Uuden testamentin kaanon tarkoittaakristinuskon ohjeellista tekstikokoelmaa, jota nimitetäänUudeksi testamentiksi. Monet Uuden testamentin kirjoituksista syntyivät 1.–2. vuosisadalla, mutta kokoelman rajausta ja asemaa arvioitiin ja muokattiin vaiheittain; käytännössä laajasti tunnustettu kaanon muotoutui pääosin 3.–5. vuosisadan aikana. Uuteen testamenttiin päätyi 27 kirjaa, mutta sen ulkopuolella jäi myös merkittävästi kirjallisuutta ns.apokryfikirjoiksi.
Jeesuksen ja hänen seuraajiensa luoma uskonnollinen liike levisi nopeastiVälimeren maihin. Kodeissa kokoontuvia seurakuntia syntyi rannikoilla ja matkareittien varrella, ja myöhemmin ne järjestäytyivät yhteisöiksi. Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.[1]
Uuden testamentin tekstien mukaan ensimmäiset kristityt pitivät itseäänjuutalaisina, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan lähettämäMessias. Vähitellen kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen. Kristityt alkoivat laatia omaa kirjallisuutta, josta varhaisin laji olikirje. Tunnetuin kirjeiden kirjoittaja oli apostoliPaavali. Hänen kirjeensä ovat ainoita ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana syntyneitä tekstejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti.[1]
Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksievankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta. Uuteen testamentinkaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovatPaavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumien pääasiallinen muotoutuminen ajoittuu useimpien arvioiden mukaan noin vuosille 70–110. Kirjojen tarkat ajoitukset ovat tutkijoiden keskuudessa kiistanalaisia; esimerkiksi 2. Pietarin ajoituksesta on esitetty sekä myöhäisempiä että varhaisempia arvioita.[1]
Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, kreikankielistä käännöstäSeptuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksigrammata) eli Raamattu[2]. Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakin tuolloin ei ollut yksimielisyyttä mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.[3]
Varhaisissa seurakunnissa luettiinTanakhin – tai hieman laajemmanSeptuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.[3] Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää ja tähän antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja”Markion[2]Toinen ja kolmas vuosisata olivat keskeisiä ajankohtia, kun määriteltiin Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat. Näiltä vuosisadoilta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyykanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viiden vuosisadan erikirkolliskokouksissa.[4]
Nykyajan tutkijat eivät tunne koko tapahtumasarjaa tarkasti, mutta lopputuloksena valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä.[3]
Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet janeljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä.Aleksandrian arkkipiispa Athanasios luetteli vuonna 367 pääsiäiskirjeessään 27 kirjaa, jotka vastaavat nykyistä Uuden testamentin kaanonia. Tämä luettelo vaikutti merkittävästi myöhempään kehitykseen, ja lännessä vastaavan kaltaisia kokoelmia vahvistettiin paikallisten kirkolliskokousten päätöksin (esim. Hippo, Karthago) 300–400-luvuilla.[3]
Tämän jälkeenkään ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Joissakin kirkollisissa piireissä Heprealaiskirjeen ja Johanneksen ilmestyskirjan asemasta oli erimielisyyksiä: esimerkiksi Heprealaiskirjeen apostolinen alkuperä oli osa pohdintaa, ja Ilmestyskirja oli idässä paikoin kiistanalainen. Erilaiset teologiset ja historialliset huomiot vaikuttivat siihen, että näiden kirjojen asemaa arvioitiin eri aikoina eri puolilla kristikuntaa.[3][5][6][4].
Kristillisen kirkon kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä.Justinus Marttyyri,Ireneus jaTertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa, mutta niiden arvostus laski vähitellen, ja ne päätyivät Uuden testamentin apokryfikirjojen joukkoon.
Markion (2. vuosisadan puoliväli) laati oman, hyvin rajatun kokoelmansa, jossa hän hyväksyi vain osan evankeliumimateriaalista (pääosin Luukkaan varhainen versio) ja osan Paavalin kirjeistä sekä hylkäsi Vanhan testamentin auktoriteetin. Hänen esityksensä toimi provosoivana vastaesimerkkinä, joka vauhditti keskustelua kaanonin rajoista.
Noin 2. vuosisadan lopulta peräisin olevaMuratorin fragmentti on varhainen luettelo, joka sisältää suurimman osan nykyistä kaanonia mutta myös mainitsee muita teoksia, joiden asemasta aikanaan kiisteltiin (esim.Pietarin ilmestys). Fragmentin tarkka sisältö ja tulkinta ovat tutkijoiden keskuudessa tulkinnanvaraisia.
Uuden testamentin kaanonin määritteli ensimmäisenäAthanasius vuonna367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopultaKarthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna397.
Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat muutamien kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistajaMartti Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin,Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina1545–1563.
Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanutgnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä.[8] Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkelmia, ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.[9]
Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos onTuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien100–150 tienoilla. Se muistuttaaQ-lähdettä käyttäviäMatteuksen jaLuukkaan evankeliumeita.[8] Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monenlaisissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.[10]
Vuosien80–160 välillä kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eliApostoliset isät.[8] Korkeassa arvossa olivat myösHermaan Paimen,Ensimmäinen Klemensin kirje,Didakhe,Barnabaan kirje,Pietarin ilmestys jaPaavalin teot.[8]
