Uusi-Kaledonia (ransk.Nouvelle-Calédonie) onRanskalle kuuluva erityisyhteisöTyynenmeren länsilaidalla. Maantieteellisesti se on osaMelanesiaa. Uuden-Kaledonian pinta-ala on 18 575 neliökilometriä ja asukasluku on vuoden 2011 arvion mukaan 256 275. Yhteisön pääkaupunki onNouméa.[1] Vuoteen 1998 Uusi-Kaledonia oliRanskan merentakainen alue, mutta se sai vuonna 1998 solmitulla sopimuksella erityisaseman ja muita alueita enemmän itsehallintoa. Uuden-Kaledonian itsenäistymisestä järjestettiinkansanäänestysmarraskuussa 2018,lokakuussa 2020 jajoulukuussa 2021, joissa enemmistö äänestäjistä kannatti Ranskan osana pysymistä.[2][3]
Uuden-Kaledonian alue muodostuu saarista, jotka ovatGrande Terre (16 350 km²),Pinssaari (156 km²),Loyautésaaret (1 980 km²) sekä pienetBélepsaaret. Grande Terre on noin 400 kilometriä pitkä ja 50 kilometriä leveä. Saaren jakavat osiin vuoriryhmät, joiden korkeimpia huippuja ovatMont Panié (1 629 m) jaMont Humbolt (1 618 m). Vuorilta laskee mereen useita jokia. Itärannikko on maastoltaan vuoristoista ja ilmastoltaan kosteaa, länsirannikko kuiva ja tasaisempi. Monista muista Tyynenmeren saarista poiketen Grande Terre ei ole syntynyt vulkaanisen toiminnan seurauksena, vaan se on osa historiallistaGondwanamannerta. Pinssaari ja Loyautésaaret sitä vastoin ovat syntyneet nykyisin sammuneen tulivuorijonon vulkaanisen toiminnan seurauksena.[4] Loyautésaaret ovat tasaisia, eikä niillä ole jokia. Pinssaarella sen sijaan on muutamia mäkiä ja virtoja. Uuteen-Kaledoniaan kuuluu lisäksi joukko pienempiä saaria, joita ovat esimerkiksiChesterfieldsaaret,Matthewsaari,Huntersaari sekäWalpolesaari. Mikään niistä ei ole asutettu, muttaVanuatu on vaatinut Matthew- ja Huntersaaria itselleen.[5]
Keskimääräinen korkein lämpötila vaihtelee välillä 22–28 °C ja alhaisin välillä 11–17 °C. Helmikuu on yleensä vuoden lämpimin kuukausi. Viileimmät kuukaudet ovat heinä- ja elokuu.Syklonikausi ajoittuu tammikuun ja huhtikuun välille. Kuivakausi on loka–marraskuussa ja sadekausi helmikuusta toukokuun alkupuolelle. Sade ei jakaudu tasaisesti, vaan pääsaaren itärannikko saa yleensä enemmän sadetta kuin länsirannikko sisämaan vuoriston vuoksi.[6]
Koska Uusi-Kaledonia on ollut erillään mantereesta noin 80 miljoonan vuoden ajan, sillä on useitakotoperäisiä kasvi-, nisäkäs- ja erityisesti lintulajeja.Biodiversiteettiin on vaikuttanut myös etenkin vuoristoinen maasto. Yhteensä eri eläinlajeja on Uudessa-Kaledoniassa yli 4 500. Ainoat endeemiset nisäkäslajit ovat neljä saarella tavattavaahedelmälepakkolajia. Saarelle 1800-luvulla istutetuthirvet ovat tehneet suurta tuhoa kannan kasvettua hallitsemattomasti.[7] Alueella tavataan noin 68 lajia maalintuja, joista noin 20 on endeemisiä. Niihin kuuluu muun muassa erittäin uhanalainenkagu. Saarilla tavataan lisäksi monia endeemisiäskinkki- jagekkolajeja.Rhacodactylus leachianus -gekkolaji kasvaa noin 35-senttiseksi.[8] Uudessa-Kaledoniassa tavataan noin 3 250 eri kasvilajia, joista noin 80 prosenttia on kotoperäisiä.Pilariaraukaria (Araucaria columnaris) on tärkeä kanakkien miehuuden symboli. Muita alueen kotoperäisiä puita ovat esimerkiksiFicus prolixa jaMontrouziera cauliflora.Agathis lanceolata on tärkeä puuteollisuudelle sen hyvän laadun takia. Uudessa-Kaledoniassa on useita suojelualueita, mutta niistä vain luonnonsuojelualueet ovat tiukasti suojeltuja.[9] Luontoa uhkaavat muun muassa kaivostoiminnan takia tehtävät metsänhakkuut sekä metsä- ja pensaikkopalot[10].
Uuden-Kaledonian ensimmäiset asukkaat olivat noin 3 500 vuotta sittenVanuatulta tulleitalapitakulttuurin edustajia. He olivatmetsästäjä-keräilijöitä, mutta harjoittivat jo myös maanviljelyä. Kulttuuri on nimetty Uuden-KaledonianKonéen lähellä sijaitsevan kaivauspaikan mukaan. Uudesta-Kaledoniasta käsin tämän kulttuurin edustajat asuttivat edelleenFidžin,Tongan jaSamoan. 1100-luvulta eaa. 1800-luvulle jaa.polynesialaiset asuttivat osia Uudesta-Kaledoniasta ja sekoittuivat osittain paikalliseen väestöön. Varhaiset asukkaat viljelivät muun muassajamssia,taaroa jamaniokkia. Viljelyä varten tehtiinpenkereitä, joiden jäänteitä on edelleen näkyvillä. Yhteiskunnallisesti alueen asukkaat olivat jakautuneet eri klaaneihin.[11]
Eurooppalaiset saapuivat Uuteen-Kaledoniaan 1700-luvulla. KapteeniJames Cook havaitsi alueen pääsaarenGrande Terren vuonna 1774 ollessaan matkalla tutkimaanTerra Australista. Hän nimesi alueen Uudeksi-KaledoniaksiSkotlannin vanhan nimityksen mukaan, koska alue muistutti hänen mielestään Skotlannin kumpuilevaa maisemaa. 4. syyskuuta 1774 Cook ja hänen miehistönsä rantautuivat ja tutkivat aluetta kymmenen päivän ajan. He kohtasivat myös paikallisia, jotka käyttäytyivät heitä kohtaan ystävällisesti. Seuraavana eurooppalaisena paikalla kävi ranskalainenJean-François de Galaup vuonna 1788.[11] Hän kuitenkin katosi miehistöineen. Häntä etsimään lähetettiin Ranskasta vuonna 1791Brunty d’Entrecasteaux’n jaHuon de Kermadecin johtama retkikunta, joka saapui Uuteen-Kaledoniaan vuonna 1793. De Kermadec kuoli pian saapumisen jälkeen. D’Entrecasteaux järjesti retkikunnan maihin, jossa he eivät tavanneet paikallista väestöä. Syynä on arveltu olleen sen, että Cookin miehistön mukana olisi tullut väestön kuoleman aiheuttaneita kulkutauteja. D’Entrecasteaux palasi Ranskaan, ja paluumatkalla hän teki ensimmäisen havainnonLoyautésaariin kuuluvastaOuvéasta. Loyautésaaria kartoitti kuitenkin kunnolla vasta vuonna 1827 ranskalainenDumont d’Urville. 1800-luvulla Uuteen-Kaledoniaan alkoi tullavalaanpyytäjiä jasantelipuun kauppiaita. 1840-luvulta lähtien alueelle tuli myös sekäkatolilaisia ettäprotestanttisia lähetyssaarnaajia.[12]
1850-luvun alussa Ranska oli alkanut etsiä uusia sotilaallisia tukikohtia ja vaihtoehtoista sijaintipaikkaaRanskan Guayanassa sijainneelle rangaistussiirtolalle, jossa kuolleisuus oli ilmaston takia suurta. Vuonna 1853Napoleon III määräsi, että Uusi-Kaledonia pitää liittää Ranskaan.Ranskan lippu nostettiinBaladessa 24. syyskuuta samana vuonna, mihinbritit eivät reagoineet. NykyiseenNouméaan alettiin tuoda vankeja vuonna 1864, ja vuoteen 1897 mennessä alueelle oli lähetetty yhteensä noin 25 000 vankia. Vapautuessaan suurin osa heistä jäi asumaan alueelle. EsimerkiksiPariisin kommuunista tulleiden ranskalaisten vankien lisäksi alueelle tuotiin Pohjois-Afrikasta noin 1 700arabi- jaberberivankia.[13] 1860- ja 1870-luvuilla alueelta löydettiinnikkeliä, jota kaivamaan tuodut ranskalaiset siirtolaiset saivat alkuperäisasukkaiden maita. Seurauksena oli vihamielisyyksiä paikallistenkanakkien kanssa, jotka nousivat vuonna 1878 avoimeen kapinaan päällikköAtaïn johdolla. Kapinaa kukistettaessa kuoli 200 ranskalaista ja 1 200 kanakkia. Kapinan jälkeen kanakit eristettiin sisämaan reservaatteihin.[14] Vankien virta alueelle loppui vuonna 1897, ja kun siirtolaisia ei tullut tarpeeksi, työvoimaa palkattiinIndonesiasta,Indokiinasta jaJapanista. Kanakkien määrä väheni 42 500:sta (vuonna 1887) 28 000:een vuoteen 1901 mennessä.[15]
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan armeijassa palveli 2 145 uusikaledonialaista mukaan lukien noin 1 005 kanakkia. Uusikaledonialaisia kuoli sodassa noin 600.[15] Vuonna 1917 syttyi uusi kanakkikapina, tällä kertaa Noël-nimisen päällikön johdolla. Kukistetussa kapinassa kuoli noin 200 kanakkia ja 11 ranskalaista.Toisessa maailmansodassa Uusi-Kaledonia asettui puoltamaanCharles de GaullenVapaata RanskaaVichyn Ranskan sijasta. Uusikaledonialaisia taisteli muun muassa Pohjois-Afrikassa ja Italiassa.Pearl Harborin taistelun jälkeen paikalliset japanilaiset vietiin keskitysleireille tai karkotettiin.Yhdysvallat keskitti vuonna 1942 alueelle 40 000 sotilasta. Sodan jälkeen Uudesta-Kaledoniasta tuli siirtomaan sijaan Ranskan merentakainen alue, ja vuonna 1946 kanakit saivat Ranskan kansalaisuuden. Vuonna 1953 perustettiin ensimmäinen kanakkipuolueUnion Calédonienne, johon kuului myös valkoisia pienmaanomistajia. Nikkelibuumi vaurastutti aluetta 1960- ja 1970-luvuilla sekä toi siirtolaisia muun muassaVanuatulta,Tahitilta ja Ranskasta.[16]
Uuden-Kaledonian itsenäisyysliikkeen lippu sai vuonna 2010 virallisen aseman.
Uuden-Kaledonian itsenäisyysliike muodostui 1970-luvulla. Vuonna 1979 perustettiin itsenäisyyttä ajavienFront Indépedentiste ja vuonna 1977 sitä vastustanutRassemblement pour Calédonie dans la République (RPCP).[16] 1980-luvulla alkoi niin sanottu Les Évènements eli ”tapahtumat”. Front Indépedentiste liittoutui muiden itsenäisyyttä ajavien puolueiden kanssa ja muodostiFront de Libération Nationale Kanak et Socialisten eli FLNKS:n vuonna 1984. Vähän myöhemmin kymmenen kanakin murha ajoi alueen sisällissodan partaalle. Ranska ehdotti vuonna 1985 rajoitettua itsehallintoa osana Ranskaa, mutta FLNKS hylkäsi ehdotuksen. Samana vuonna surmattiin nuori maahanmuuttaja Yves Tuval, ja sen jälkeen yksi FLNKS:n johtajista Eloi Machoro. Machoron kuolema johti mellakoihin ja kuuden kuukauden poikkeustilaan. Itsenäisyydestä järjestettiin vuonna 1987 kansanäänestys, jossa 98 prosenttia kannatti Ranskan osana pysymistä. Arviolta 84 prosenttia kanakeista oli kuitenkin boikotoinut vaaleja äänestyskelpoisuudesta syntyneiden erimielisyyksien vuoksi.[17]
Itsenäisyyttä kannattavat ja sitä vastustavat solmivat vuonna 1988 rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan Uusi-Kaledonia jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen provinssiin sekä Loyautésaarten alueeseen. Vuonna 1998 Nouméassa solmittiin sopimus, jossa sovittiin itsenäisyyttä koskevan uuden kansanäänestyksen järjestäminen 15–20 vuoden kuluessa.[18] Sopimus mahdollisti kaikkiaan kolmen kansanäänestyksen pitämisen alueen itsenäisyydestä.[19] Jo vuonna 1998 pidettiin suuremmasta autonomiasta kansanäänestys, jonka uusikaledonialaiset hyväksyivät 71,8 prosentin kannatuksella.[20]
Uuden-Kaledonian itsenäistymisestä järjestettiinkansanäänestys 4. marraskuuta 2018. 56,4 % äänestäneistä kannatti Ranskan osana pysymistä.[21] Toisessalokakuussa 2020 järjestetyssä äänestyksessä itsenäisyyttä vastusti 53,26 % äänestäneistä.[19] Äänestysaktiivisuus oli kohonnut edellisestä kerrasta ja oli nyt lähes 87 prosenttia.[22]Kolmas äänestys pidettiin joulukuussa 2021.
Heinäkuussa 2025 Ranskan keskushallinnon ja Uuden-Kaledonian hallinnon edustajat pääsivät yhteisymmärrykseen alueen uudesta mahdollisesta statuksesta. Tarkoituksena olisi mm. luoda uusi alueellinen kansalaisuusRanskan kansalaisuuden rinnalle ja Uudesta-Kaledoniasta tulisi "Uuden-Kaledonian valtio", joka kuuluisi Ranskaan, mutta jonka muut valtiot voisivat mahdollisesti tunnustaa. Uudistukset vaativat vielä Ranskan parlamentin hyväksynnän, minkä jälkeen ehdotuksesta on tarkoitus järjestää kansanäänestys vuonna 2026.[23]
Vuoden 1998 Nouméan sopimuksen perusteella Uusi-Kaledonia voi järjestää kaikkiaan kolme kansanäänestystä alueen itsenäisyydestä.[19] Yhteensä Uudella-Kaledonialla on sovittu enintään kolmen kansanäänestyksen järjestämisestä2010- ja2020-lukujen taitteessa: vuonna2018 (jolloin itsenäisyyttä vastusti hieman alle 57 %),2020[27] (hieman yli 53 % vastusti)[19] ja2021.[27]
Kanakeista suuri osa asuutribus-nimellä tunnetuissa yhteisöissä sisämaassa ja Grande Terren itärannikolla. Uudessa-Kaledoniassa syntyneitä eurooppalaistaustaisia kutsutaan nimelläcaldoche. Maaseudulla asuvia vadocheja kutsutaan nimelläbroussard ja kaupungeissa nimelläcalédonien. Broussardeja asuu Grande Terren länsirannikolla ja calédoneja lähinnä Nouméan ympäristössä. Ranskasta hiljattain muuttaneita kutsutaan nimillämétros taizorreilles. Heidän lisäkseen Uudessa-Kaledoniassa on noin 2 000pied-noiria eliAlgeriasta tulleita ranskalaisia. Alueen polynesialaistaustaiset asukkaat ovat tulleet osittainRanskan Polynesiasta, mutta suurimmaksi osaksiWallis ja Futunalta ja tarkemminWallisin saarelta. He ovat yleensä eurooppalaisten tavoin vastustaneet ajatusta itsenäistymisestä. Alueen aasialaiset ovat tulleet 1900-luvun alussa ja 1960-luvun nikkelibuumin aikana. Nikkelibuumin aikana tulivat myös vanuatulaiset, joiden lisäksi maassa on pienienglantia puhuva vähemmistö pääasiassaAustraliasta jaKanadasta.[28]
Ranska on alueen virallinen kieli, mutta alueella puhutaan myös 33 melanesialaista ja polynesialaista kieltä. Suurin uskontokunta ovatkatolilaiset, jotka muodostavat noin 60 prosenttia väestöstä. Toinen suuri ryhmä ovatprotestantit (30 %) ja muut uskonnot (10 %).[1]
Alueen sisäisessä ilmaliikenteessä toimii lentoyhtiö nimeltäAir Calédonie, ja kansainvälisessä liikenteessä toimiiAir Calédonie International[29]. Air Calédonie lentääNouméa-Magentan lentoasemalta Nouméasta Konéen,Touhoon jaKoumacille pääsaarella, sekä jokaiselle Loyautésaarelle ja Pinssaarelle. Loyautésaarien välillä ei ole suoria lentoreittejä.[30] Uudessa-Kaledoniassa on yhteensä 25 lentokenttää, joista 12 on päällystetty. Tieverkkoa saarella on yhteensä 5 622 kilometrin verran,[1] ja etenkin rannikkoalueilla on runsaasti teitä. Suurin osa laivaliikenteestä, niin rahtilaivoista kuin matkustajalaivoistakin, suuntautuu Nouméan satamaan.[31]
Vuoden 2014 arvion mukaan Uuden-Kaledonian bruttokansantuote oli 11,1 miljardiaYhdysvaltain dollaria. Bruttokansantuote henkilöä kohden oli vuonna 2012 arvion mukaan 38 800 dollaria. Uudella-Kaledonialla on suuret luonnonvarat. Sillä on esimerkiksi laajatkromi-,koboltti-,rauta- jamagnesiumvarannot.[31] Alueella sijaitsee maailman tunnetuistanikkelivaroista noin 25 prosenttia, ja nikkeli on maan tärkein vientituote.[31] Vain pieni osa alueen maasta sopii viljelykseen, ja noin 20 prosenttia tuonnista koostuukin elintarvikkeista. Suurimmat tuontimaat ovat Ranska,Australia,Etelä-Korea,Singapore,Malesia,Kiina jaUusi-Seelanti. Suurimmat vientimaat ovat Kiina, Japani, Australia, Ranska jaBelgia.[1]
Vuosina 2009–2010 Ranska käytti Uuden-Kaledonian talouden tukemiseen enemmän rahaa kuin muihin merentakaisiin alueisiinsa. Ranskan pääministeriManuel Valls vahvisti 500 miljoonan dollarin suuruisen apupaketin Uuteen-Kaledoniaan vuosiksi 2016–2019.[1] Apupaketin suuruudeksi kerrottiin vuonna 2020 noin 1,5 miljardia euroa vuodessa.[22] Vuonna 2013 Uudella-Kaledonialla oli velkaa 112 miljoonaa dollaria. Talouden uskotaan kohentuvan tulevien vuosien aikana nikkelin hinnan nousun ja uusien kaivosteollisuuteen tehtyjen investointien avulla.[1]
Kanakkien perinteinen yhteiskunta perustui klaanijärjestelmälle. Ennen eurooppalaisten tuloa Uudessa-Kaledoniassa oli arviolta 300 klaania. Klaanin jäsenyys kulki suvussa, ja jokainen klaani liitti yleensä itsensä johonkin myyttiseen esi-isään. Klaaneilla oli päällikkö, jonka asema oli periytyvä. Päällikkö oli aina mies, ja hän päätti muun muassa oikeudesta ja sodasta. Naiset liittyivät tavallisesti miehensä sukuun, ja lapset nimettiin isän mukaan. Monesti isää tärkeämpi henkilö on kuitenkin äidin veli, joka toimii lapsen kummina.[33] Varsinkin Uuden-Kaledonian pääkaupunki Nouméa ja jossain määrin Grande Terren länsirannikko ovat kulttuuriltaan ranskalaisia. Broussardit eroavat kaupunkien ranskalaisista, ja he vertaavat itseään usein Australian takamaiden asukkaisiin. Niinpä esimerkiksi australialaiset hatut ovat yleisessä käytössä. Varsinaisesta ranskalaisesta kulttuurista vastaavat lähinnä kaupunkien kalédonialaiset ja maahan hiljattain muuttaneet.[34]
Kanakit tekevät perinteistä käsityötä lähinnä puusta ja kivestä. Puusta tehtiin perinteisesti jumalien kuvia, ja tärkein veistostyyppi oliflèche faîtière -nimellä tunnetut toteemit. Myös eläinaiheet, kuten haukat ja kilpikonnat, ovat yleisiä. Puusta tehtiin veistosten ohella aseita. Kanakit käyttivät pyöreä- ja linnunpään muotoon muotoiltuja nuijia sekä heittokeihäitä.[35] Tärkein kivestä tehty käsityö oli seremonialliset kirveet. Niitä käytettiin klaanin voiman symboleina. Kirveen kivi oli yleensä vihreästäserpentiinikivestä taijadesta. Kirveen kahvaan käytettiin lepakonnahkaa.[36]
Uudessa-Kaledoniassa on useita kirjakustantamoita ja kirjailijoita. Esimerkiksi kustantamo Grain de Sable on erikoistunut julkaisemaan alueen historiasta ja perinnöstä kertovaa kirjallisuutta.[36] Tunnettuja uusikaledonialaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi sarjakuvaaBrousse en Folie tekeväBernard Berger, runoja ja näytelmiä kirjoittavaPierre Gope, itsenäisyyttä kannattava poliittinen kirjailijaDewe Gorodey, Ranskassa syntynyt fiktiokirjailijaClaudine Jacques ja runoja ja näytelmiä kirjoittavaNicolas Kurtovitch.[39]
.svg)
.svg)