Kristinusko sai alkunsaJeesus Nasaretilaisen saarnaamistoiminnastaRooman valtakunnan miehittämässä Juudean provinssissa n. 30–33 jaa.Alkuseurakunta perustettiinJerusalemiin. Kristinusko levisi Jerusalemin ulkopuolelle ja nopeasti kaupungista toiseen. Varhaiset kristityt olivat pitkään pääosin kaupunkilaisia.[1]
Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksenristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna30. Kristinusko alkoi muotoutua heti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, kun hänen seuralaisensa noudattivat hänen opetustaan ja julistivat hänen ylösnousemustaan. Julistaminen alkoiApostolien tekojen mukaan ensimmäisenähelluntaina, jolloin he saivatPyhän Hengen kasteen, joka antoi heille kyvyn ja rohkeuden julistaa evankeliumia,puhua kielillä ja parantaa sairaita.
Kristinusko syntyi, kunJeesuksen opetuslapset kokivatGalileassa ilmestyksiä, joiden perusteella he vakuuttuivat Jeesuksen kuolleista heräämisestä ja ylösnousemuksesta.Alkuseurakunnan keskuspaikka oliJerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa. Alkuseurakunta piti itseään osanajuutalaisuutta. Sen hengellisyydessä painottuilopun aikojen odotus ja siksi keskittyminen pelkästään hengellisiin asioihin. Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaanPyhän Hengen vuodatukseksi ja joka onApostolien teoissa sijoitettu juutalaistenhelluntaijuhlan yhteyteen. Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia, joiden ensimmäinen johtaja oliStefanos.[2] Näiden jaarameankielisten välille syntyi teologisia erimielisyyksiä. Vainoamisen takia kreikankielisethellenistikristityt siirtyivätSyyriaan ja alkoivat julistaa uskoaan pakanoille eli muille kuin juutalaisille.[3]
Ensimmäisiä kristinuskon sisäisiä konflikteja oli pakanakysymys; tulisiko pakanoiden noudattaa juutalaisten lakia? Paavali eiJerusalemin seurakunnan tapaan vaatinut kristinuskoon kääntyneiden pakanoidenympärileikkausta ja juutalaisten puhtaussääntöjen noudattamista. Tästä asiasta hän väitteli kiivaastiPietarin jaJaakobin kanssa. Sopuun päästiin 40-luvun loppupuolella pidetyssäJerusalemin apostolikokouksessa, jonka tulos oli, ettei pakanoiden tarvitsisi noudattaa kuin muutamaa juutalaisten säädöstä.[4]. Kokouksessa sovittiin myös apostolien työnjaosta. Pietari toimidiasporassa asuvien juutalaisten, Jaakob Jerusalemin juutalaiskristittyjen ja Paavali pakanoiden keskuudessa.
Varhaisesta kristillisyydestä käytetään usein nimitystä "varhaiset juutalaiskristityt". Jeesus, hänen kaksitoista opetuslastaan, myöhemmin valitut seurakunnanvanhimmat sekä periaatteessa kaikki Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Kaikki 3 000 Apostolien tekojen mainitsemaa helluntaita seurannutta käännynnäistä olivat myös juutalaisia kuten kaikki kristinuskoon kääntyneet aina siihen saakka, kun Pietari kastoi roomalaisen upseerin,Corneliuksen[5], jota pidetään perinteisesti ensimmäisenä pakanakäännynnäisenä.
Tuohon aikaan kristinusko oli jakaantunut hellenistisiin ja ei-hellenistisiin juutalaiskristittyihin, elikoinee-kreikkaa (Ap.t. 6) jaarameaa (Ap.t. 1:19) puhuviin kristittyihin. Corneliuksen kääntymisestä ja mukaan hyväksymisestä lähtien mukaan tuli kolmas ryhmä, pakanakristityt. Pakanat hyväksyttiin mukaan, koskaJesajan ennustuksen mukaan kaikki kansat tulisivat kääntymään Herran puoleen[6].
Uusi testamentti ei itse puhu "pakanakristityistä" tai "juutalaiskristityistä". Sen sijaan esimerkiksi apostoliPaavali kirjoitti niistä, jotka olivatympärileikattuja ja halusivat erottua ympärileikkaamattomista: "Silloin ei ole enääkreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria,skyyttalaista,orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa"[7].
Yleensä ajatellaan, että "ympärileikattu" ja "ympärileikkaamaton" viittaavat juutalaisiin ja kreikkalaisiin, jotka olivat yleisimmät ryhmät, mutta tämä on liian yksinkertaistettua, sillä ensimmäisen vuosisadanJuudean provinssissa oli myös juutalaisia, jotka eivät enää ympärileikkauttaneet itseään, sekä kreikkalaisia (proselyytit) ja muita kutenegyptiläisiä,etiopialaisia jaarabeja, jotka ympärileikkauttivat itsensä.
Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti korkeasti koulutettu juutalainenPaavali – aiemmin Saul Tarsolainen – ja muutapostolit. Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisen kerran kristityiksiAntiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaistenPalestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.
Aluksi kristinusko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen keskuuteen.[8] Ensimmäisen vuosisadan varhaiskristillisiä seurakuntia kutsutaan yhteisnimitykselläalkukirkko taivarhaiskirkko.[9]
Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivatjuutalais-,gnostilais- ja hellenistikristityt.
Juutalaiskristittyjä oli sekä Palestiinan alueella ettädiasporassa. He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.
Omaperäistä ja nykyisin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edustignostilaiskristillisyys. Gnostilaisessa teologiassa ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon, elignosiksen avulla. Jeesus ei ollut heille syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja. He uskoivat, että Jeesuksen on Jumala luonut ensitöikseen ja siksi häntä kutsuttiin" luomakunnan esikoiseksi", ei siis syntynyt Jumalasta. Gnostilaiskristityt jatkoivat Jeesuksen tuoman opetuksen noudattamista mutta joutuivat vainon kohteiksi ja tuhoutuivat.
Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus olihellenistikristillisyys, josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista vaan kaikki aikaisemmat palvontamuodot saivat vain " kristillisen nimityksen".
Paavali maalauksessa 300-luvulta. Paavali on kuvattu filosofina kirjakääröjen kanssa.
Juutalaisten keskuudessa syntyneen kristinuskon erkaantuminen juutalaisuudesta perustui ennen kaikkeajuutalaisesta etnisyydestä irtaantumiseen. Juutalaisuus oli juutalaiseen etniseen ryhmään sidoksissa oleva uskonto, kun taas kristillisen yhteisön jäsenten kansallisuudella ei ollut merkitystä, ja lopulta ei-juutalaisten kristittyjen määrä ohitti juutalaistaustaisten kristittyjen määrän.[10]
PaavalinKirje galatalaisille on tarmokas kirjoitus niitä vastaan, jotka halusivat pakottaa pakanoita elämään juutalaisten tapojen mukaan[11]. Paavali kirjoitti, että jos pakanat vaaditaan omaksumaan nämä tavat ja heidät ympärileikataan, silloin Kristuksesta ei ole kenellekään enää mitään hyötyä[12] sillä hän oli kuollut turhan takia, jos vanhurskaus voidaan saavuttaa yhtä hyvin tekojen kautta[13].
Paavali esittää tässä ja muissakin kirjeissään, että tämä opetus ei ole ristiriidassa kahdentoista apostolin opetusten kanssa. Sen sijaan opetus oli uskottu hänelle tarkoitettuna niille, joita ei ollut ympärileikattu, aivan niin kuin Pietari oli lähetetty niiden pariin, jotka oli ympärileikattu[14].
Tukena sille, että Paavali ei toiminut yksin,Jerusalemin kokous päätti, ettei uusilta käännynnäisiltä vaadita ympärileikkausta, mutta heitä neuvottiin "karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu"[15]. Nämäkin käskyt perustuivat kuitenkin yhtä lailla Mooseksen lakiin. Jotkut ovat tulkinneet, että pakanoita ei käsketty noudattamaan näitä säädöksiä siksi, että laki olisi sitonut heitä, vaan siksi, etteivät he herättäisi pahennusta niiden lakia noudattavien juutalaisten keskuudessa, joiden kanssa he elivät.
Paavali oli kuitenkin vähän väliä ristiriidoissa juutalaiskristittyjen kanssa.Toisessa korinttilaiskirjeessä (2 Kor. 11:5, 12:11) hän kutsui vastustajiaan "mainioiksi apostoleiksi" (υπερ λιαν αποστολων,hyper lian apostolôn). Hän kertoo Galatalaiskirjeessä, kuinka hän nuhteli Pietaria siitä, että tämä vaati Kristuksen seuraajien noudattavan juutalaisuuden ruokasäädöksiä. Paavali katsoi kuitenkin eettisten säädösten olevan velvoittavia, vaikka kulttuuriset säädökset eivät olleetkaan sitä. Hän katsoi lain suodattuvan Kristuksen läpi sen sijaan että se toteutuisi tiukoissa säädöksissä, jotka Jumala antoi silloin kun juutalaiset erotettiin muista kansoista.
Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha, hyvät meri- ja maatiet mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Mutta miksi kristinusko sivuutti kaikki muut itämaiset uskonnot, joita myöhäinen Rooma oli täynnä? Historian valossa kolme ilmeisintäkenen mukaan? kristinuskon menestystekijää olivat seuraavat:
Kristittyjen korkea moraali; he toimivat ajan parhaiden ihanteiden mukaisesti ja heidän perhe- ja sukupuolielämänsä oli siveellistä. Rooman valtakunnan moraalinen kriisi, jonka luomaa tyhjyyttä täyttämään kristinuskolla oli sosiaalinen tilaus ja korkean moraalin sekä askeettisuuden takia etulyöntiasema pakanakultteihin nähden.
Kristinuskon radikaali peräänantamattomuus keisarikultin edessä, mikä sai sille kannattajia niin orjien, sotilaitten kuin ylimystönkin parissa.
Radikaali yhteisöllisyys ja keskinäinen rakkaus, kun kristityt kokoontuivat salaa vainoilta katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Erityisesti kristittyjen lähimmäisenrakkaus sai monen kääntymään kristinuskoon. Esimerkiksi tautiepidemoiden riehuessa roomalaiset pakenivat jättäen sairastuneet oman onnensa varaan kristittyjen jäädessä hoitamaan sairaita.
Seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinttiin, tuli Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Kristinusko levisi Rooman valtakunnassa aluksi varsinkinorjien keskuudessa.Kasteen kautta orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen kanssa kuin vapaakin mies, ja hänen sielunsa oli samanarvoinen kuin hallitsijankin. Rikkaat ja ylhäiset sen sijaan vieroksuivat pitkään kristinuskoa. Heille käsky "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ei ollut houkutteleva.[8]
Koskien kristinuskon historian ensimmäistä kolmea vuosisataa, historiankirjoitus on riippuvainen uskonnollisista jaapologeettisista kirjoituksista. Ajalta ei ole olemassa varsinaisia aikakirjoja. 300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi. Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva on melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri vakiintuivat. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, missä määrin tämä kuva voidaan sijoittaa varhaisempiin vuosisatoihin, erityisesti koskien kirkon organisaatiota kutenpiispojen virkoja, hierarkiassa jossa kukin piispa oli kaupunkinsa seurakunnan yksinvaltias, Rooman piispan vaatiessa erityisasemaapaavina, kaikkien kirkkojen johtajana, sekä liturgiaan liittyviäsakramentteja. Todisteiden mukaan viitteitä tällaiseen on ollut toisella vuosisadalla.
Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostuiIktyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sanaiktys on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja".
Kahdensadanviidenkymmenen vuoden ajan kirkko olimarttyyrien kirkko.Kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomastaRooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, etteiehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, mikä herätti huhujaihmisuhreista ja irstaista menoista sekä pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan.[16]
Vuonna313Konstantinus I jaLicinius julistivatMilanon ediktissä kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi, ja kristinuskon asema muuttui merkittävästi.Theodosius Suuren aikana (378–395) kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto. Idässä kirkko siirtyi vainoista suoraan keisarillisen vallan alle (ns.caesaropapismi), jo Konstantinuksen mutta erityisestiJustinianuksen säädösten seurauksena. Tämä muodostuiortodoksiselle kirkolle ongelmaksi. Lännessä kirkko pysyi itsenäisenä, koska keisari oli heikko ja paavin valta puolestaan hyvin vakiintunut.
Useat varhaiskristillisyyden johtohahmot kuolivat marttyyreinä uskonsa puolesta. Tältä ajalta on sanonta "marttyyrien veri on kirkon siemen". Tunnetuimpia marttyyreitä olivat muun muassaPyhä Stefanos, protomarttyyri (ensimmäinen marttyyri),Jaakob vanhempi,Pyhä Paavali,Pyhä Pietari,Ignatios Antiokialainen, apostoli Pietarin oppilas ja Antiokian ensimmäinen piispa hänen jälkeensä, sekäPolykarpos, Smyrnan piispa ja evankelista Johanneksen opetuslapsi.
Ensimmäiset kristityt eivät yleisesti ottaen olleet erityisen korkeasti koulutettuja oppineita, vaan tavallisia ihmisiä – Jeesuskin oli koulutukseltaan puuseppä. Vähitellen kristinuskoon kääntyi myös oppineita keski- ja yläluokan edustajia jafilosofeja, joista tuli kristinuskon apologeettoja.
Apologeetat aloittivat kristinuskonteologisen puolustamisen pakanoiden ja ei-kristittyjen filosofien syytöksiä vastaan. Usein väittelyt käytiin kirjoitusten muodossa ja kiistakirjoittelu oppineiden kesken pakotti apologeetat muotoilemaan kristilliset opit eksaktiin muotoon. Silloin huomattiin, että apologeetoillakin oli ristiriitaisia käsityksiä kristillisestä opista. Myöhemmin oppia määriteltiinkonsiileissa, joissa kristillisen opin sisältö määriteltiin. Oppia muotoiltaessa eivät aina sanat riittäneet, vaan joskus erilaisia oppikäsityksiä vaihdettiin nyrkeinkin ja keisarin sotilaat joutuivat keihäineen puuttumaan pelin kulkuun. Hävinneet osapuolet yleensä tuomittiin harhaoppisiksi.
Varhaisia apologeettoja olivat muun muassaJustinos Marttyyri, käännynnäinen kreikkalaisesta filosofiasta,Irenaeus, Lyonsin piispa, joka luokitteli harhaoppeja niitä vastustaakseen, sekäKlemens I, Rooman neljäs piispa (paavi).
Ensimmäisiä ongelmia alkukirkolle oli se, kuinka voidaan välttää kiusaus tulkita uskoa pakanallisilla termeillä. Riidat oikeasta kristillisestä opista alkoivat varhain. Kristittyjen keskinäinen yhteys oli ensimmäisinä vuosisatoina löyhää, ja erilaisten opillisten riitojen seurauksena kirkon reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella. Osa skismoista saatiin parannettua, osa on olemassa tänäkin päivänä. Kristinuskon laillistamisen jälkeen kirkko organisoitui ja järjestikirkolliskokouksia asioiden selvittämiseksi. Koko kirkkoa edustaneita kokouksia kutsuttiinekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi. Kirkolliskokoukset tuomitsivat joitakin varhaiskristillisiä ryhmiäharhaoppisina.
Gnostilaisuutena tunnettu uskonnollis-filosofinen liike kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko. Monet gnostilaiset olivat samalla myös kristittyjä ja opettivat kristinuskon ja gnostilaisten ajatusten synteesiä. Tämän vuoksi on hankala sanoa, syntyikö gnostilaisuus alun perin erillisenä uskontona, joka omaksui myöhemmin kristinuskon aineksia, vai syntyikö se haarautumana kristinuskosta. Gnostilaisuuden merkittävimpiä suuntauksia olivatsetiläinen gnostilaisuus javalentinolainen kristillisyys.
Gnostilaisuus erosi kristinuskosta muun muassa siinä, että kun valtavirran kristillisyydessä evankeliumi tulkittiin kirjaimellisesti, gnostilaiset tulkitsivat sen vertauskuvallisesti. Gnostilaisuuden kristinuskosta poikkeavia oppeja olivat ajatus salatusta, pelastavasta tiedosta elignosiksesta, tietämättömästä luojajumalasta elidemiurgista, sekä ihmisen jumalallisesta alkuperästä, joka on kahlittu ihmisruumiiseen.
Areiolaisuus olikristinuskon munkkiAreioksen 300-luvulla perustama oppisuuntausantiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneetJumalankolminaisuuteen siten, kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt".Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta.
Nestoriolaisuus oli 400-luvullaKonstantinopolin arkkipiispaNestorioksen mukaan nimetty oppi, jonka mukaanKristus oli oikeaihminen, muttei tosiJumala – hän oli syntyään ihminen, muttaJumala oli asettunut asumaan häneen. Opin mukaan myöskäänNeitsyt Maria ei ollut jumalansynnyttäjä vaan vain Jeesuksen inhimillisen persoonan äiti. Oppi tuomittiin harhaopiksiEfeson konsiilissa vuonna431, ja oikeaksi vahvistettiin käsitys, jonka mukaan Jeesus oli samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen.
Alkukirkosta on olemassa hyvin useita laajallekin levinneitä väärinkäsityksiä, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Ihannekuvissa kirkko on esimerkiksi alun perin ollut yhtenäinen yhteisö, jossa kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään ja jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. Ihannekuvan mukainen kirkollinen ykseys voidaan nähdä velvoittavana esikuvana, johon pitää pyrkiä takaisin.[17]
Räisänen, Heikki: Mitä varhaiset kristityt uskoivat. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-36896-1
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli:en:Early Christianity
