Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Uskontotiede onhumanististen jayhteiskuntatieteiden alaan kuuluvaauskontojen tutkimusta. Uskontotiede tutkiiihmisten uskonnollistakäyttäytymistä.Tieteenalan peruskysymyksiin kuuluu, mikä on uskontojen luonne jaalkuperä. Uskonnon määritelmien moninaisuuden vuoksi uskontotieteessä voidaan tutkia hyvin monenlaisia ilmiöitä. Uskontotiede voi olla myös vertailevaa uskontotiedettä, joka etsii uskontojen yhteisiä ja toisistaan eroavia piirteitä.
Nykyaikainen akateeminen uskontotiede on suhteellisen nuori tutkimusala. Tutkijat ovat kautta aikojen kiinnittäneet huomiotauskonnollisiin ilmiöihin, mutta ensimmäinen varsinainen uskontotieteen oppituoli perustettiin vasta 1800-luvulla. Uskontotiede vakiintui omaksi tieteenalakseen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Uskontotieteellinen tutkimus yleistyi merkittävästi vasta 1960-luvulla.
Khandoba-temppeli Intiassa uskonnollisen juhlan aikana.
Uskontotieteen syntyyn vaikuttivat muiden muassa valistusajan pyrkimyksetdeistisen luonnollisen uskonnon etsimiseen sekä lisääntynyt tietämys muista kulttuureista ja uskonnoista muun muassaIntiassa jaKiinassa.
Ensimmäisenä uskontotieteen virkana pidetäänHelsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuonna 1886 perustettua teologisen esikäsitteiden apulaisen virkaa, jonka alaan kuului myös vieraiden uskontojen opettaminen. Virkaa hoitivat muun muassaJaakko Gummerus,Erkki Kaila (Erik Johansson) jaAntti J. Pietilä. Kristillisestä näkökulmasta vieraiden uskontojen tutkimus lisääntyi myöhemmin teologian piirissäkin.
Muuten Suomessa uskontotieteen historia on kulkenut käsi kädessä kansallisten tieteiden,kansatieteen jakansanrunouden tutkimuksen kanssa: uskontotiedettä harjoitettiin niiden piirissä, muttei omana tieteenalanaan. Samasta syystä varsinkin varhaisemmat uskonnon tutkijat tunnetaan paremmin jonkin muun tieteenalan edustajana. Varhaiseen suomalaiseen uskontotieteeseen lukeutuvat muun muassaHenrik Gabriel Porthanin jaChristfried Gananderin (Mythologia Fennica, 1789) työt, jotka loivat pohjaa 1800-luvun suomalaiskansalliselle mytologiatutkimukselle, joka ilmeneeElias Lönnrotin kokoamassaKalevalassa ja erityisestiMatthias Alexander Castrénin töissä. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa folkloristisessa uskontotutkimuksessa vaikuttiKaarle Krohnin niin sanottu suomalainen koulukunta, ja ruotsinkielisissä piireissä puolestaansosiaaliantropologisesti suuntautunutEdvard Westermarckin koulukunta. Jälkimmäiseen kuului muun muassaRafael Karsten, joka kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen uskontotieteen menetelmäoppaanUskontotieteen perusteet (1931).
Suomalaisen uskontotieteen edelläkävijänä voidaan pitääUno Harvaa, joka oli Kaarle Krohnin ja Edvard Westermarckin oppilas. Hän ajoi itsenäisen akateemisen uskonnontutkimuksen asiaa. Hänen jälkeensä alalla on vaikuttanut erityisestiMartti Haavio, joka on tutkinut muun muassa suomalaistašamanismia jatietäjäperinnettä.
Kognitiivinen uskontotiede tutkii uskontoa inhimillisen tiedonkäsittelyn näkökulmasta. Kognitiivinen uskontotiede lähtee siitä olettamuksesta, että uskonto on inhimillistä informaationkäsittelyä sekä yksilön mielessä että yksilöiden välisessä viestinnässä. Kognitiotieteessä ihmisen ”ajattelun” ominaisuuksia pyritään mallintamaan hyödyntämällä hyvin erilaisia tutkimusperinteitä, esimerkiksineurotiedettä, kokeellistapsykologiaa,evoluutiopsykologiaa,tekoälyn tutkimusta jafilosofiaa. Kognitiotieteen uusia tuloksia on ryhdytty soveltamaan uskonnollisen käyttäytymisen ja perinteiden tutkimuksessa.[1]
Uskontoantropologian tutkimusmenetelmä onkenttätyö, eli yhteisön havainnointi, jonka pohjalta tuotetaanetnografista tietoa.Uskontososiologia tutkii uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, ja menetelmät ovat sekälaadullisia (kuten uskontoantropologiassa) ettämäärällisiä.Uskonnonhistoria perustuu kirjoitetuille lähteille, mutta myösarkeologian jakielitieteen tutkimustuloksia käytetään hyväksi. Rajan vetäminen uskontotieteen jakulttuuriantropologian, folkloristiikan tai eri yksittäisiä kulttuureja tutkivien alojen välille on käytännössä mahdotonta, sillä samat kysymykset ja teoriat ovat merkityksellisiä kaikilla näillä aloilla.
Uskontofenomenologiassa menetelmänä on eläytyminen japyhän kokemus on keskeinen menetelmällinen apuväline. Antropologisessa uskontotieteessä pyhän oletetaan yleisesti johtuvan yhteisöllisestä vuorovaikutuksesta (sosiaalinen konstruktivismi) tai ihmisen mielen ominaisuuksista.
Uskontopsykologia tutkii uskontoja psykologian tutkimusmenetelmien, käsitteiden ja teorioiden avulla. Niin sanotussaneuroteologiassa on katsottu erilaisten uskonnollisten kokemusten liittyvän aivojen tiettyjen osien aktivoitumiseen. Aivotutkimukseen ja evoluutioteoriaan vahvasti nojautuvakognitiivinen uskontotiede on saanut tuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn osaan aivoja, vaan uskonnolliset elämykset syntyvät samalla tapaa kuin muut kognitiiviset kokemukset.
Kriittinen uskontotiede tarkastelee uskonnollisia väitteitä tiedollisesta näkökulmasta ja esittää niille samoja vaatimuksia kuin muillekin olemassaoloväitteille. UskontotieteilijäMatti Kamppisen mukaan uskontojen tunnusmerkki on yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien olettaminen ja vanhentuneiden ajattelutapojen tuominen nykyaikaan. Hänen mukaansa näiden molempien piirteiden oikeutus on mahdollista kyseenalaistaa käyttämällä kriittisen yhteiskuntatieteen menetelmiä.[2] Kamppisen mukaan nykyaikaisen kuvailevan uskontotieteen sekäuskontokritiikin taustalla ovat samat käsitykset. Kamppisen mielestä ei ole olennaista, onko tutkija itseuskonnoton vaiuskonnollinen. Sen sijaan se on tärkeää, että uskonnollisia väitteitä ei yhdistetä tieteeseen.[3]
Antola, Päivikki: Uskontotieteen portailla. Historiaa ja tutkimussuuntia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-154-2
Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat. Kuinka uskonto selitetään. (Et l’homme créa les dieux, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7
Fingerroos, Outi & Opas, Minna & Taira, Teemu (toim.): Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-628-5
Honko, Lauri: Uskontotieteen näkökulmia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00009-4
Hyry, Katja & Pentikäinen, Juha (toim.): Uskonnot maailmassa. 5. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28956-6
Kamppinen, Matti: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto. Kriittisen uskontotieteen näkökulmia. Turku: Turun yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-3994-7
Ketola, Kimmo ym.: Näköaloja uskontoon. (3. tarkistettu painos) Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-422-7
Ketola, Kimmo & Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom (toim.): Uskonto ja ihmismieli. Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen. Helsinki: Gaudeamus: Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-952-495-007-7
