9519620931
Krohn, Aarni: Viipuri: kirjailijan, muistelijan ja historioitsijan kaupunki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-082-0
Lankinen, Juha ja Miettinen, Harri: Viipurissa 2.9.1939. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu, 2009. ISBN 978-952-5264-88-3
Markus Lehtipuu:Karjala, Suomalainen Matkaopas.
Mård, Anders ja Londen, Magnus: Takaisin Viipuriin. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-3426-1
Neuvonen, Petri: Viipurin historiallinen keskusta: rakennusperinnön nykytila. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994. ISBN 951-8915-93-8
Neuvonen, Petri: Viipuri: rakennusperinnön seitsemän vuosisataa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-973-9
Neuvonen, Petri; Pöyhiä, Tuula ja Mustonen, Tapani: Viipuri: opas kaupunkiin. Helsinki: Rakennustieto, 1999. ISBN 951-682-485-4
Partanen, E. ja Neuvonen, Petri: Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa: Eino Partasen valokuvia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. ISBN 978-952-222-203-9
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri: Karjalan pääkaupungin kohtalonvuodet 1939, 1941 ja 1944. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-539-6
Riimala, Erkki: Meren, kanavan ja laivojen Viipuri. Suomen laivahistoriallinen yhdistys, 1991. ISBN 952-90-3227-7
Shikalov, Juri ja Hämynen, Tapio: Viipurin kadotetut vuodet 1940–1990. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-6885-8
.jpg)
_(1993).png)
