| Taisto Sinisalo | |
|---|---|
_tilaisuudessa_(cropped).jpg) Taisto Sinisalo vuonna 1978. | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. kesäkuuta1926 Kotka |
| Kuollut | 26. maaliskuuta2002 (75 vuotta) Kotka |
| Poliitikko | |
| Puolue | SKDL,SKP,SKPy,Vas. |
| Asema | Kansanedustaja (1962–1979) |
| Vaalipiiri | Kymen läänin vaalipiiri |
| Kotipaikka | Kotka |
| Puoliso | Saara Annikki Turkia (1948–) |
| Infobox OK | |
Taisto Jalo Sinisalo (29. kesäkuuta1926Kotka –26. maaliskuuta2002 Kotka)[1] oli suomalainenpoliitikko. Sinisalo toimiSKDL:n kansanedustajana 1962–1979 jaSKP:n varapuheenjohtajana 1970–1982. Sinisalo johti 1970- ja 1980-luvuilla SKP:n sisäistä oppositiota, joka nimettiin hänen mukaansataistolaisiksi.
Taisto Sinisalo syntyi Kotkassa Jaada Sinisalon aviottomana lapsena. Äiti Jaada Sinisalo ja hänen avopuolisonsaKarl Lindstedt olivat aktiivisesti mukana kommunistien salaisessa toiminnassa. Lindstedt oli kaupungin johtavia vasemmistolaisia ja istui vuosia vankilassa.[2] Taiston ensimmäinen muistikuva isästään oli eräs varhainen aamuhetki, kun isä oli palannut kotiinTammisaaren pakkotyölaitoksesta.[3] Nuori Taisto varttui kotkalaisten kommunistien keskuudessa ja oppi politikoinnin aakkoset.[2] Perhe asui aluksi työväentalon vieressä, sittenKatariinan kaupunginosassa.[4] Perheen aatemaailmaa kuvasi se, että Taisto Jalon veljet olivat nimiltäänUsko Aatos jaUljas Voitto.[3]
Sinisalo harrasti lapsenajalkapalloa ja muita lajejaKotkan Reippaassa. Hän kannatti kaupungin työläisseuroja kutenKTP:tä.[5]
Talvisodan alettua poliisi teki kotietsinnän Sinisalon perheen asuntoon. Ratsian yhteydessä tutkittiin tarkoin myös 13-vuotiaan Taiston päiväkirja.[2][6] Perhe lähti kotoaan sotaa pakoon ja oleskeliMetsolassa jaAnjalassa.[6]Välirauhan aikana Sinisalo levitti vasemmistolaistaVapaa Sana -lehteä kotkalaisiin koteihin.[7]
Jatkosodan alkuaikoina Sinisalo työskenteli liike- ja varastoalalla[1]Gutzeitin laatikkotehtaalla jaKarjakunnassa,[8] kunnes hänet kutsuttiin Puolustusvoimien palvelukseen. Sinisalon ikäluokka oli viimeinen sodan aikana armeijaan joutunut ja hänen komennuksensarannikkotykistössä jäi varsin lyhyeksi. Hän osallistui varsinaiseen sodankäyntiin vain 2–3 päivän ajan häätäessään saksalaisiaSuursaaresta.[9]
Vuonna 1943 Sinisalo liittyi vanhempiensa kehotuksesta Kotkansosialidemokraattisiin nuoriin ja hänet valittiin pian järjestön johtokuntaan. Puhetaitoa Sinisalolle opetti osastossaMeeri Kalavainen. Jatkosodan päätyttyä Sinisalo tovereineen lähti SDP:n järjestöstä ja 7. marraskuuta 1944 hän oli perustamassa Kotkan kansandemokraattista nuoriso-osastoa. Uusi yhdistys oli mukana muodostamassaSuomen Demokraattista Nuorisoliittoa (SDNL) myöhemmin samana vuonna.[2][5] Sinisalo organisoi SDNL:n osastoja ja järjesti iltamia ympäri maakuntaa. Hän piti ensimmäisen isomman puheensa vappuna 1945SippolanJärventaustan työväentalolla.[10]
Sinisalo hyväksyttiinSuomen Kommunistisen Puolueen jäseneksi Kotkan osaston ensimmäisessä julkisessa kokouksessa.[11] Sinisalo pääsi Helsinkiin perustettuun kommunistienSirola-opistoon ensimmäisten joukossa syksyllä 1946. Hän suoritti opinnot mallikkaasti ja keräsi kehuja sekä tutustui lähemmin tulevaan puolisoonsa.[2] Sinisalo arvosti suuresti Sirolasta saamiaan teoreettisia valmiuksia. Häntä opettivat muun muassaAntti Hyvönen,Akseli Mod,Eino Gustafsson jaEino Nevalainen. Valmistuttuaan Sinisalo palkattiin SDNL:n Kymen piirisihteeriksi.[12]
Kunnallisvaaleissa 1950 Sinisalo valittiinKotkan kaupunginvaltuustoon. Jo tätä ennen hän oli toiminut nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo istui valtuustossa vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.[13]
Sinisalo siirtyi SDNL:stäSKDL:n piirin leipiin valistussihteeriksi. Vuonna 1954 Sinisalo sairastui ilmeisesti ylirasituksen vuoksi. Toivuttuaan hän lähti kesäkuussa 1955 opiskelemaanMoskovanYhteiskuntatieteiden akatemiaan.[2] Pari vuotta kestäneiden yhteiskuntatieteiden, filosofian, historian ja taloustieteen opintojen aikana ongelmia tuotti esimerkiksivenäjän kieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaanNeuvostoliittoon lähtiessään.[14]
Palattuaan Suomeen Sinisalo palkattiin helmikuussa 1957SKP:n Kyminlaakson piirisihteeriksi, kunKauko Sahari luopui toimesta Sinisalon hyväksi.[2] Sinisaloa oli harkittu tehtävään jo vuodesta 1950. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä.
Vuonna 1959 SKDL:n kansanedustajaToivo Kujala kuoli ja hänen tilalleen nousiVeikko Kansikas. Kansikas esiintyi itsenäisesti ja hän joutui pian piirijärjestönsä epäsuosioon. Piiri halusi tilalle luotettavampana pidetyn Sinisalon.Vuoden 1962 vaaleissa Kansikas syrjäytettiin mainonnassa ja Sinisalosta tehtiin SKP:n pääehdokas. Sinisalo nousi eduskuntaan. Hän uusi paikkansaseuraavissa vaaleissa 6 537 äänellä.[2] Sinisalo valittiin myös presidentin valitsijamieheksi vaaleissa1962,1968 ja1978.[1]
Sinisalo osallistuivuoden 1962 nuorisofestivaalien järjestelyihin Helsingissä. Hänen vastuullaan olipohjoiskorealaisen delegaation ylläpito.[15]
Sinisalo valittiin SKP:n keskuskomitean varajäseneksi 12. edustajakokouksessa 1960.[16] Maaliskuussa 1965 hän nousi poliittisen toimikuntaan.[17] Alkuvuonna 1966 pidetyssä 14. edustajakokouksessa Sinisalo oli vähällä pudota keskuskomiteasta, mutta avuksi tuli omasta edustajastaan luopunutEtelä-Karjalan piiri, ja Sinisalo valittiin jatkokaudelle tiukan äänestyksen jälkeen.[18]
Sinisalo ei kuulunut SKP:n opposition näkyvämpiin nimiin vielä 1960-luvun puolivälissä, kun puolue hajosi. Hän oli lähempänä puolueen ”keskustalaisia” kuin ”jyrkkiä”turkulaisia.[2] Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1967, kun Sinisalo suhtautuihallitusyhteistyöhön Aaltosen kannattajia myönteisemmin. Sinisalon kriittisyys kuitenkin lisääntyi. Maaliskuussa 1968 hän vastusti keskuskomiteassahallitukseen osallistumista jatulopoliittisiasopimuksia.[19] Vuonna 1968Tšekkoslovakian tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kyminlaakson piirikomitea puolustiVarsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja niin teki myös Sinisalo.[2] Hän vastusti poliittisessa toimikunnassa lausumaa, jossa SKP tuomitsi operaation. Sinisalon mielestä Tšekkoslovakian tilanne oli mennyt pisteeseen, jossa muuta mahdollisuutta ei ollut.[20][21] Hän piti erityisen huolestuttavana sitä, ettäneuvostovastaisia asenteita levisi myös kommunistien keskuuteen.[22]
SKP:n vähemmistö marssi ulos SKP:n 15. edustajakokouksesta huhtikuun 1969 alussa. Myöhemmin samassa kuussa oppositio muodostiKommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sinisalo.[23] Sinisalo kuului kommunistien kuusihenkiseen ydinryhmään, joka neuvotteli puoluehajaannuksen lopettamisesta Suomessa ja Moskovassa loppuvuonna 1969. Helmikuussa 1970 SKP piti ylimääräisen edustajakokouksen, jossa solmittiin niin sanottu osapuolisopimus. Se takasi oppositiolle edustuksen puoluejohdossa, ja Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja.[24]
Sinisalo oli oppositionpääpropagandisti. Hän osasi puhua, kunMarkus Kainulainen puolestaan hallitsi organisatorisen puolen jaUrho Jokinen kirjallisenagitaation.[2] Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet olemattomiksi.
Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä kommunistisissa piireissä. Hän kävi usein kommunistien kansainvälisissä tapaamisissa, jolloin hän tapasi käytännössä kaikki aikansa tunnetut kommunistijohtajat. Sinisalo täytti 50 vuotta ollessaanItä-Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1976. Häntä onnittelivat henkilökohtaisesti muun muassaErich Honecker jaLeonid Brežnev.[25]
Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKDL:n enemmistönTerho Pursiainen vaihtoi Kymen vaalipiiriin tarkoituksenaan pudottaa Sinisalo eduskunnasta. SKDL:n kannatus riitti alueella vain yhteen paikkaan, joten osapuolet keskittivät äänensä kahdelle pääehdokkaalle. Sinisalo vei tällöin paikan kymmenellä äänellä. Sen sijaaneduskuntavaaleissa 1979 Pursiainen nousi kansanedustajaksi selvällä erolla,[26] vaikka Sinisalo sai äänimääräennätyksensä.[27]. Putoaminen oli Sinisalolle karvas pettymys[27].
1980-luvun taitteessa vaatimukset SKP:n johdon uudistamisesta alkoivat voimistua sekä enemmistön että opposition piirissä. Sinisalo sai pitää paikkansa puheenjohtajaAarne Saarisen tavoin vielä 19. edustajakokouksessa 1981, mutta vuotta myöhemmin molemmat saivat lähteä, ja kolmaslinjalaisten tukemaJouko Kajanoja nousi puheenjohtajaksi. Oppositio teki Sinisalon ulosjättämisestä periaatekysymyksen ja jättäytyi hetkeksi poisSKP:n päättävien elinten toiminnasta. Sinisalo ja oppositio kuitenkin palasivat, ja toimivat puolueessa vuoteen 1984 asti.
Vuonna 1984 SKP valitsi puheenjohtajaksiArvo Aallon, joka erotti kapinoivan vähemmistön vuosina 1985–1987. Sinisalon johtama oppositio järjestäytyi SKP:n järjestöjen toimikunnaksi, jonka johtajaksi tuli Sinisalo. Hän jatkoi tehtävässä, kun toimikunta vuonna 1986 muodostiSuomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys) (SKPy).
Vuonna 1982 Sinisalo periVille Pessiltä aseman NKP:ltä SKP:lleKansainvälisen ammattiyhdistysrahaston kautta tulleen taloudellisen avustuksen vastaanottajana. Asiasta närkästynyt puolueen enemmistö pyrki tämän jälkeen irtautumaan rahoituksesta. Vuodesta 1984 alkaen Sinisalo oli tuen ainoa vastaanottaja ja maksut enemmistölle loppuivat. Rahastosta kanavoitiin oppositiokommunisteille Sinisalon välityksellä vuosina 1984–1988 noin 5,6–12 miljoonaa markkaa vuodessa. Sinisalo vastaanotti rahaa vuoteen 1990 asti. Asia paljastui vuonna 1991, kun suomalaiset ja neuvostoliittolaiset tiedotusvälineet saivat haltuunsa välitystä koskevia kuitteja ja muistioita.[28] Sinisalo kielsi ottaneensa rahaa.[29] Sinisalo oli 1980-luvulla talousasioiden merkeissä yhteyksissä myösSaksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tovereihin.[30]
Sinisalo johti SKPy:tä kaksi vuotta. Elokuun 1988 puoluekonferenssissa hän jätti paikkansa, ja tilalle valittiin Kajanoja. Puoluesihteeriksi nousiYrjö Hakanen, Sinisalon aiempi poliittinen sihteeri. Sinisalo jäi edelleen poliittiseen toimikuntaan.[31]
Sinisalo osallistuiVasemmistoliiton perustavaan kokoukseen.[32] Hän toimi Vasemmistoliiton edustajana Kotkan kaupunginhallituksessa.[27]Syksyn 1992 kunnallisvaaleissa Sinisaloa ei kuitenkaan päästetty Vasemmistoliiton ehdokkaaksi. Hänet poistettiin listalta koska Vasemmistoliitto ei halunnut enää "taistolaisuuden" leimaa puolueen nimeen[27].
Sinisalo jatkoi aktiivista politikointia 1990-luvun loppupuolelle saakka. Hän oli kuolemaansa asti SKPy:tä seuranneenuudelleen perustetun SKP:n kannattaja. 1990-luvulla Sinisalo kirjoitti myös elämäkerran työväenliikkeen kotkalaisveteraaniVäinö Meltistä.Omaa henkilökohtaista muistelmia SKP:n ajoilta Sinisalo ei kirjoittanut[27].
Sinisalo itse ei ollut otettuHelsingin Sanomien 1971 keksimästä lisänimestätaistolaisuus, joka syntyi kuvaamaan SKP:n opposition ja sen Tiedonantaja-lehden ympärille ryhmittynyttä liikettä. Käsite koettiin Tiedonantajaliikkeen piirissä halventavaksi ja henkilöpalvontaan viittaavaksi. Viittaus liikkeen taistelevaan luonteeseen osoittautui suosituksi ja taistolaisuudesta tuli pysyvä osa poliittista sanastoa.
Sinisalo ei ollut yhteyksissä nuoriin radikaaleihin 1960-luvun loppupuolella.Uusvasemmistolaisuus jätti hänet kylmäksi. Suhteet kehittyivät läheisiksi vasta, kun nuoret 1970-luvun alussa, niin sanotunproletaarisen käänteen myötä, ryhtyivät tukemaan SKP:tä.[33] Sinisalo tunsi hyvinpoliittisen laululiikkeen taistolaiset esiintyjät, ja hän puhui usein tilaisuuksissa, joissa taiteilijat esiintyivät.[34]
Sinisaloa kutsuttiin useinstalinistiksi. Hän ei pitänyt nimitystä oikeutettuna. Sinisalo tunnustiStalinin saavutukset sosialismin kehitystyössä jafasismin kukistamisessa, mutta hän tuomitsiyksilöpalvonnan virheet NKP:n ja SKP:n linjausten tavoin.[35] Stalinisti-sanan käytöstä itseensä viittaavana Sinisalo totesi, että kun kommunisti-sanan kirousvoima oli menettänyt väkevyyttään, hänen oikeistolaiset vastustajansa etsivät tilalle uuden haukkumasanan.[3]
SKP:n enemmistö käytti joskus taistolaisuudesta synonyymiä sinisalolaisuus.
Sinisalo oli ainamarxilais-leniniläisenoikeaoppisuuden ja luokkakantaisuuden vaalija. Hän vastusti kaikenlaisiareformistisia jarevisionistisia poikkeamisia oikealta linjalta. Hän ei kuitenkaan edustanut SKP:n opposition jyrkintä suuntausta.[2]
Sinisalolla oli lämpimät välitNeuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen eikä hän empinyt käyttää neuvostoliittolaisten vaikutusvaltaa politiikassa. Sinisalo käsitteli usein SKP:n ristiriitoja avoimesti NKP:n edessä,[2] mitä enemmistöjohto piti nolona. Sinisalo kuuluiSuomi–Neuvostoliitto-Seuran keskushallitukseen, ja hän vastusti tarmokkaasti kaikkeaneuvostovastaisuudeksi tulkitsemaansa. Vuonna 1971 Sinisalo teki eduskuntakyselyn neuvostovastaiseksi jaäärioikeistolaiseksi tulkitsemastaan maantiedon oppikirjasta, joka vedettiin sittemmin markkinoilta.[36] Sinisalo kuului myösSuomen Rauhanpuolustajien keskustoimikuntaan.[1]
1980-luvun lopulla Sinisalon aate koki muutoksia NKP:ssä tapahtuneiden uudistusten seurauksena.Gorbatšovinperestroika-politiikka sai Sinisalosta uskollisen tukijan.
Sinisalo säilytti kommunistisen vakaumuksensa Neuvostoliiton romahdettua. Vuonna 1996 Tiedonantajalle antamassaan haastattelussa Sinisalo kertoi kuitenkin tapahtuneen olleen hänelle "äärimmäisen vaikeaa" aikaa ja hän myönsi olleensa väärässä luottaessaan viralliseen tietoon, kaunisteluun ja valehteluun mutta ei hyväksynyt yleistä historian näkemystä "voittajien historiasta" jossa Neuvostoliitto kuvattiin "pahan valtakuntana".[27]
Vuonna 1948 Sinisalo avioitui Saara Turkian kanssa. Pari sai 1950-luvun alussa kolme lasta.[1] Sinisalon tapaan myös Turkia oli tunnetusta vasemmistolaisesta suvusta.[37]
Sinisalon eno oli SDP:n kansanedustajaVäinö Sinisalo. NäyttelijäVeikko Sinisalo (Väinön poika) oli Taiston serkku.[38][39]
Sinisalo ei koskaan kuulunut kirkkoon.[40]
