Väkivallattomuus taiväkivallaton vastarinta onmoraalifilosofia tai toimintastrategia, jonka periaatteena on kieltäytyä fyysisestä voimankäytöstä sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Väkivallaton vastarinta on vaihtoehto alistumiselle ja aseelliselle voimankäytölle, ja sen keinoja ovat muun muassa symboliset protestit, taloudellisesta tai poliittisesta yhteistyöstä kieltäytyminen eliboikotit sekäkansalaistottelemattomuus.
Passiivinen vastarinta on väkivallattoman vastarinnan lievä muoto, joskin termiä käytetään monesti virheellisesti synonyyminä väkivallattomalle vastarinnalle. Passiivisella vastarinnalla tarkoitetaan näennäistä mutta hidasta ja tehotonta auktoriteettientottelemista sen sijaan, että turvauduttaisiin avoimeen vastarintaan tai tottelemattomuuteen. Sodan oikeutusta käsittelee moraalifilosofian haara,sodan etiikka.
Väkivallattomuuden perustana ovat useineettiset ja ideologiset syyt, mutta sitä perustellaan myös tehokkuussyillä. Väkivallattomuutta käytetään useinsynonyyminäpasifismille, vaikka 1900-luvun puolivälin jälkeen useat liikkeet, jotka eivät erityisesti keskitysodan vastustamiseen, ovat omaksuneet väkivallattomuuden ja väkivallattoman vastarinnan käsitteet. Lukuisatuskonnolliset liikkeet, kutenkveekarit,jehovantodistajat,mennoniitit sekä useatbuddhalaisuuden lahkoista ovat väkivallattomia. Historiassa merkittävimpiä esimerkkejä väkivallattomasta vastarinnasta ovatSuomen passiivinen vastarinta,Intian itsenäisyystaistelu, mustienkansalaisoikeusliikeYhdysvalloissa,Tšekkoslovakian miehityksen vastarinta,Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen sekäKiinan jaMyanmarindemokratialiikehdintä.William Penn,Leo Tolstoi,Mohandas Gandhi jaMartin Luther King ovat väkivallattomuuden ikoneita.[1]
Kuten monet muutkin yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät menetelmät, väkivallaton vastarintakin esiintyy lukuisissa eri muodoissa. Se voi sisältääinformaatiosodankäyntiä,protestitaidetta,lobbausta,veronmaksusta kieltäytymistä,boikotteja, oikeusjuttuja, omaisuudentuhoamista, lehtisten levittämistä,lakkoilua,aseistakieltäytymistä, palkinnoista tai arvonimistä kieltäytymistä jne.
Mohandas Gandhi määritteli väkivallattomaan vastarintaan liittyvänkansalaistottelemattomuuden seuraavilla ehdoilla. On huomattava, että hänen määritelmänsä koskevatsatyagrahaa, mutta ehdot voidaan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta laajentaa käsittämään väkivallatonta vastarintaa yleensä.
Gandhi erotti lännen passiivisen vastarinnan omastasatyagrahan käsitteestään.
Kansalaistottelemattomuuden määrittelemiseksi on muitakin tapoja, joista seuraavaksi esitetään filosofin ja teologinTerho Pursiaisen[2] esittämä lista. Hänen mukaansa toiminta voidaan lukea kansalaistottelemattomuudeksi, mikäli se täyttää seuraavatTaivaaseen vetoamisen ehdot:
Huomattakoon, että mikään edellisistä ehdoista ei yleisellä tasolla ota kantaa väkivallan käyttöön. Siksi ne kelpaavat yleisiksi kansalaistottelemattomuuden määritelmiksi, kun taasväkivallaton vastarinta vaatii jo määritelmällisesti väkivallattomuutta.
Väkivallattoman vastarinnan suomalaisittain merkittävin ilmentymä syntyi ensimmäiselläsortokaudella1899–1905, jolloinVenäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea.
Perustuslailliset (nuorsuomalaiset ja useimmat ruotsalaiset) vastustivatSuomen liittämistäVenäjään ja aloittivat väkivallattoman vastarinnan. He kieltäytyivät tottelemasta laittomina pitämiään määräyksiä ja kehottivat kansaa tekemään samoin. Vuonna1901 Suomi velvoitettiin osallistumaan keisarikunnan puolustukseen, mikä tarkoittiSuomen armeijan lakkauttamista ja liittämistä osaksi Venäjän armeijaa. Vuonna1902 alkoivat passiivista vastarintaa harjoittaneen salaseuraKagaalin järjestämät kutsuntalakot. Suomalaiset pyrkivät estämään kutsuntakuulutusten lukemisen kirkoissa ja kieltäytyivät saapumasta kutsuntoihin eivätkä virkamiehet suostuneet järjestämään niitä.
Suomalaisia ei saatu palvelemaan Venäjän armeijassa, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimien ylläpitämisen sijasta Suomi velvoitettiin rahalliseen korvaukseen, ns.sotilasmiljooniin. Vuonna1905 Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Työnantajat usein maksoivat työläisilleen palkkaa lakkoilusta. Järjestettiin isänmaallisia mielenosoituksia, ja verhottiin protesteja erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne. Väkivallaton vastarinta johti lopultamarraskuun manifestiin, jossa palautettiin Suomelle sen autonominen asema.
Sadankomitean järjestämilläyllytysoikeudenkäynneillä[3] pyrittiin kumoamaan Suomessa voimassa ollut lakiaseistakieltäytymiseen yllyttämisestä rikoksena sekä mahdollistaa aseettoman palveluksen suorittaminen rauhaa edistävissä tehtävissä.
Erik Schüller piti helmikuussa1969 puheenVanhalla ylioppilastalolla, jossa hän kehotti kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä paikallaolijoita kieltäytymään aseista vastoin lautakunnan päätöstä sekä yllyttämään ihmisiä aseistakieltäytymiseen. Schüller ja lukuisia muita (mm.Jörn Donner,Paavo Lipponen,Ilkka Taipale,Erkki Tuomioja jaKaj Chydenius) haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vankeus- tai sakkorangaistuksiin. Lopulta valtiovalta päätti uudistaa vanhentuneeksi koettua lainsäädäntöä, annetut tuomiot kumottiin osin korkeammissa oikeusasteissa ja presidenttiKekkonen armahti loput yllyttäjät. Yllyttäminen aseistakieltäytymiseen ei ollut enää rikos.
Koijärvi-liike tuli tunnetuksi pääsiäisenä1979 järjestetystä mielenosoituksestaForssanKoijärvellä. Ryhmä ympäristöaktivisteja rakensi järvelle omatoimisesti padon, jonka tarkoituksena oli pitää järven pinta sopivalla korkeudella sekä estää järven kuivaushankkeet. Aktivistit muun muassa köyttivät itsensä kettingeillä paikalla olleeseen kaivinkoneeseen. Poliisit joutuivat irrottamaan mielenosoittajat ja pidättämään heidät.
Koijärven tapaus toimi laukaisijana muille saman tyylisille mielenosoituksille vihreiden arvojen puolesta. Tempaukset alkoivat saada myös huomiota valtakunnallisissa viestimissä, kutenHelsingin Sanomissa ja televisiossa.
Yksi ensimmäisistä maininnoista väkivallattomasta vastarinnasta onJosephuksen kirjoituksissa (Juutalaissodan historia jaJuutalaisten muinaisajat), joissa hän kuvaa kuinkajuutalaisetCaesareassa osoittivat mieltään ja vaativatPilatusta estämään roomalaisten lippujen esilläpitämisenJerusalemissa. Lipuissa esiintyneet kuvat keisarista jaJuppiterin kotkasta edustivat uskovaisten juutalaisten mielestä vääräuskoisuutta. Pilatus piiritti mielenosoittajat sotilailla ja uhkasi heitä kuolemalla, mutta mielenosoittavat vastasivat olevansa valmiita ennemmin kuolemaan kuin suvaitsemaanTooran käskyjen rikkomista. Tämä protesti onnistui saavuttamaan välittömän päämääränsä.
Ennen varsinaistaAmerikan vapaussotaa (1775–1783),Amerikan vallankumous oli enimmäkseen väkivallaton. Muutamat henkilöihin ja omaisuuteen kohdistuneet väkivallanteot pois lukien ensimmäisten kymmenen vuoden aikana (vuodesta1765 alkuvuoteen1775) vallankumouksessa oli kyse ensisijaisesti seuraavista toimenpiteistä:
Vuonna1893Mohandas Gandhi muuttiEtelä-Afrikkaan intialaisen yhtiön palvelukseen lailliseksi neuvonantajaksi. Kohdatessaan Etelä-Afrikassa henkilökohtaisesti avointa intialaisiin kohdistuvaa rasismia ja ennakkoluuloja Ghandi alkoi kyseenalaistaa kansansa sekä itsensä yhteiskunnallista asemaa, ja jäi Etelä-Afrikkaan kampanjoimaan intialaisväestön oikeuksien puolesta.
Toisen buurisodan (1899–1902) jälkeen intialaisväestön asema huononi entisestään, ja vuonna 1906Transvaalin siirtokunnan hallitus määräsi uudella lailla intialaisväestöä rekisteröitymään. Gandhin johdolla aloitetuissa protesteissa sovellettiin ensimmäistä kertaa hänen ajatustaan väkivallattomasta vastarinnasta,satyagrahasta. Gandhi kannusti intialaisväestöä uhmaamaan uusia rasistisia lakeja ja kärsimään siitä langetetut rangaistukset. Seuraavan seitsemän vuoden aikana tuhansia Etelä-Afrikan intialaisia vangittiin (Gandhi mukaan luettuna), piestiin tai jopa ammuttiin lakkoilusta, rekisteröintikorttien tuhoamisesta tai muusta väkivallattomasta protestoinnista. Hallituksen kovat toimenpiteet synnyttivät laajaa kritiikkiä ja lopulta pakottivat kenraaliJan Smutsin neuvottelemaan kompromissin Gandhin kanssa.
Kansainvälisesti tunnetuimman väkivallattoman vastarintaliikkeenQuit Indian tavoitteena oliIntian itsenäistyminenBrittiläisestä imperiumista. Liikettä johtiMohandas Gandhi. Vuosina1930–1943Gandhi yllytti kansaa boikotoimaan brittiläisiä opetuksellisia instituutioita ja tuomioistuimia, eroamaan hallituksen toimista ja hylkäämään brittien arvonimiä ja kunnianosoituksia.
VaikkaQuit India onnistui pääosin tavoitteessaan, toi voimakas painostus liikettä kohtaan järjestyksen Intiaan vuoden1943 lopussa. Sodan loputtua britit antoivat selviä merkkejä siitä, että valta siirretään takaisin Intian kansalle. Gandhi lopetti liikkeensä, ja kongressin johto sekä noin 100 000 poliittista vankia vapautettiin.
Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen tarkoituksena oli lunastaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen mustille luvatut yhdenvertaisetkansalaisoikeudet. Vaikkaorjuus oli lakkautettu,rotusyrjintä oli voimakasta aina1950-luvulle saakka etelävaltioiden säätäessä syrjintälakeja (ns.Jim Crow -lait).
Kansalaisoikeusliikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi 1950-luvullaMartin Luther King, joka väkivallattoman vastarinnan keinoin pyrki lakkauttamaan rotusyrjinnän Yhdysvalloissa. Hänen uransa kansalaisoikeusaktivistina alkoi vuonna1955 Montgomeryssä AlabamassaRosa Parksin kieltäydyttyä luovuttamasta paikkaansa valkoihoiselle miehelle, ja näin noudattamasta Jim Crow -lakia. Paikallisenbaptistikirkon tuoreena pastorina hänen roolinsa Montgomeryn bussiboikotissa nousi merkittäväksi.
Montgomeryn bussiboikotti oli menestys: Yhdysvaltain korkein oikeus totesi päätöksessään13. marraskuuta1956, että rotuerottelu busseissa oliperustuslain vastaista. Boikotin jälkeen King laajensi kansalaisoikeustoimintaansa ja oli perustamassaSouthern Christian Leadership Conferencea (SCLC) 1957. Järjestön tavoitteena oli yhdistää mustien kirkkojen voimavarat pystyäkseen järjestämään väkivallattomia protesteja suuressa mittakaavassa.
Montgomeryn bussiboikotin ja SCLC:n järjestämien väkivallattomien protestien ja marssien seurauksena eteläisten mustien puutteesta ja nöyryytyksestä, rotuerottelusta ja kansalaisoikeusaktivistien ahdistelusta tehdyt lehti- ja televisiojutut keräsivät yleistä ymmärrystä ja sympatiaa niin, että kansalaisliikkeestä tuli1960-luvun alun merkittävin poliittinen tapahtuma.
Venäläistäminen ja ihmisoikeuksien rajoittaminen johtivat Neuvostoliittoon kuuluneissa Viron, Latvian ja Liettuan sosialistisissa neuvostotasavalloissa vastustukseen, joka muuttui aktiivisesta ja organisoidusta sissisodankäynnistä rauhanomaiseksi vastarinnaksiUnkarin kansannousun tukahduttamisen jälkeen. Baltian maissa nousi demokraattinen liike, jonka edustajat yhdessä muiden Neuvostoliiton demokraattien kanssa kääntyivät Kremlin johtajien puoleen, jotta Neuvostoliiton perustuslakia jaYK:n Ihmisoikeuksien julistusta kunnioitettaisiin.
Vuodesta 1968 tuli tärkeä Neuvostoliiton demokraattiselle liikkeelle, koska YK oli julistanut sen Ihmisoikeuksien vuodeksi. Moskovassa alkoi oikeudenkäynti, jossa neljä venäläistä kansalaisoikeustaistelijaa sai ankarat tuomiot, mikä johti ankariin protesteihin neuvostoliittolaisten intellektuellien taholta.Tšekkoslovakian miehitys kesällä puolestaan johti mielenosoitukseen Moskovan Punaisella torilla ja mielenosoittajien oikeudenkäynteihin. Demokraattinen liike ryhtyi samana vuonna julkaisemaan maanalaista julkaisua nimeltäAjankohtaisten tapahtumien kronikka.
Vuonna 1969 perusti 15 toisinajattelijaatoimintaryhmän ihmisoikeuksien puolustamiseksi Neuvostoliitossa. Vuoden 1970 marraskuussa perustettiin Neuvostoliiton kansalaisoikeuksien komitea, jonka kolmesta jäsenestä tunnetuin oliAndrei Saharov. Pian komitean kirjeenvaihtajajäseneksi liittyi myös kirjailijaAleksandr Solženitsyn.
Liettuassa demokraattiseen liikkeeseen ja avoimiin protesteihin osallistuivat katoliset papit ja katoliseen kirkkoon kuuluneet kansalaiset. Heidän mielestään todellinenuskonnonvapaus Neuvostoliitossa edellytti yhteiskunnan yleistä demokratisoitumista, joka lisää lakien ja kansainvälisten sopimusten kunnioitusta. Neuvostoliiton demokraattisessa liikkeessä nähtiin yleisesti uskonnonvapaus osana ihmisoikeuksia.
Viron demokraattisen liikkeen edustajatSergei Soldatov, Kalju Mätik, Mati Kiirend ja Artem Juskevitsh saivat syytteenneuvostovastaisesta toiminnasta, todettiin oikeudenkäynnissä 31. lokakuuta 1975 syyllisiksi ja tuomittiin 5–6 vuoden mittaisiin vapausrangaistuksiin vankileirillä.
Solidaarisuus on puolalainen kansanliike ja ammattiliittofederaatio, joka perustettiin syyskuussa1980 kommunistisessaPuolassaGdańskin Lenin-telakalla. Liikkeen johtaman 10 miljoonan työläisen yleislakon ansiosta hallituksen oli pakko myöntää työläisille oikeus riippumattoman ammattiyhdistyksen perustamiseen, mikä paransi työläisten asemaa.1980-luvun aikana unioni onnistui muodostamaan laajan antikommunistisen kansanliikkeen, joka levisi aina kirkon jäsenistöön saakka. Myöhemmin liitto sai oikeuden osallistua vaaleihin, jotka se voitti. Liikkeen johtajaLech Wałęsa valittiin Puolan uudeksi presidentiksi. Liikkeen toiminta perustui alusta alkaen väkivallattomuudelle.
Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä1990-luvun taitteessa sai Itä-Euroopassa alkunsa vallankumousten sarja, joissa vanhatitäblokin maat kumosivat neuvostohallituksensa ja itsenäistyivät. Melkein jokainen näistävallankumouksista tehtiin rauhanomaisesti. Suurin huomio kohdistui kuitenkinBaltian maiden itsenäistymiseen, joissaViro,Latvia jaLiettua auttoivat toisiaan itsenäistymään ja tekivät sen väkivallattoman vastarinnan periaatteita käyttäen.
Otpor! oliSerbiassa aseettomasti toiminut nuorisoliike, joka onnistui kaatamaanSlobodan Miloševićin vallasta. Perusteena Otporin perustamiselle olivat vuonna1998 säädetyt lait, jotka rajoittivat yliopistojen sekä uutisvälineiden toimintaa.
Otpor perustettiin 10. lokakuuta 1998Naton ilmaiskujen jälkeen vastustamaan presidentti Slobodan Miloševićin toimintaa. Viranomaisten suorittamissa Otporin vastaisissa iskuissa pidätettiin lähes 2 000 aktivistia. Vastarintaliike kuitenkin saavutti päämääränsä ja onnistui vuoden2000 vaaleissa pudottamaan Slobodan Miloševićin vallasta Miloševićin vastaisella ”Gotev je” -kampanjalla.
Viranomaisten vainoista huolimatta Otpor onnistui säilyttämään suosionsa kansan keskuudessa. Suosion tärkeimpiä syitä oli Otporin toiminnan suuntaaminen nuoriin sekä muihin kriittisiin äänestäjiin, minkä ansiosta Serbian presidentinvaaleissa 24. syyskuuta 2000 äänestysprosentti oli kaikkien aikojen suurimpia.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaväkivallattomuusWikimedia Commonsissa