Publius Licinius Valerianus (ennen vuotta200 – vuoden260 jälkeen) oliRoomankeisari vuosina 253–260. Valerianus tunnetaan siitä, että hän on ainut Rooman keisari, jonka vihollinen onnistui vangitsemaan. Valerianus poikkesi muista ajan keisareista, sillä hän kuului vanhaan roomalaiseensenaattorisukuun ja oli toiminut useissa korkeissa viroissa ennen nousuaan keisariksi.[1] Tullessaan keisariksi Valerianus teki pojastaanGallienuksestaaugustuksen eli kanssahallitsijansa. Valerianus otti vastuulleen valtakunnan itäosat, kun taas Gallienuksen vastuulle tulivat valtakunnan läntiset osat. Valerianuksen kerrotaan aloittaneen uudelleenkristittyjen vainoamisen, mutta hänen poikansa lopetti ne hänen kuoltuaan. Valerianus soti hallituskautensa aikanapersialaisia jagootteja vastaan ja vuonna 260 hän jäi persialaisten vangiksi. Tarinan mukaan Persian kuningasSapor I nöyryytti Valerianusta muun muassa käyttämällä häntä jalkatuolina hevosen selkään noustessaan.
Valerianuksen urasta ennen keisariutta ei tiedetä kovin paljon. Hän syntyi luultavasti vähän ennen vuotta 200. Hän oli naimisissaEgnatia Marinianan kanssa ja heillä oli kaksi lasta, tuleva keisariGallienus ja Valerianus Junior. Gallienus syntyi noin vuonna 218. Valerianus mainitaan ensimmäisen kerran lähteissä vuonna 238, jolloin hän jo oli entinen konsuli japrinceps senatus. Tuolloin hän neuvotteli senaatin nimissäGordianuksen lähettämän valtuuskunnan kanssa siitä että senaatti antaisi tukensa GordianukselleMaximinus Thraxia vastaan.Scriptores Historiae Augustaen mukaanDecius nimitti Valerianuksen senaatin pyynnöstäkensoriksi vuonna 251, mutta tietoa pidetään epävarmana. Todennäköistä on kuitenkin se, että Valerianus oli tuohon aikaan sekä Deciuksen että senaatin suosiossa. Vuonna 253 Valerianus toimi komentajanaRaetiassa jaNoricumissa, josta keisariTrebonianus Gallus lähetti hänet hakemaan joukkoja Galliasta ja Germaniasta sotaan usurpaattoriAemilianusta vastaan.[1]
Matkalla kohtaamaan Aemilianusta tuli kuitenkin tieto, että Gallus oli jo kuollut, jolloin Valerianuksen joukot huusivat hänet keisariksi. Valerianuksen ja Aemilianuksen joukot kohtasivat Spolenton luona syyskuussa 253. Aemilius kärsi edeltäjiensä Galluksen jaVolusianuksen kohtalon kun hänen joukkonsa murhasivat hänet. Roomassa senaatti oli oletettavasti mielissään kun se vahvisti sen oman jäsenen Valerianuksen nimityksen keisariksi. Valerianus oli keisariksi tullessaan noin 60-vuotias, mutta vielä hyvässä vireessä. Hän nimitti kuitenkin täysi-ikäisen poikansaGallienuksen kanssahallitsijakseen, eikä vain seuraajakseen, ja antoi tämän vastuulle valtakunnan läntisen osan. Kummatkaan keisarit eivät viipyneet kovin kauan Italiassa vaan suuntasivat pian valtakunnan uhatuille rajoille. Tiedot Valerianuksen hallintokaudesta ovat monin osin epävarmoja.[1][2]
Saporin voittoa juhliva kaiverros. Erään tulkinnan mukaan ratsastava Sapor pitelee seisovaa Valerianusta kädestä antautumisen merkkinä. Hevosen edessä polvistuva henkilö onPhilippus Arabs.[3]Persialaisessa kuvassa Sapor voittaa Valerianuksen kaksintaistelussa.
Valerianus lähti itään sotimaanpersialaisia vastaan, jotka olivat kuningasSapor I:n johdolla vallanneetAntiokian jaArmenian. Sapor oli aikaisemmin järjestänyt muun muassa Armenian kuninkaan murhan. Vuonna 251 hän oli hyökännyt Armeniaan ja ajanut Armenian uuden kuninkaan pakoon roomalaisten luokse. Vuosina 253–255 olot valtakunnan rajoilla vakaantuivat niin idässä kuin lännessä, kun Gallienus kukisti muun muassa germaanit Illyriassa ja Valerianus valloitti takaisin Antiokian vuonna 253. Valerianus teki Antiokiasta päämajansa. Frankkien hyökätessä Galliaan Gallienus kiirehti paikalle ja jätti Tonavan-rintamalle poikansaValerianuksen, josta hän tekicaesarin. Erään piirtokirjoituksen mukaan Valerianus, Gallienus ja Valerianus II olivat kaikki kolme Kölnissä vuonna 257. Ilmeisesti frankkien uhka oli niin suuri että se vaati kaikkien kolmen keisarin läsnäolon.[4] Vuonna 258 Valerianus palasi itään Illyrian kautta, jonne hän jätti pojanpoikansa Valerianus II:n. Antiokiaan hän saapui toukokuussa.[5]
Samoihin aikoihingooteiksi kutsuttu kansa hyökkäsiVähään-Aasiaan. Nämä niin sanotut mustanmeren gootit kuuluivat eri kansaan kuin Tonavan alueella Roomaa uhanneet gootit. Mustanmeren gootit ilmestyvät lähteisiin 250-luvulla kun he valtasivat Krimillä olleet kreikkalais-roomalaiset kaupungit. Joko vuonna 253 tai 254 nämä gootit hyökkäsivät ensimmäisen kerran mustanmeren itärannikkoa pitkin. Vuonna 254 tai 255 tehty toinen hyökkäys kohdistui mustanmeren etelärannikolle. Vuonna 256 tapahtui kolmas ja vakavin näistä hyökkäyksistä. Gootit ryöstivät tuolloin muun muassaNikomedeian jaKhalkedonin. Tämä pakotti Valerianuksen siirtämään armeijansa pääosan alueelle, mutta Valerianuksen oli kuitenkin palattava itään, kun persialaiset hyökkäsivät Duraa ja Circesiumia vastaan.[6]
Scriptores Historiae Augustae väittää että Valerianus olisi ollut tuohon aikaanByzantionissa ja palkinnutAurelianuksen, joka oli kukistanut gootit, ja nimittänyt tämän konsuliksi ja seuraajakseen. Ei ole kuitenkaan varmaa pääsikö Valerianus Byzantioniin asti.[1]
Roomalaiset saivat luultavasti voiton persialaisista Circesiumin luona, mutta koska Valerianus oli joutunut kokoamaan suuren määrän sotilaita pysäyttääkseen persialaiset pääsivät kulkutaudit valloilleen ja suuri osa Valerianuksen joukoista kuoli ruttoon. Vuonna 259 Valerianus lähti puolustamaanEdessaa jaCarrhaeta, jotka joutuivat persialaisten hyökkäyksen kohteeksi. On epäselvää käytiinkö roomalaisten ja persialaisten välillä taistelu, mutta tiedetään että Valerianus yritti neuvotella Saporin kanssa. Kesken neuvottelujen hänet ja useat korkea-arvoiset roomalaiset upseerit kuitenkin vangittiin. Sapor väitti kukistaneensa 70 000 sotilasta käsittäneen roomalaisen armeijan, mutta tämä luku on varmastikin liioiteltu. Tämän jälkeen persialaiset ryöstelivät Vähää-Aasiaa ja valtasivat luultavasti Antiokian toistamiseen.[6][1][7]
Sapor yritti luultavasti neuvotella Valerianuksen luovuttamisesta roomalaisille lunnaita vastaan. Mutta ainut alueella ollut roomalainen sotapäällikkö, joka olisi pystynyt alkamaan neuvotteluihin oliSamosatassa ollutMacrianus, joka ei kuitenkaan suostunut neuvotteluihin vaan julisti omat poikansa keisareiksi. Valerianuksen poika Gallienus ei myöskään yrittänyt saada isäänsä vapautettua; joko hän ei siihen pystynyt tai ei yksinkertaisesti halunnut.[8][9] Tämän jälkeen Saporin kerrotaan nöyryyttäneen Valerianusta perusteellisesti. Saporin sanotaan käyttäneen Valerianusta jalkatuolina hevosen selkään noustessaan. Erään 300-luvulta peräisin olevan lähteen mukaan Valerianuksen kuoltua hänet täytettiin, värjättiin purppuralla ja asetettiin näytteille. Tämän tarinan kirjoittaja oli kristitty, jonka kirja sisältää kertomuksia siitä kuinka kristittyjen vainoajat kuolivat. Tarina on ehkä keksitty, mutta hän väittää myös että eräs roomalainen lähettiläs oli myöhemmin nähnyt Valerianuksen jäännökset.[1][9]
Valerianuksen joutuminen persialaisten vangiksi oli vakava isku Rooman arvovaltaa kohtaan. Hänen poikansa Gallienus menetti pian valtakunnan läntiset osat, kun ne kapinoivat ja muodostivat niin sanotunGallian keisarikunnan.[9]
Eusebios kertoo, että Valerianus oli aluksi positiivinen kristittyjä kohtaan, muttaMacrianus sai hänet muuttamaan mielensä ja aloittamaan kristittyjen vainon. Kristityt kirjoittajat käyttävät Valerianusta ja tämän kohtaloa esimerkkinä siitä, miten kristittyjen vainoajille käy. Eusebios kertoo myös, että Gallienus lopetti isänsä aloittamat vainot.[1]
Bowman, Alan K. et al.: The Cambridge Ancient History, Volume XII: The Crisis of Empire, A.D. 193-337. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8
Goldsworthy, Adrian: The Fall of the West. Orion Books, 2010. ISBN 978075382692-8(englanniksi)
Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
Potter, David S.: The Roman empire at Bay: AD 180–395. London: Routledge, 2004. ISBN 0415100585(englanniksi)
Scarre, Chris: Chronicle of the Roman emperors. London: Thames and Hudson, 1995. ISBN 0-500-05077-5(englanniksi)
Southern, Pat: The Roman empire from Severus to Constantine. London: Routledge, 2001. ISBN 0-415-23943-5(englanniksi)
Watson, Alaric: Aurelian and the third century. London: Routledge, 1999. ISBN 0-415-07248-4(englanniksi)
