Ukrainan kirjallisuus syntyi varsinaisesti 1700-luvulla, silläukrainan kirjakieli alkoi muotoutua vasta tuolloin ja kehittyi merkittävästi vielä 1800-1900-luvulla.[1]
Varhainen kirjallisuusKiovan Rusin ajalta 1000–1200-luvulla liittyyVenäjän kirjallisuuteen, mutta silloin luotiin myös runsasta ukrainalaista kansanrunoutta. Vasta 1300-luvulta alkaen puhutaan ukrainalaisesta kansallisuudesta. Valtiollisen yhtenäisyyden puuttumisen vuoksi vaikutteita tuli niin Puolasta ja katolisesta uskonnosta kuin Venäjältä ja ortodoksisuudesta. Siltä ajalta on eeppis-lyyristä kansanrunoutta (duma) ja historiallisia lauluja. 1600-luvulla alkoi esiintyä[2] teologian opiskelijoiden[1]syllabista koulurunoutta ja koulunäytelmiä,[2] jotka olivat saaneet vaikutteita länsieurooppalaisistamysteereistä, ja mausteeksi lisättiin ukrainalaista huumoria[1].
Kiovan kaudella, ennen tataarivalloitusta 1240, Venäjän ja Ukrainan uskonnollisella kirjallisuudella ei ollut eroa, sillä kielellisesti ja kulttuurisesti ne olivat suurin piirtein yhtä. 1700-luvulle asti kirjakielinä olivat ukrainalaissävytteisetmuinaiskirkkoslaavi japuola.Petro Mohylan 1631 perustamaKiovan Collegium, vuodesta 1701 akatemia, oli kulttuurin keskipisteessä.[1]
1700-luvun merkittävä kirjailija on filosofiGrigori (Hryhori) Skovoroda (1722–1794) ja tunnetuin kirjailijaIvan Kotljarevskyi, joka kirjoitti runoja (esimerkiksi runoelmaEneida, VergiliuksenAeneiin pilamukaelma[1]) ja näytelmiä ja loi uudenukrainan kirjakielen. Ukrainan itsenäisyyttä ajavat perustivat 1846Kyrilloksen ja Metodioksen seuran, joka oli yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan keskipiste. Seurasta sai vaikutteita Ukrainan kansallisrunoilijaTaras Ševtšenko (1814–1861),[2] ensimmäinen ukrainankielinen runoilija[3]. Hänen nimeään kantoi 1891 perustettuTaras-veljeskunta, jolla oli kulttuuristen tavoitteiden lisäksi myös poliittisia tavoitteita[4].
Aikakauden merkittäviä prosaisteja ovatPanteleimon Kuliš (1819–1897) jaMarko Vovtšok (1834–1907), jotka kuitenkin tunnetaan lähinnä venäläisinä, sekäOleksandr Konyskyi (1836–1900).[1][2] Muita merkittäviä nimiä ovatHryhori Kvitka-Osnovjanenko (1778–1843) jaJevhen Hrebinka (1812–1842). He kirjoittivat myös venäjäksi, kun taasNikolai Gogol siirtyi käyttämään pelkästään venäjää ja liittyi siten varsinaisestivenäläiseen kirjallisuuteen. Venäjää käyttivät yös monetKyrilloksen ja Metodioksen seuraan kuuluneet, enemmän aatteellisesti kuin kielellisesti ukrainofiilit, kuten historioitsijaMykola Kostomarov (1817–1885).[1]
Venäjän suunnalla ukrainalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä ei hyväksytty, ja ukrainankielisen kirjallisuuden julkaiseminen kiellettiin useilla asetuksilla (1853, 1866 ja 1876). Kulttuurielämän keskukseksi tuliKiovan sijastaGalitsianLviv. Galitsiassa syntyi ukrainankielinen kirjallisuus, jonka perustaja onMarkijan Šaškevytš (1811–1843). Hänen ohellaan aikakauden merkittävin lyyrikko onIvan Franko (1856–1916), kirjailijana Šaškevytšiä vielä merkittävämpi.[2][1]
Laajempi kirjallisuuden kehitys alkoi 1900-luvun puolella. Monialainen kirjailija onBorys Hrintšenko (1863–1910), kertojana merkittävä on prosaistiMyh’ailo Kotsjubynskyi (1864–1913) ja kotiseuturunoilijanaLesja Ukrajinka (1871–1913).[2] Itsenäisyyden puolesta sisällissodan aikana (1917–1920) toiminutVolodymyr Vynnytšenko kirjoitti naturalistisia romaaneja ja novelleja. Hän joutui maanpakoon.[1]
Neuvostoliiton alkuajan ukrainalaista kirjallisuutta edustavat runoilijatPavlo Tytšyna (s. 1891),Volodymyr Sosjura (s. 1898),Mykola Bažan (s. 1904) jaMaksym Rylskyi (1895–1964), prosaistitJuri Janovski (1902–1954[5]) jaOstap Vyšnja ja näytelmäkirjailijatMykola Kuliš jaIvan Mykytenko. 1920-luvulla syntyi uusia kirjallisia koulukuntia,[2][1] joista ukrainalaisen uusklassismin edustajien ydinryhmään kuuluivatMykola Zerov, Maksym Rylskyi,Pavlo Fylypovytš,Myh’ailo Drai-H’mara ja nimimerkkiJuri Klen (O. Burghardt). Heistä ainoastaan Rylskyi selviytyi hengissäStalinin vainoista.[6]
1920-luvun koulukuntien jälkeen pääsi vallallesosialistinen realismi. Sen nimekkäimpiä edustajia ovat näytelmäkirjailijaAleksandr Korneitšuk (1905–1984), jonka puoliso oli kirjailijaWanda Wasilewska, ja prosaistitOles (Aleksandr) Hontšar jaMyh’ailo Stelmah’. Myöhemmin runoilijoina merkittäviä ovatIvan Dratš,Dmytro Pavlitško,Vitali Korotytš jaBorys Olijnyk sekä näytelmäkirjailijatAleksandr Levada jaOleksi Kolomijets.[2][1] Stalinin vainoissa teloitettiin ja kuoli pakkotyöleireillä suuri osa ukrainalaisista kirjailijoista ja muista älymystön jäsenistä. Sitä ennen ehti lyhyen aikaa olla vallalla kulttuurirenessanssi, joka pian sai nimenteloitettu renessanssi, kun pidätykset alkoivat jo 1920-luvun puolella.[7]
Ukrainan kulttuurissa, myös kirjallisuudessa, syntyi 1960-luvulla toisinajattelijoiden ryhmä60-lukulaiset (šistdesiatnyky), jotka olivat luomisvapauden edelläkävijöitä. Heidän piirissään heräsi ukrainalainen kansallinen renessanssi, joka herätti vastustusta vallanpitäjissä. Luovan työn tekijöihin kohdistettiin pidätyksiä ja tuomioita, kun he eivät sopeutuneet vaatimuksiin. Heitä olivat muun muassaJevhen Sverstjuk,Ivan Svitlytšny,Vasyl Stus,Ihor Kalynets,Iryna Kalynets,Myhailo Osadtšy, joista Stus kuoli vankileirillä. He julkaisivat tuotantoaansamizdat-julkaisuina tai ulkomailla.[8]
SuomentajaJukka Mallinen kirjoittaaParnassossa, että monet Ukrainan venäjänkieliset kirjailijat ovatVenäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 siirtyneet käyttämään ukrainan kieltä. Hän mainitsee esimerkkinä runoilijaIja Kivan, joka oli jo aiemmin haaveillut ukrainaksi kirjoittamiseta mutta arastellut. Toinen ukrainan käyttäjäksi siirtynyt on Virossa asuva venäjänkielinen ukrainalainen runoiijaIgor Kotjuh.[9]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaUkrainan kirjallisuusWikimedia Commonsissa