 | Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnäSuomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaaparantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. Täsmennys:Ainakin muista Pohjoismaista olisi kerrottavaa. |
Tupolla elitulopolitiikalla tarkoitetaantulonjaosta ja siihen liittyvistätyöehdoista sopimista keskitettyjentyömarkkinajärjestöjen kesken.
Suomessa keskusjärjestöjen lisäksi usein myös hallitus osallistui neuvotteluihin osapuolena. Vuonna 2008 sopimusta ei tehty. Työnantajia edustavaElinkeinoelämän Keskusliitto (EK) halusi, että työehtosopimukset neuvotellaan jatkossa toimialakohtaisesti.[1]
| Tupo[2] | Sisältö[2] | Vuodet[2] | Neuvottelija(t)[2] |
|---|---|---|---|
| Liinamaa I |
| 1969 | Keijo Liinamaa(valtakunnansovittelija) |
| Liinamaa II |
| 1970 | |
| UKK-sopimus |
| 1970 | Urho Kekkonen(tasavallan presidentti) |
| HL-sopimus |
| 1972 | Niilo Hämäläinen (SAK:n puheenjohtaja) jaTimo Laatunen(STK:n puheenjohtaja) |
| Liittokohtaiset - sopimukset | 1973 | ||
| Lindblom-sopimus |
| 1974 | Olavi Lindblom(SAK:n puheenjohtaja) |
| Liinamaan tarkistus |
| 1975 | Keijo Liinamaa(valtakunnansovittelija) |
| Miettusen välitys |
| 1976 | Martti Miettunen(pääministeri) |
| Liinamaan suositus |
| 1977 | Keijo Liinamaa(valtakunnansovittelija) |
| Liinamaan suositus (vaihe 2.) | 1978 | ||
| Somerto–Oivio-sopimus |
| 1979 | Pentti Somerto(STK:n puheenjohtaja) jaPekka Oivio(SAK:n puheenjohtaja) |
| Liittokohtaiset sopimukset | 1980 | ||
| Pekkas-sopimus |
| 1981 | Matti Pekkanen(valtakunnansovittelija) |
| Pekkas-sopimus (2.vaihe) | 1982 | ||
| Liittokohtaiset - sopimukset | 1983 | ||
| Pekkas-sopimus |
| 1984 | Matti Pekkanen(valtakunnansovittelija) |
| Pekkas-sopimus (2.vaihe) | 1985 | ||
| Toimihenkilö-tupo ja VHS-sopimus |
| 1986 | |
| Toimihenkilö-tupo ja VHS-sopimus (2. vaihe) | 1987 | ||
| Liittokohtaiset sopimukset | 1988 | ||
| Talous- ja tulopoliittinen yhdistelmäratkaisu |
| 1989 | |
| Kallio I |
| 1990 | Teuvo Kallio(valtakunnansovittelija) |
| Kallio II (2.vaihe) | 1991 | ||
| Ihalainen–Kahri sopimus |
| 1992 | Lauri Ihalalainen(SAK:n puheenjohtaja) jaTapani Kahri(STK:n puheenjohtaja) |
| Ihalainen-Kahri tarkistus | 1993 | ||
| Liittokohtaiset sopimukset | 1994 | ||
| 1995 | |||
| Talous-, työllisyys- ja työmarkkinapoliittinen sopimus |
| 1996 | |
| Talous-, työllisyys- ja työmarkkinapoliittinen sopimus (vaihe 2.) | 1997 | ||
| Tupo-sopimus |
| 1998 | |
| Tupo-sopimus (Vaihe 2.) | 1999 | ||
| Liittokohtaiset sopimukset | 2000 | ||
Suomessa on harjoitettu pitkään kolmikantaan perustuvaa tulopolitiikkaa. Osapuolina ovat olleet työmarkkinoiden keskusjärjestöt, työnantajien ja -tekijöiden keskusjärjestöt sekä hallitus. Tupoa sovittaessa pyritään yksimielisyyteen työmarkkinoita koskevasta ratkaisusta. Tupossa sovitaan palkoista, tulonjaosta ja sosiaalisista toimista. Tällöin liittokohtaisettyöehtosopimukset (TES:t) sovitaan noudattaen Tupossa sovittuja reunaehtoja, "raameja".
Tulopolitiikka on ollut merkittävä tekijä sodan jälkeisessä Suomessa 1940-luvulta lähtien. Sillä on sovittu työehdoista työpaikoilla ja lisäksi sovittu useiden sosiaalipoliittisten uudistusten toteuttamisesta. Vaikeissa kiistatilanteissa on kuitenkin ajauduttu myöstyötaisteluihin, joista merkittäviä ovat olleet esimerkiksiKemin lakko vuonna 1948,yleislakko vuonna 1956 ja Metalliliiton lakko vuonna 1971. Lisäksi työnantajat ovat julistaneet joissakin tilanteissatyösulkuja, kuten esimerkiksi paperitehtaissa vuonna 2005.
Suomessa valtio on rohkaissut tupoissa maltillisiin palkankorotuksiin käyttämällä "porkkanana" veroalennuksia. Tässä suhteessa Suomi eroaa Ruotsista, jossa valtion sekaantumista neuvotteluihin palkoista ei ole yleensä hyväksytty.[3]
Tulopoliittisista kysymyksistä sovittaessa on viime vuosikymmeninä ensisijaisesti pyritty keskitettyyn Tupoon, johon osallistuvat kaikki liitot. Toisinaan on myös jouduttu turvautumaan liittokohtaisiin tuloratkaisuihin. Yksittäiset työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättävät itse osallistumisestaan Tupoon, ja Tupo katsotaan yleensä syntyneeksi vasta, kun riittävän suuri osa aloista, työnantajista ja työntekijöistä on sen piirissä.
Devalvaatio on menettänyt merkityksensä tupoa sovittaessa talouden muuttumisen ja eurovaluutan myötä.
Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimittaja Teija Sutinen kirjoitti pääkirjoitussivulla kolmikannan epäonnistuneen toistuvasti. Kun hallitus siirtää päätöstensä valmistelun pois itseltään kolmikannalle, uudistukset vesittyvät ja etuja vain hipaistaan, Sutinen päättelee.[4]
Esimerkiksi ministeriPaula Risikko (kok) pyysi kolmikantaa valmistelemaan hankettatyöeläkeyhtiöiden läpinäkyvyydestä. Yli vuoden päästä syksyllä 2013 työmarkkinajärjestöt tuottivat esityksen, jossa sen paremmin johtajien pörssikaupat kuin lähipiirikaupatkaan eivät tulisi julkisiksi. Ay-liike syytteli EK:ta, mutta sittenVoima-lehdelle vuodettu asiakirja paljasti, ettei ay-liikekään halunnut avoimuutta - ei aikonut alun perinkään toteuttaa hallituksen tahtoa, Sutinen kirjoittaa.[4]
Silti hallitus siirsi jopa syksyn 2013 rakennepoliittisen pakettinsa suurelta osin kolmikannan valmisteltavaksi. Tavoite oli, ettävuorotteluvapaa työllistäisi jatkossa muitakin kuin päivän työttöminä olevia, mutta virkamiesten pettymykseksi sitäkään ei korjattu. Seuraavaksi kolmikannan valmisteltavaksi annetaan eläkeuudistus.[4]
Valtio-opin emeritusprofessoriHeikki Paloheimon mukaan keskitetyt työmarkkinaratkaisut (tupo) toimivat kohtalaisesti 1960-luvun lopulta 1980-luvulle mutteivät enääavoimessa eurovaluutan taloudessa, jossa ei ole kansallistavaluuttakurssipolitiikkaa. Tänä aikana moni kehittynyt maa on siirtynyt yrityskohtaiseen sopimiseen (paikallinen sopiminen) ja Suomessa tulisi siirtyä samaan suuntaan. Välimuoto,liittokohtainen sopiminen, on Paloheimon mukaan huonoin vaihtoehto, koska siinä kukin sopimus maksatetaan muilla ja näin heikennetään talouskasvun edellytyksiä. Keskitetyssä sopimisessa sentään sopimuspöydässä on paljon liittoja, joilla sopimusta ei voida maksattaa. Myöskään yrityskohtaisessa ongelmaa ei ole, koska kilpailu pakottaa ottamaan huomioon yrityksen tilanteen ja välttämään kustannuksia liikaa nostavia vaatimuksia.[5]
Suomen tulopolitiikan tämän hetken ongelmia ovat huono työllisyys, yrityksien toimintamahdollisuuksien turvaaminen sekäsolidaarisen palkkamallin yhteen sovittaminen kapitalistisenglobaalin talouden ja pääomasijoittajien asettamiin vaatimuksiin.
Keskeisenä ongelmana voidaan myös nähdä keskitetyn ratkaisun aiheuttama tuloerojen kasvu, joka johtuu eri sektoreille sovituista suhteellisista, prosenttimääräisistä korotuksista. Tämä on johtanut varsinkin naisvaltaisten alojen palkkojen jälkeenjäämiseen.
Taistolaiset kommunistit olivat pitkään sillä kannalla, että tulopolitiikka on murskattava, koska se voidaan yhdistää käsitteeseen luokkasopu tai se hillitsee tulopoliittista taistelua.
Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on kritisoinut tupoja siitä, että ne eivät ota huomioon eri alojen ja jopa eri yritysten erilaisia tilanteita. Vapaassa markkinataloudessa - sellaisessa teoreettisessa tilanteessa jossa ontäydellinen kilpailu ilmanmarkkinahäiriöitä –kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti työnantajien kilvan houkutellessa työntekijöitä palkat nousevat siellä (tietyt alat, paikkakunnat, yritykset ja työtehtävät), missä työvoimasta on eniten pulaa, ja laskevat siellä, missä on eniten työttömyyttälähde?. Tämä kannustaa työvoimaa siirtymään mahdollisuuksien ja preferenssiensä mukaan sinne, missä heitä tarvitaan enemmän, pakottamatta kuitenkaan ketään toisin kuin konkurssit ja irtisanomisetlähde?. Tämän EK katsoo parantavantyöllisyyttä jatalouskasvualähde?.
Kolmikanta tarkoittaa sopimista työnantajajärjestöjen, työntekijäjärjestöjen ja valtion kesken. ProfessoriHeikki Hiilamon mukaan työmarkkinajärjestöjen pitäisi sopia vain keskinäisistä asioistaan ja kansaa laajemmin koskevat asiat pitäisi jättää demokraattisen päätöksenteon piiriin.[6]
Sata-komiteassa sisuuntuneiden kansanedustajaOsmo Soininvaaran ja professori Hiilamon mukaan kolmikanta on eettisesti kestämätön ja kansanvallan vastainen yhteiskunnan vahvimpien etukoneisto, koska kolmikannassalasten, sairaiden, vanhusten ja syrjäytyneiden asemasta päättävät työmarkkinajärjestöt.[7]
Päätös lakkauttaavarallisuusvero tehtiin kolmikannassa[8] ja se tuotti arvostelua vasemmalta.
Suomessa työmarkkinaneuvottelut on rajattukilpailulakien ulkopuolelle, erään näkökulman mukaankenen mukaan? palkoista sopimisessa on kyse laillisestakartellista.[9]