Turkin kirjallisuus ulottuu yli tuhannen vuoden taakse 700-luvulle. Käsitteellä tarkoitetaanturkinkielistä kirjallisuutta, mutta kirjakielen kehittymiseen vaikuttavat myös sen lähisukukielten vaiheet. Turkkia alettiin kirjoittaaarabialaisten kirjainten sijastalatinalaisin aakkosin vuonna 1928.[1]
Varhaisimmat turkinkieliset tekstit ovat 700-luvulta jaa. Ne ovat löytyneet kauempaa Aasiasta,Orhon- jaJeniseijokien alueelta.[1] Ne ovat kaanien ja muiden johtomiesten hautapaasiin hakattuja muistokirjoituksia[2]. Osa niistä on kirjoitettuUiguurivaltakunnassa, ja ne kuuluvat esi-islamilaiseen kauteen. Turkin käännyttyä islamilaisuuteen alkoivat 1000-luvulla sen kirjallisuudessa näkyä kulloinkin vallassa olevien dynastioiden vaikutukset. Runoilija Yusuf Has Hadžib julkaisiuiguurin kielellä vuosina 1069–1070 kansakuntaa ja valtiota käsitteleviä runokokoelmia. Samaan aikaan Mahmud al-Kashgari pyrki hillitsemään arabian kielen leviämistä julkaisemalla turkin kielen sanakirjan.[1]
Turkin- jaazerinkielinen kirjallisuus erkanivat 1100-luvulla. Azerin kieli ei kuitenkaan aluksi saanutKaukasian alueen sivistyneistön hyväksyntää, ja persian kieli säilyi siellä klassisen kirjallisuuden kielenä vielä useita satoja vuosia. Persian kieltä käytettiin tällöin kirjoituksissa myös nykyisen Turkin (Anatolian) alueellaTšagatain kaanikunnassa. Turkin kieli pysyi silti sen rinnalla.[1] Niinpä suurmoguliBabur kirjoitti 1400-luvulla turkiksi Intiassa omaelämäkerranBaborname,[3] joka on värikäs kuvaus Baburin valloitusretkistä, aikakauden elämästä ja tavoista.[2]
Klassisen osmanikirjallisuuden kausi ajoittuu vuosiin 1453–1600 ja jälkiklassinen vuosiin 1600–1839.[2]Osmanien valtakunnassa hallintokieleksi vakiintuiosmaninturkki. Sitä kirjoitettiinarabialaisella kirjaimistolla, ja siinä oli niin paljonarabialaisia,kreikkalaisia japersialaisialainasanoja. Tavallisen kansan oli vaikea ymmärtää osmaninturkiksi kirjoitettua tekstiä. Kirjakieli loittoni 1600-luvulla puhekielestä, mikä johti siihen, että kaunokirjallisuus jakautui arabian kieltä ja turkin kieltä suosiviin suuntauksiin. Arabiaksi kirjoittavat muodostivat divaanikouluksi nimitetyn ryhmän, ja sen teoksia nimitetään divaani-runoudeksi.[1] Divaanityylin merkittävä edustaja onAhmed-passa (noin 1425–1497). Merkittävin aikakauden runoilija oli kuitenkinFuzüli.[2]
Kirjallinen elämä vilkastui 1700-luvulla. Persian- ja arabiankielisiä tekstejä käännettiin turkiksi. Turkin ensimmäinen kirjapaino perustettiin vuonna 1727. Edelleen kuitenkin säilyi vastakohta kansanomaisen ja oppineen kirjallisuuden välillä. Kansanrunous erosi oppineesta myös muodoltaan: kansanrunoudessarunomitta perustui tavuihin ja niiden määrään, oppineessa runoudessa käytettiin arabialais-persialaiselta kirjallisuudelta peräisin olevaa kvantitatiivista runomittaa, joka ei perustunut tavuihin.[1]
Turkin kirjallisuuteen muodostui 1840-luvullaTanzīmāt-niminen koulukunta, joka pyrki turkin kirjakielen uudistamiseen. Ryhmään kuuluivat turkinkielisen lehdistön perustaja İbrahim Şinasi (1826–1871) ja modernin turkkilaisen kirjallisuuden isänä pidettyNamık Kemal (1840–1888). Koulukunnan mukaan koko uudistuskautta nimitetään kirjallisuuden Tanzimat-kaudeksi. Uudistuskausi vaimeni kuitenkin sulttaaniAbd-ul-Hamid II:n aikana vuodeta 1876 alkaen. Vuonna 1891 syntyi kuitenkin uusi kirjallinen liikeEdebiyati Cedide ('uusi kirjallisuus'[2] ), jonka johtohahmona toimi 1900-luvun alusta alkaen Tevfik Fikret (1867–1915).[1]
Uudistusliikkeiden pyrkimyksenä oli turkin kirjakielen lähentäminen puhekieleen. Tämä oli vuodesta 1912 toimineenTürk Ocakları -kirjallisuusliikkeen keskeinen tavoite. Ryhmä julkaisi aikakauslehteä Türk Yurdu. Ryhmään kuuluivat muun muassa kirjallisuuden turkintaja Ahmed Hikmet Müftüoğlu ja naisrunoilija Halide Edib Adıvar. Ahmed Hikmetin teosÇağlayanlar oli sytykkeenä turkkilais-nationalistiselle aatteelle.[1]
KenraaliMustafa Kemalin vuonna 1923 käynnistämä Turkin kansallisliike johti Turkin tasavallan perustamiseen. Liike halusi länsimaistaa Turkkia, ja sen yhtenä ilmentymänä oli siirtyminenlatinalaisiin aakkosiin vuonna 1928. KirjailijaNâzım Hikmet oli myös mukana uudistusliikkeessä. Hän kuvasi teoksissaan Anatolian kansojen kohtaloita vapaamittaisen runouden keinoin. Kirjallisuuden uudistusliike jatkui edelleen 1930-luvulla, kun novellikirjailijatSait Faik Abasıyanık jaSabahattin Ali ottivat käyttöön uusia ilmaisutapoja.[1]
Turkin yhteiskunta oli voimakkaassa käymistilassa vuosina 1940–1945, kun monet vastakkaiset poliittiset ja henkiset virtaukset iskivät yhteen. RunoilijatOrhan Veli Kanık ja Melih Cevdet Anday kuvasivat kuohuvaa maata luopuen loppusointuisesta ja mitallisesta runoudesta. Proosakirjallisuus eli samaan aikaan realismin vaihetta. Kirjailijat pyrkivät nostamaan esille yhteiskunnan epäkohtia. Realistisen novellin suuria nimiä olivat kaupunkiköyhälistön kuvaajaOrhan Kemal ja marxilainen satiirikkoAziz Nesin.[1] Tämän kauden luetuimpia turkkilaiskirjailijoita oliYaşar Kemal ja hänen romaaninsaHaukkani Memed (İnce Memed, 1955).
Uusi käymistila alkoi poliittisista väkivaltaisuuksista, jotka raivosivat Turkissa koko 1970-luvun ajan. Tilanne johtiTurkin sotilasvallankaappaukseen 1980. Kaappaajat johtivat maata kolmen vuoden ajan ja pyrkivät palauttamaan järjestyksen. Puolueet ja ammattiliitot kiellettiin japarlamentti hajotettiin. Kuolemantuomion sai 50 ihmistä, jotka hirtettiin. Yli puoli miljoonaa ihmistä pidätettiin.[4][5] Seuraavina vuosikymmeninä on kuohuntaa aiheuttanut suhtautuminen maankurdivähemmistöön. Tämän kuohuvan ajan kuvaajia olivat muun muassa ihmisoikeusaktivistiAdalet Ağaoğlu,maagisen realismin taitaja Latife Tekin ja lukijoiden suosikkiOrhan Pamuk. Pamuk saiNobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Hän on uskaltanut avoimesti kritisoida Turkin vallanpitäjiä. Pamukin romaaniMusta kirja (Kara Kitap, 1990) on yksi Turkin kirjallisuuden kiistanalaisimmista ja suosituimmista teoksistalähde?.