Toinen mannermaakongressi (engl.Second Continental Congress) oli Pohjois-Amerikankolmeatoista siirtokuntaa edustanut kokous, joka kokoontui alkujaanPhiladelphiassa vuonna 1775. Se tekiYhdysvaltain syntymisen kannalta ratkaisevat päätöksetvapaussodan aloittamisesta kesällä 1775 jaitsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä 4. heinäkuuta 1776. Tämän jälkeen mannermaakongressi alkoi käytännössä toimia uuden valtion väliaikaisena hallituksena. Sodan vuoksi se joutui kokoontumaan eri kaupungeissa. Sen työ päättyi vasta vuonna 1781, jolloin perustuslakina toimineetkonfederaatioartiklat astuivat voimaan jakonfederaation kongressi aloitti toimintansa Yhdysvaltojen ensimmäisenä varsinaisena lainsäädäntöelimenä.
Toinen mannermaakongressi syntyi alkujaan vuosina 1774–1775 kokoontuneenensimmäisen mannermaakongressin suoraksi jatkajaksi. Se kokoontui ensi kerranPennsylvania State Housessa Philadelphiassa10. toukokuuta1775. Läsnä olleet edustajat olivat pääosin samoja henkilöitä kuin ensimmäisessäkin mannermaakongressissa, mutta mukana oli myös eräitä merkittäviä uusia kasvoja, kutenBenjamin Franklin jaThomas Jefferson. Kongressinpuheenjohtajina olivat sen toiminnan aikana muun muassaJohn Hancock jaJohn Jay.[1] Kolmestatoista siirtokunnastaGeorgia ei aluksi lähettänyt edustajia toiseen mannermaakongressiin, kuten ei ensimmäiseenkään.[2]
Toisen mannermaakongressin aloittaessa toimintansa enemmistö sen jäsenistä vastusti edelleen suhteiden katkaisemista Britanniaan ja toivoi jonkinlaisen sovinnon löytämistä. Massachusettsilaiset olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo ottaneet yhteen brittijoukkojen kanssaLexingtonin jaBunker Hillin taisteluissa. Laajemman konfliktin uhatessaJohn Adams sai 15. kesäkuuta 1775 mannermaakongressin hyväksymään päätöksensiirtokuntien armeijan perustamisesta jaGeorge Washingtonin nimityksestä sen ylipäälliköksi.[3] Armeijaa ryhdyttiin rakentamaan ”kansallistamalla”Uuden-Englannin kansalaismiliisijoukot. Kongressi ryhtyi myös toimimaan käytännössä kolmentoista siirtokunnan yhteisenä väliaikaisena hallituksena huolehtiessaan finanssiasioista ja luodessaan siirtokunnille yhteisen postilaitoksen sekälaivaston.[1] Silti vielä heinäkuun 1775 alussa se yritti sovintoa Britannian kanssa hyväksymällä niin sanotun ”oliivipuun oksa -anomuksen” (Olive Branch Petition) eli kuningasYrjö III:lle osoitetun vetoomuksen, jossa korostettiin siirtokuntien rauhanomaisia tavoitteita ja anottiin kuninkaalta suojaa parlamentin säätämiä veroja ja kieltoja vastaan.[4] Kuningas kuitenkin vastasi tähän julistamalla siirtokuntalaiset kapinoitsijoiksi. Kuninkaan tiukentunut asenne osoitti aseellisen vastarinnan olevan ainoa vaihtoehto täydelliselle alistumiselle.[3]
Vielä tämänkin jälkeen yleinen näkemys mannermaakongressissa oli, että taistelua käytiin vain siirtokuntalaisten perinteisistä oikeuksista osanabrittiläistä imperiumia.Thomas Painen tammikuussa 1776 julkaisema pamflettiCommon Sense käänsi kuitenkin yleisen mielipiteen täyden itsenäisyyden kannalle ja kongressikin keskusteli itsenäisyysajatuksesta koko kevään 1776. Epäröinti jatkui silti vielä senkin jälkeen, kunEtelä-Carolinan siirtokunta oli julistautunut omin päin itsenäiseksi Britanniasta 12. huhtikuuta jaRhode Island 5. toukokuuta. Kesällä brittien kokoaman suuren armeijan maihinnousu oli jo pian odotettavissa, ja tämä riitti ratkaisevaksi yllykkeeksi.Virginiaa toisessa mannermaakongressissa edustanutRichard Henry Lee teki 7. kesäkuuta 1776 ehdotuksen siirtokuntien julistamisesta itsenäisiksi, ja seuraavana päivänä kongressi nimitti itsenäisyysjulistusta valmistelemaan komitean, johon kuuluivat John Adams, Benjamin Franklin, Thomas Jefferson,Robert R. Livingston jaRoger Sherman.[3][5] Mannermaakongressi hyväksyi 2. heinäkuuta 1776 yksimielisesti (tosinNew Yorkin edustajien pidättäytyessä äänestämästä) päätöksen, jonka mukaan ”nämä yhdistyneet siirtokunnat ovat ja oikeuden mukaan niiden pitääkin olla vapaita ja itsenäisiä valtioita”. Kaksi päivää myöhemmin se hyväksyi varsinaisen itsenäisyysjulistuksen, joka perustui Jeffersonin laatimaan tekstiin pienin muutoksin.[1][3] Äänestyksestä pidättäynyt New York ilmoitti sekin yhtyvänsä julistukseen muutamaa päivää myöhemmin ja elokuun alkuun mennessä julistuksen allekirjoittivat lähes kaikki mannermaakongressin 56:sta edustajasta.[4]
Itsenäisyysjulistuksen jälkeen toinen mannermaakongressi valmisteli konfederaatioartiklat, joista tuli Yhdysvaltain ensimmäinen perustuslaki. Ne hyväksyttiin jo vuonna 1777, mutta lähinnä läntisiä maa-alueita koskeneiden omistuskiistojen vuoksi ratifiointi kaikissa osavaltioissa venyi kestämään neljä vuotta. Konfederaatioartiklat astuivat lopulta voimaan maaliskuussa 1781, ja ne loivat uudesta maasta tasa-arvoisten osavaltioiden valtioliiton.Siirtokuntien kongressi jatkoi toimintaansa tämän jälkeenkin, mutta omaksui nyt erotuksena aiempaan uuden nimenkonfederaation kongressi (Congress of the Confederation).[1][6]