Uuskonservatismi taineokonservatismi (engl.neoconservativism) on1980-luvulla syntynytkonservatismin uudistusliike, joka suhtautui varsin epäillenhyvinvointivaltioon. Liike on läheistä sukuapaleokonservatismin kanssa.[1]
Neokonservatismi-käsitteellä tarkoitetaan etenkinYhdysvalloissa vaikuttavia uuskonservatismin kannattajia, "uusia konservatiiveja", luonnehtii haukkamainen ulkopolitiikka, valtion kasvattaminen "pieni valtio"-linjan vastaisesti ja rajoitukset sosiaalimenoissa. Uutuus viittaa konservatismin "uuteen aaltoon."[1]
Uuskonservatismi on yhdistettyRonald Reaganin talouspolitiikkaan ja myöhemminGeorge W. Bushin talous- ja ulkopolitiikkaan.[1]
Termin ”uuskonservatiivi” (engl.neoconservative) otti käyttöön demokraattinen sosialistiajattelijaMichael Harrington, ja hän halusi sillä leimatademokraattien oikeistosiiven.[2] Hän käytti nimitystä vuonna 1973 haukkumanimenä niille entisille liberaaleille ja sosialisteille, jotka olivat alkaneet tehdä yhteistyötä konservatiivien ja kapitalistien kanssa ja Harringtonin mukaan myyneet aatteensa ja muuttuneet luokkapettureiksi. Harringtonin leimaamat henkilöt eivät vielä tuolloin ottaneet nimitystä itse käyttöön. Kaikki heistä eivät vielä 1970-luvulla tunnustautuneet konservatiiveiksi eivätkä lähteneet republikaanien mukaan. He tekivät kuitenkin yhteistyötä uuden oikeiston kanssa ja liittoutuivat heidän kanssaan Ronald Reaganin presidenttikaudesta alkaen 1980-luvulla. He olivat antikommunisteja ja uusvasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kriitikoita. He olivat siirtyneet oikealle mutta säilyttivät suuria osia alkuperäisestä vasemmistolaisuudestaan.[3]
Katolilaisen uuskonservatiivinGeorge Weigelin mukaan uuskonservativismi on vasemmistolainen aatekokonaisuus, joka on erkaantunut modernin poliittisen liberalismin valtavirrasta, koska ajatteli liberalismin ”tulleen hulluksi”.[4]
Journalisti, kustantaja ja professoriIrving Kristol (2020-2009) on mainittu usein uuskonservatiivisen liikkeen kummisetänä. Hän oli myös ensimmäinen, joka alkoi kutsua itseään uuskonservatiiviksi. Kristol kehitti uuskonservatiivin määritelmäänsä vuodesta 1979 alkaen. Hänen mukaansa uuskonservatiiveja ovat entiset liberaalit, jotka olivat menettäneet uskonsa sellaiseen liberalismiin, joka tukeutui vahvaan valtiolliseen pakottamiseen. He ovat myös säilyttäneet uskonsa kapitalistiseen järjestelmään mekanismina, jonka kautta inhimilliset tarpeet tyydyttyivät parhaiten. Nämä liberaalit pitävät markkinataloutta vapaiden yhteiskuntien ennakkoehtona, mutta sen rinnalle he haluavat hyvinvointivaltion palveluita. Talouskasvua he pitävät välttämättömänä yhteiskuntien vakauden ja hyvinvoinnin takaajana, kunhan koko ajan pidetään mielessäyhteinen hyvä eikä lähdetä puhtaan itsekkään voitontavoittelun tielle. He lukevat hyvinvoivien perheiden, perinteisten moraaliarvojen ja uskonnollisuuden kuuluvan vakaan, tasapainoisen ja sisäisesti yhtenäisen yhteiskunnan keskeisiin tuntomerkkeihin. Itse he eivät kuitenkaan ole erityisen uskonnollisia, jotkut heistä eivät lainkaan uskonnollisia. Yhteisiä uskontopohjaisia moraaliarvoja he pitävät yhteiskunnallisesti hyödyllisinä, minkä vuoksi valtion on tuettava niitä. He uskovat myös siihen, että säilyttääkseen Amerikan oikeanlaisena, muun maailman on estettävä luisumasta sellaisten valtioiden käsiin, jotka olivat eri meiltä uuskonservatiivien uniikeista amerikkalaisista arvoista, joita he pitävät universaaleina.[5]
Uuskonservatistisesta aatemaailmasta itse 2000-luvulla irtisanoutunutFrancis Fukuyama nimeää teoksessaanAmerica at Crossroads (2006) uuskonservatiiveja kylmän sodan aikana yhdistäneiksi tekijöiksi seuraavia: 1) huoli demokratiasta ja laajemmin ymmärrys hallintomuotojen vaikutuksista inhimillisen elämän muotoihin, 2) käsitys Yhdysvaltain voiman käyttämisestä moraalisesti oikeiden päämäärien saavuttamiseksi, 3) skeptisismi kansainvälisen lainsäädännön ja toimielimien mahdollisuuksista ratkaista vaikeita turvallisuusongelmia ja 4) käsitys yhteiskunnan sosiaalipoliittisen muokkaamisen rajoituksista.[6]
Kulttuuri- ja moraalikäsityksiltään uuskonservatiivit ovat hyvin konservatiivisia. Tämä sai heidät irtautumaan poliittisen liberalismin kentästä 1960- ja 1970-lukujen vastakulttuurin ja kulttuuriradikalismin aikoina. He karsastivat arvorelativistisia,monikulttuurisia,postmoderneja kulttuurintulkintoja, arvostivat perinteistä estetiikkaa ja taistelivat taiteen ja tieteen politisoitumista vastaan. He usein myös vastustivatpornografiaa ja sen vapaata levitystä.[7]
Uuskonservatiivit eivät vastusta sitä, että autetaandiktatuureissa tapahtuvia sisäisiä vallankumouksia tai jopa "tuodaan demokratia" ulkoapäin sotilaallisesti "roistovaltioihin".[8]
Uuskonservatiivit kannattavat avoimia rajoja javapaakauppaa toisin kuin perinteistä konservatismia kannattavatpaleokonservatiivit, jotka taas ovat tahtoneet yleensä pystyttäätullimuureja etenkin teräs-, paperi- ja lentokoneteollisuuden suojaksi.[9]
Monet uuskonservatiivit ovat lähtöisin Yhdysvaltojen 1960-luvun liberaaleista demokraateista, jotka siirtyivätrepublikaanien leiriin.[10]
Uuskonservatiivisuuden käsite vakiintui politiikan sanastoon 1980-luvulla. Uuskonservatiivit saavuttivat 1990-luvulla ja etenkin 2000-luvun alussaGeorge W. Bushin presidenttikaudella vahvan aseman republikaanisessa puolueessa.[11]
Uuskonservatiivien lailla ajattelevia on ollut oikeiston riveissä jo 1920- ja 1930-luvuilta lähtien, ja heillä on ollut sen jälkeen huomattavaakin vaikutusta konservatiivis-oikeistolaiseen ajatteluun ja toimintaan.[11]
Uuskonservatismin isänä voidaan pitääLeo Straussia (1899–1973)[12]. Straussin mukaan liberaali demokratia sisälsi tuhon siemenet:nihilismin jaindividiualismin. Individualismin ja nihilismin ajatukset johtivat rikkomaan yhteisiä sääntöjä ja heikentämään yhteiskuntaa. Straussin mukaan tämä uhka voitaisiin torjua, jos ihmiset saataisiin uskomaan myytteihin, kuten kansakunnan yhteiseen kohtaloon taistelussa hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Strauss esitti ajatuksensa 1950-luvulla ja hänen seuraajiaan kutsuttiin uuskonservatiiveksi.[13]
Johtavat uuskonservatiivitGeorge Gilder jaMichael Novak lähentyivät omissa kirjoissaan 1980-luvulla valtavirran konservatiivien käsitystä kapitalismista.[14]
Ulkopolitiikasta oli tullut uuskonservatiivien näkyvin ja vaikuttavin politiikanteon alue 1980-luvun alkuun mennessä. Uuskonservatiivit vastustivat kaikenlaistatotalitarismia, joita 1980-luvulla kylmän sodan aikana edustikommunismi ja myöhemmin ”islamofasismi”. Uuskonservatiivit pitivät Yhdysvaltoja erityisenä ja muita ylempänä maana, jolla oli maailmanmissio.[15] Uuskonservatiiveista tuli vaikutusvaltaisia Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa 1980-luvulla republikaanipresidenttiRonald Reaganin kaudella.[16] He tukivat republikaanipresidenttien Reaganin ja hänen seuraajansaGeorge H. W. Bushin aggressiivista ulkopolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan.[10]
Uuskonservatiiveilla oli kristillisen oikeiston kanssa merkittävä vaikutus modernin yhdysvaltalaisen ”Great Society” -hyvinvointivaltion uudistamiseen demokraattipresidenttiBill Clintonin kaudella 1990-luvulla. Nämä ryhmät laativat yhdessä sen lakialoitteen, jolla työttömyysetuisuuksien myöntämistä rajoitettiin. Ne osat uuskonservatiivien hyvinvointivaltion reformista, joita Clinton ei suostunut toteuttamaan, toteutettiin hänen jälkeensäGeorge W. Bushin kaudella.[17]
Uuskonservatiivit ja kristillinen oikeisto saivat Bushin kanssa läpi esimerkiksiMedicare-sairausvakuutusjärjestelmän laajennuksen, uuden liittovaltion koulureformin sekä joukon abortin- ja seksivalistuksen vastaisia lakeja. Liittovaltion valta lisääntyi niin paljon, että minimaalista valtiota vaatineet libertaristiset konservatiivit leimasivat Bushin ja uuskonservatiivit ”oikean konservatismin pettäjiksi”.[18]
Uuskonservatiivit nousivat republikaanisen puolueen ulko-, sota- ja maailmanpoliittisen linjan pääasiallisiksi muokkaajiksi Bushin kaudella.[16] Käännekohtia olivat vuoden 2001terroristihyökkäys New Yorkiin, Bushin päätös aloittaa sen seurauksenaterrorisminvastainen sota jaIrakin sota vuonna 2003. Bushin hallinnossa vaikuttaneiden uuskonservatiivien kutenDick Cheneyn,Donald Rumsfeldin jaPaul Wolfowitzin tavoitteena oliProject for the New American Century -hankkeessa hahmotellusti Yhdysvaltain pitäminen maailman ehdottomasti sotilaallisesti vahvimpana maana. He vaativat myös Yhdysvalloilta proaktiivisia, tarvittaessa sotilaallisia, toimia syrjäyttää kaikki ne vallat, jotka uhkasivat Yhdysvaltain edustamia demokraattisia arvoja, jotka he näkivät ylimpinä muihin yhteiskuntajärjestelmiin nähden. Uuskonservatiivien perusteena Irakin sotaan lähtemiselle oli ”kolmen T:n yhtälö”, jonka mukaanterrorismi, tyrannit ja joukkotuhoaseteknologia muodostivat eksistentiaalisen uhan. Heidän toinen tavoitteensa oli levittää demokratiaa Irakiin ja muualle Lähi-itään.[19]
Bushin kausien jälkeen uuskonservatiivit ovat menettäneet valtaansa republikaanisen puolueen sisällä. He asettuivat vastustamaanpaleokonservatiivisia ajatuksia ajanuttaDonald Trumpia tämän esivaalikampanjassa 2016.[20] Presidenttikautensa toisena vuonna Trump nimitti Bushin kaudella näkyvässä asemassa olleen kovan linjan uuskonservatiivinJohn Boltoninkansallisen turvallisuuden neuvonantajakseen.[21]
