U-kirjain ei kuulunut antiikinlatinan aakkosiin.V-kirjaimella merkittiin sekäu- ettäv-äänteitä.[1]
Keskiajalla latinassa käytettiin sekä u- että v-kirjainta merkitsemäänu- jav-äänteitä ilman erotusta. Isoa V-kirjainta vastasi pieni u-kirjain, ts.uetus jaVETVS merkitsivät samaa sanaa.[1][2]
U:n ja V:n erottamista ehdottiPetrus Ramus (k. 1572). Kuitenkin vasta 1600-luvulla vakiintui latinaan nykyinen käytäntö, jonka mukaan u-kirjain jäiv-äänteen merkiksi vain erikoistapauksissa. U:lla merkitään latinassa edelleenv-äännettä silloin, kun sitä edeltää jokong tais ja sitä seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali (kuten sanassalingua "lingva").[1][2]
Vanhassa kirjasuomessa u-kirjaimella oli useita käyttötapoja, sillä oikeinkirjoitus oli vakiintumatonta.Mikael Agricola käytti kirjaimia w, v ja u merkitsemään sekäv- ettäu-äännettä. Myöswu taio saattoivat merkitäu-äännettä. Vaikkav-äänteen kirjoitustavaksi vakiintui w-kirjain vuoden 1642Bibliassa, vielä myöhemminkin käytettiinu-äänteen merkkinä sekä u- että v-kirjainta.[4]
