Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Aikakauden päättymisajankohtana pidetään vuonna 1066 käytyäStamford Bridgen taistelua, jossa Norjan kuningasHarald Ankara sai surmansa.[2] Myös hänen liittolaisensaTostig Godwininpoika kaatui tuossa taistelussa.[3] Tutkijat ottivat käyttöön viikinkiajan käsitteen 1870-luvulla.[4]
Viikinkiyhteiskunnassa tunnettiin kirjoitustaito ja käytettiinriimukirjoitusta, joka oli kehitetty pohjoisgermaanisessa kulttuuripiirissä jo ennen viikinkiaikaa. Riimukirjoitusta käytettiin kuitenkin lähinnä uskonnollisiin tarkoituksiin sekä laskenta- jakalenterimerkintöihin; asiakirjoja tai muistiinpanoja ei tiedetä laaditun. Yhteiskunta toimi suullisella pohjalla, joten viikingit eivät jättäneet itsestään juuri mitään kirjallista jälkeä.[5]
Viikinkiajasta kertoviin suullisiin tarinoihin pohjautuva saagakirjallisuus syntyiIslannissa vasta vuosisatoja viikinkiajan päättymisen jälkeen.Saagat ovat tästä huolimatta paras viikinkien yhteiskuntaa ja kulttuuria kuvaava kirjallinen aineisto, vaikka monet niiden ajan- ja paikanmäärityksistä ovatkin epämääräisiä. Tietoa on säilynynyt myös kuninkaiden palkkaamien hovirunoilijoiden eliskaldien runoista.[5]
Saagoja ajallisesti ja paikallisesti tarkempia lähdeaineistoja ovat länsimaisetkronikka- jaannaalimerkinnät, jotka tosin kuvaavat lähinnä viikinkien ryöstö- ja hävitysretkien tuhoja. Tietoa on säilynytBritteinsaarilta,frankkivaltakunnasta ja esimerkiksiFuldan jaXantenin benediktiiniluostarien vuosikirjoissa. Näiden merkintöjen lisäksi viikingeistä on säilynyt muutamia historiankirjoitukseksi luonnehdittavia tekstejä, joista laajin ja merkittävin onAdam Bremeniläisen kirjoittamaHampurin piispojen historia (Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum) vuodelta 1075. Merkittävä on myös 1100-luvulla koottu venäläinenNestorin kronikka, jossa kuvataan viikinkien osuutta venäläisvaltioiden synnyssä. Näiden lisäksi on myös muutamia itämaisia lähteitä, kuten vuosina 913–959 eläneenBysantin keisarinKonstantinos VII:n valtionhallintoa käsittelevä kirjaDe Administrando Imperio, jossa kuvataanviikinkien retkiä Venäjän joilla. Kirjallisten lähteiden tieto on jo pitkälti hyödynnetty, muttaarkeologia paljastaa jatkuvasti uutta tietoa viikinkien yhteiskunnasta.[5]
Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain 900-luvulla, loput vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:
Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla jaPohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarille tehtiin uusi valloituskausi 1000-luvun alussa,Irlannissa jaSkotlannissanorjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.
Kaupankäynnin vilkastuminen:Skandinaviassa syntyi 700-luvulla kaupunkeja, kutenBirkaKeski-Ruotsissa. Useimmat näistä muinaiskaupungeista autioituivat 900-luvulla. 900-luvun lopulla oli uusien kaupunkien perustamisaalto, jolloin perustettiin muun muassaLund jaSigtuna. Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit ovat säilyneet nykypäivään saakka.
Viikinkien idäntie: Skandinaaveja oliLaatokan ympäristössä jo 700-luvulla, jonne he perustivat nyky-Venäjän vanhimman kaupunginAldeigjuborgin. 800-luvulta on tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa kauppiaina ja ryöstöretkillä.Ruotsin viikingit perustivat Venäjän edeltäjän eliKiovan Rusin valtakunnan 880-luvulla. Viikingit perustivat siellä useita kaupunkeja, mutta he sulautuivat siellä paikalliseen väestöön 900-luvun puoliväliin mennessä, minkä vuoksi viikinkien vilkas idänkauppa hiipui 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteetRuotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyivät tämän jälkeenkin.
Yhtenäisten kuningaskuntien synty:Tanskan alueella muodostui jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä tapahtui myösNorjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.
Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.
Viikinkejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodostui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.
Ruotsin alueen asukkaat, kutengöötalaiset jasvealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiäItämeren rannikkoseuduille ehkä 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. He perustivat Laatokan rannalleAldeigjuborgin hallitsemaanOlhavanjoen vesireittiä. Joen yläjuoksulle he perustivatIlmajärven rannalleRurikinlinnan ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulkiDnepriä pitkinKiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäinMustallemerelle. Reitin päässä sijaitsiBysantin pääkaupunkiKonstantinopoli, jota viikingit nimittivät Miklagårdiksi. Toinen reitti,Volgan-Itämeren jokireitti, kulki lähes 4 000 kilometrin matkanVolgaaKaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireititBagdadiin.
Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiinislamilaisen maailman hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta. Myöhemmin keisarin palveluksessa toimi myös skandinaavinen henkivartiosto, kuuluisavarjagikaarti.
Kun Ruotsin alueen viikingit suuntasivat itään, Tanskan alueen viikingit elidaanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimminEnglannissa jaKaarle Suuren hallitsemassa Frankkien valtakunnassa.Frankit olivat ensi alkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä vuonna 845 viikingit hyökkäsivätPariisiin matkattuaan 160 kilometriä ylävirtaanSeinejokea pitkin.
Vuodesta 850 eteenpäin daanit muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vainWessexin eteläinen valtakunta kuninkaansaAlfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli daanien hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä.
Daanien valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningasKaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalleRollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumisesta. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa.Normandian herttuaVilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.
Kun Tanskan alueen viikingit valloittivat kuningaskuntia, Norjan alueen viikingit keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit:Dublin,Wexford,Waterford jaLimerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivatMansaaren,Orkneysaaret,Shetlandinsaaret ja Färsaaret.
Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää, joista toinen oli matkallaHebrideille ja toinen Färsaarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oliallting-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60 000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä.
Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittuErik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata, jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti ('vihreä maa').Skandinaavien varhaisissa Grönlannin siirtokunnissa eli vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen.
Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa,Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivatAmerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensinBaffininsaarelle ja sittenL’Anse aux Meadowsiin lähelleNewfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimiVinland (muinaisnorjassavin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisestiinuiitteja taialgonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.
Ranskaan. Vuonna 911Ranskan kuningasKaarle Yksinkertainen antoiSeinen suualueen,Rouenin kreivikunnan, sittemmin nimeltäänNormandia, viikinkipäällikkö Rollolle, jotta viikingit olisivat lopettaneet ryöstelyn ja suojelleet Sisä-Ranskaa toisia viikinkejä vastaan. 1000-luvulla osa viikinkien normandialaisista jälkeläisistä otti haltuunsa alueita Etelä-Italiasta, jonne syntyi normannilaiseksi kutsuttuSisilian kuningaskunta.
Englantiin (viikinkienDanelagen,Danelaw). Viikinkiajan alkuna pidetäänLindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793. Viikingit muodostivat vanhanEboracumin kohdalle Yorkin (viikinkien Jorvik). TanskanSven Haaraparta oli Englannin valloittaja vuosina 1013–1014 jaTanskan kuningas vuosina 986–1014. Hänen poikansaKnuut II Suuri oliEnglannin kuningas 1014–1035 ja Tanskan kuningas 1018–1035 sekä piti hallussaan Etelä-Norjaa 1028–1035. Normandialainen (normanni) Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen, valloitti Englannin vuonna 1066.
Ruotsin alueen asukkaat tekivät matkoja etenkin itään (Austvegr),Itämeren yli
Venäjälle. Viikingit perustivat Aldeigjuborgin vuonna 753.Rurik perusti joskus vuoden 862 tienoillaNovgorodin edeltäjänä pidetyn Rurikinlinnan ja Kiovan tienoille valtakunnat, jotka vaikuttivat monien vaiheiden jälkeenVenäjän syntyyn.
Dneprille. Viikingit perustivat Kiovan (viikinkien Kjönugård). Dnepriä pitkin mentiin myösMustanmeren yli Bysantin pääkaupunkiinKonstantinopoliin (viikinkien Miklagård).
Suomessa viikinkiaika oli myöhäisrautakauteen kuuluva ajanjakso, joka seurasimerovingiaikaa ja edelsiristiretkiaikaa. Skandinaavista tutkimusta seuraillen viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800–1050[6], vaikkakin ainoastaan Ahvenanmaan alueen voidaan katsoa kuuluneen varsinaiseen skandinaaviseen viikinkikulttuuriin.[7] Monet arkeologit ovat kuitenkin alkaneet suosia viikinkiajan takarajana vuotta 1025.lähde? Jälkimmäinen vuosiluku ajoittanee tarkemmin ajankohdan, jona ristiretkiaikaiset korutyypit tulivat käyttöön. Mutta jo 900-luvulla arvonmittana alettiin käyttää hopeaa, jota nykyisen Suomen aluille kulkeutui pilkkohopeana ja itämaisina, 1000-luvulla länsimaisina hopearahoina. Niin sanottua muinaismetallia punnittiin pienillä pronssivaa’oilla.[8]
Suomen viikinkiajalta on hyvin niukasti kirjallisia lähteitä. Arkeologisessa löytöaineistossa viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit.[9] Jälkimmäiset ovat laajalle levinneitä kansainvälisiä tyyppejä[10], mutta naisten korustossa on myös paikallistasuomalaista leimaa. Kupariseoksesta valmistetut korut ja koristeet yleistyivät. Aikakauden vaatetuksessa käytettiin spiraalikoristeita sekä naisten että miesten asuissa. Olkapäiden kohdalla vaatteita kiinni pitäneet pyöreät kupurasoljet ovat aikakauden tärkeimpiä esinetyyppejä eteläisessä Suomessa.[11] Esinetyyppeihin ja myös esimerkiksi linnavuoriin liittyvä tutkimus on osittain vanhentunutta ja kaipaisi uutta tutkimusta. Löytöaineistot ovat peräisin lähinnäkalmistoista, joskin myös asuinpaikkojen arkeologinen tutkimus edistyy vähitellen.[9]
Viikinkiajan kalmistoja tunnetaan lähinnäVarsinais-Suomessa,Satakunnassa,Hämeessä joka tunnettiin viikinkien keskuudessa nimelläTafstalont,Etelä-Savossa jaLaatokan Karjalassa. Viikinkiajan alun ja keskivaihteen kalmistot olivat pääasiassa maantasaisia polttokenttäkalmistoja ja röykkiökalmistoja.[12] Euran, Säkylän ja Yläneen alueet ovat hautaustavan suhteen poikkeuksia, sillä alueella vallitsevana hautaustapana oli merovingiajalta periytynyt ruumishautakulttuuri.[13][14] Viikinkiajan lopulla, käytännössä 1000-luvulla, siirryttiin koko eteläisessä Suomessa ruumishautaukseen. 1000-luvulla alkoi Suomea sävyttää kristinuskon vaikutus,pakanallinen Suomi muuttuikin 1000-luvulla barbaali-kristilliseksi. Tuohon aikaan Ruotsi omaksui roomalaiskatolisen, mutta Kiova ja Novgorod ortodoksisen uskon. Suomen alueesta tuli täten Rooman ja Bysantin taistelutanner.
Viikinkiaika toi Itämerelle ensimmäiset kaupungit, käsiteolliseen tuotantoon ja sen markkinointiin sekä yleiseen tavaranvaihtoon erikoistuneet tiheästi rakennetut yhdyskunnat, joista tärkein silloiselle Suomelle oli nykyisen Tukholman lähistöllä sijainnut Birka, joka oli todennäköisesti sama kuin inkeriläisten kansanrunojen Koivistolähde?.
Kirjoitus tuli maassa yleisesti tunnetuksi viikinkimiekkojen merkkien kautta.[15]
Tutkituista ajanjakson kohteista esimerkiksi Tampereen Vilusenharjussa ja Turun Taskulassa ruumis- ja polttohautausta käytettiin ilmeisesti rinnakkain ennen siirtymistä yksinomaan ruumishautaukseen.[12] SkandinaavistaAhvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueiden väestöä voi pääasiallisesti pitää nykyistensuomalaisten jakarjalaisten kielellisinä ja geneettisinä esivanhempina.lähde?
Kalmistollisen asutuksen alueilla maanviljely ja karjanhoito olivat peruselinkeinot, vaikka tietysti myös metsästyksen ja kalastuksen merkitys oli suuri. Keski-, Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla arkeologisten löytöjen määrä on aikaisempaa runsaampi. Tämä johtuu uudisasutuksesta tai metalliesineiden ja uusien hautaustapojen leviämisestä erämaita asuttavan kalastaja-metsästäjäväestön keskuuteen. Erämaa-alueiden väestöllä lienee ainakin osittainen yhteys nykyiseensaamelaisväestöön. Turkismetsästys erämaa-alueilla oli ilmeisen vilkasta. Turkiskauppa yhdisti Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankittiin muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa viikinkiretkiin ja he ovat liikkuneet Itämerta kauempana. Kaupankäynnin kerryttämästä varallisuudesta kertovat hopearahoja sisältävät kätkölöydöt, joista on peräisin suurin osa Suomen alueelta löydetyistä viikinkiajan kolikoista.[16]
Nykyisin pidetään todennäköisenä, että Suomen asukkaiden suhteet skandinaaveihin olivat suhteellisen rauhanomaiset.lähde? Siitepölyanalyysien perusteella asutus jatkuiLänsi-Uudellamaalla[17], muttaEtelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovat runsaat. Tutkimuksen keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, tarkoittaako tämä alueiden autioitumista vai uusien hautaustapojen omaksumista. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla.[18]Linnavuorien ajoittaminen on hankalaa, mutta niiden käyttö yleistyy ilmeisesti vasta viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla eli 1000- ja 1100-luvuilla[19], mikä todistanee lisääntyneestä ulkoisen hyökkäyksen uhasta.
Viikingit tekivät myös Suomeen ryöstöretkiä, joista on jäänyt historiallisia viitteitä. MyöhemminNorjan kuninkaaksi kohonneenOlavi Pyhän kerrotaan Itämeren viikinkiretkellään ryöstelleen Suomen etelärannikkoa vuonna 1008. Ryöstöretki päättyiHerdalerin taisteluun, jossa Olavi ja hänen miehensä joutuivat suomalaisten väijytyksen kohteeksi menettäen useita miehiä. Olavi pääsi jäljelle jääneiden miestensä kanssa kuitenkin takaisin laivoilleen myrskyn samalla noustessa. Olavi käski tästä huolimatta laivojen purjehtia rannikkoa pitkin. Suomalaisten kerrotaan lähteneen takaa-ajoon ja edenneen saman matkan maata pitkin kuin Olavi eteni laivoineen. Olavin miehineen onnistui kuitenkin päästä lopulta pakoon. Taistelun tapahtumapaikka on epävarma, mutta sen on epäilty tapahtuneen Uudellamaalla.[20][21]
Riimukivissä on muutamia merkintöjä Suomessa surmansa saaneista henkilöistä. Ruotsin Gävlessä sijaitsevariimukivi GS 13 kertoo Egil-nimisen henkilön kuolleen Hämeeseen tehdyllä ryöstöretkellä 1000-luvun alussa. Retkeä johti Freygeirr-niminen päällikkö. Riimukiven tekstin mukaan sen pystytti Egilin muistoksi hänen veljensä Brúsi. Myösriimukivi G 319 on pystytetty Suomessa 1200-luvun alussa kuolleen Auðvaldr-nimisen henkilön muistoksi. RuotsinSöderby-Karlin kirkossa sijainneen, mutta myöhemmin kadonneenriimukiven U 582 pystyttivät Bjôrn ja Ígulfríðr Suomessa surmansa saaneen poikansa Ótryggrin muistolle.
Harald Ankaran tappiota Stamfordin sillan taistelussa Englannissa vuonna 1066 pidetään viikinkiajan loppuna. Muutenkin ajat Englannissa olivat muuttumassa, sillä vain kolme viikkoa myöhemmin Stamfordissa voitokkaasti taistellutHarald Godwininpoika hävisi puolestaan taistelun maahan hyökännyttäNormandian herttuaaVilhelm Valloittajaa vastaanHastingsissä. Tämä merkitsi juuriltaan skandinaavistennormannien vallan alkua Englannissa ja Vilhelm Valloittaja kruunattiinEnglannin kuninkaaksi joulupäivänä 1066. Normannit olivat alunperin skandinaavisperäistä Normandian seudulle Ranskaan asettunutta väestöä.[22]
Viikinkien ryöstöretket Britteinsaarille eivät kuitenkaan loppuneet heti vuonna 1066. Tämä jälkeenkin tanskalaiset viikingit tekivät vielä muutamia ryöstöretkiä Yorkiin. Tanskalaiset saivat vielä noilta retkiltään saalista, mutta valta pysyi normanneilla. Vähitellen uhka viikinkien hyökkäykstä väistyi, joten viikinkajan voidaan katsoa lopullisesti päättyneen tuolloin.[22]
Haraldin kuolema ja ryöstöretkien tyrehtyminen ei tietenkään merkinnyt muiden skandinaavien ulkomaisten asutuskeskusten ja siirtokuntien loppua, vaan ne sopeutuivat pikkuhiljaa muuttuneeseen tilanteeseen ja sulautuivat ympäristöönsä niin Sisiliassa, Kiovan Rusissa kuin muuallakin.[22]
Cleve, Nils: Skelettgravfältet på Kjuloholm i Kjulo I–II. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 44:2. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1943, 1978. ISBN 951-9056-31-9
Hentilä, Seppo; Krötzl, Christian; Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8
Laakso, Ville: The Viking Age in Finnish Archaeology. A Brief Source-Critical Overview. Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland, 2014. Vantaa: Finnish Literature Society. ISBN 978-952-222-603-7
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Luistari I. The Graves Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:1. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1982. ISBN 951-9056-47-5
Raninen, Sami ja Wessman, Anna: Rautakausi. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudesta keskiajalle, 2016. Viljandi: Gaudeamus. ISBN 978-952-495-363-4
Talvio, Tuukka: Coins and coin finds in Finland AD 800–1200. Iskos, 12. Vammala: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 2002. ISBN 951-9057-45-5
↑Jarl Gallen: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Suomen väestön esihistorialliset juuret, s. 255–256. Määritä julkaisija!selvennä
Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (toim.):Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18. Helsinki: Finnish Literature Society, 2014.ISBN 978-952-222-603-7.
