| Suomen Maaseudun Puolue | |
|---|---|
| Suomen Pientalonpoikien Puolue | |
| |
| Perustettu | 9. helmikuuta1959 |
| Lakkautettu | 15. toukokuuta 1995de facto 12. elokuuta 2003de jure |
| Ideologia | |
| Poliittinen kirjo | keskusta |
| Äänenkannattaja | Suomen Uutiset (Pientalonpoika1959–1961) |
| Naisjärjestö | SMP:n Naiset |
| Nuorisojärjestö | KSNL |
| Varhaisnuorisojärjestö | Uusi Voima |
| Opiskelijajärjestö | KSO |
| Infobox OKNimi-testi OK | |
Suomen Maaseudun Puolue (lyhenneSMP[2]) oli vuosina 1959–1995 toiminut suomalainenkeskustapopulistinenpuolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansaVeikko Vennamoon. Puolue perustettiin Vennamon irtauduttuaMaalaisliitosta. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa.Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistuiSorsan jaHolkerin hallituksiin.
SMP:n vahvimpia kannatusalueita olivatVarsinais-Suomi,Satakunta,Pohjois-Savo jaPohjois-Karjala. Kahdessa viimeksi mainitussa maakunnassa SMP nousi 1970-luvun alussa suurimmaksi puolueeksi. Puolueen suurimpia kannattajaryhmiä olivat rintamamiehet,asutustilalliset jakarjalaiset evakotlähde?.
Puolueen naisjärjestö oliSMP:n Naiset (aiemmin Kehittyvän Suomen Naiset), nuorisojärjestöKehittyvän Suomen Nuorten Liitto, varhaisnuorisojärjestöUusi Voima, opiskelijajärjestöKehittyvän Suomen Opiskelijat, eläkeläisjärjestöOikeutta Eläkeläisille ja terveysjärjestöSuomen Kansan Terveystuki. SMP:llä oli myös kristillinen työryhmä, ammattiyhdistysjaosto sekä ruotsinkielisten osasto.[3][4]
Puolueen kannattajia kutsuttiin yleisestivennamolaisiksi. Veikko Vennamo johti puoluetta 1960- ja 1970-luvuilla ja hän oliSuomen karismaattisimpia poliitikoita. Vuonna 1979 johtoon nousi hänen poikansaPekka Vennamo. Myös Veikon puolisoSirkka Vennamo oli keskeisesti mukana puoluetyössä, ja vastustajat kehittivät SMP:lle muun muassa pilkkanimen ”Sirkka, Minä ja Pekka”[5][6]. Puolueen kaksi ensimmäistä ansiomitalia annettiin vuonna 1984 Veikolle (1.) ja Sirkalle (2.).[7]
SMP ajautuikonkurssiinvuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen ja sen seuraajaksi perustettiinPerussuomalaiset.
Suomen Pientalonpoikien Puolue syntyi 1950-luvun lopussa lohkeamanaMaalaisliitosta, kun puolueen tunnettu poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri Veikko Vennamo riitautui puoluetovereidensa, etenkin puoluesihteeriArvo Korsimon kanssa.Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen aiemminkin puoluettaan arvostellut ja itsenäisesti toiminut Vennamo ryhtyi esiintymään hyökkäävämmin. Hän alkoi myös lähetellä näkemyksiään kirjeitse suoraan Maalaisliiton paikallisosastoille. Mukaan kampanjaan valjastettiinAsutusliitto, jonka kunniapuheenjohtaja Vennamo oli. Henkilöistä arvostelun kohteena olivat varsinkin puoluesihteeriArvo Korsimo ja myöhemmin kansanedustajatMartti Miettunen,Kauno Kleemola jaUrho Kähönen.[8]
Vennamo sai poleemisesta toiminnastaan useita huomautuksia sekä eduskuntaryhmältään että puolueeltaan. Vielävuoden 1958 eduskuntavaaleissa hänet kuitenkin valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Riidat tulivat esiin jo vaalikampanjassa, ja lähes heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Vennamo erotettiin eduskuntaryhmästä määräajaksi. Tämän jälkeen hän katsoi itsensä ryhmästä eronneeksi ja alkoi rakentaa uutta organisaatiota.[9] Uuden puolueen toiminnan käynnistäjänä ja suurimpana kannattajajoukkona katsottiin Vennamon eri puolilla maata teettämien mielipidetiedustelujen perusteella olevan nimenomaan pienviljelijäväestö.[10] Suomen Pientalonpojat -järjestö merkittiinyhdistysrekisteriin 30. joulukuuta 1958 ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustava kokous pidettiinPieksämäellä 9. helmikuuta 1959. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi puuhamies Vennamo ja puoluesihteeriksiKöpi LuomaSeinäjoelta.[11] Kokoukseen osallistui noin 350 henkilöä.[12] Vennamo muodosti puolueen yhden hengeneduskuntaryhmän 11. helmikuuta 1959.[13] Yhtenä vaihtoehtona puolueen nimeksi oli esillä myös Pienviljelijäin puolue, mutta tämä nimi oli edelleen varattuna yhdistysrekisterissä ja liikkeellelähtötoimintansa lopettaneen puolueen nimellä tuntui vanhanaikaiselta.[14]
SPP alkoi luoda organisaatiota heti perustamisensa jälkeen ja jo maaliskuun 1959 lopussa puolueella oli yli 200 osastoa. Toukokuusta alkaen perustettiin kunnallisjärjestöjä ja vuoden lopussa muodostettiin ensimmäiset piirijärjestöt. 27. helmikuuta 1959 alkoi ilmestyä puolueen äänenkannattajaPientalonpoika, jota julkaisemaan perustettiin samanniminen osakeyhtiö. Syksyllä 1961 lehti vaihtoi nimekseenSuomen Uutiset.[15]
SPP:n valtakunnallista kannatusta mitattiin ensi kerrankunnallisvaaleissa 1960. Puolue asetti ehdokkaita 220 kunnassa, ja sen listoilta valittiin 359 valtuutettua 139:ään valtuustoon. Suurinta kannatusta SPP nauttiKeski-Pohjanmaan pienissä kunnissa, jaHalsualla se sai enemmistön valtuutetuista. SPP sai valtaosan äänistään Maalaisliiton entisiltä kannattajilta, mutta sen äänestäjissä oli myös muita suuria puolueita aiemmin kannattaneita. Vaalitulosta pidettiin pettymyksenä odotuksiin nähden.[16] Vuonna 1961 SPP oli mukana rakentamassaHonka-liittoa, jonka tavoitteena oli presidenttiUrho Kekkosen uudelleenvalinnan estäminen. Oikeuskanslerin virasta juuri eläkkeelle jäänytOlavi Honka oli nimenomaan Vennamon löytö kirjavan liittouman kompromissiehdokkaaksi. Honka hyväksyttiin SPP:n presidenttiehdokkaaksi 6. elokuuta 1961 pidetyssä puoluekokouksessa, mutta häntä kohtaan esiintyi myös arvostelua.[17] Kritiikin aiheena oli etenkin Hongan poliittinen ja ennen kaikkea ulkopoliittinen kokemattomuus, mutta monet – etenkinSKDL:stä SPP:n kannattajiksi siirtyneet – pitivät myös vaaliliittoa oikeistopuolueiden sekä SDP:ntannerilaisen siiven jaVäinö Leskisen jaKaarlo Pitsingin johtamien niin sanottujenasevelisosialistien kanssa vastenmielisenä.[18] Honka-liiton kariuduttua Vennamo syytti hankekumppaneitaan nöyristelystä ja pelkuruudesta.[17]
SPP:n sisällä esiintyi runsaasti erimielisyyksiä jo perustamisesta lähtien.[19] Puoluesihteeri Köpi Luoma jätti paikkansa vuoden 1960 puoluekokouksessaJoensuussa riitauduttuaan Vennamon kanssa.[20] Uudeksi puoluesihteeriksi valittiin SPP:nLapin piirin puheenjohtaja, agrologiEsko AuttiRovaniemen maalaiskunnasta, mutta hänkin toimi puoluesihteerinä vain vajaan vuoden.[21] Opposition kritiikki kohdistui muun muassa puoluejohdon epädemokraattisiin menettelytapoihin. Taistelua käytiin esimerkiksiHaapajärvellä ilmestyneessä puoluelehtiMaaseudun Sanomissa (1959–1962). Hajoaminen konkretisoituinoottikriisin jälkeen jaeduskuntavaaleissa 1962, joihin SPP:n oppositio osallistui itsenäisesti vaaliliitoissa Maalaisliiton kanssa. Sisäinen taistelu vaikutti osaltaan siihen, että SPP menetti vaaleissa ainoan edustajansa. Vennamon valinta jäi kiinni 27 äänestä. Tappion jälkeen puheenjohtaja jäi sairauslomalle ja puoluetoimiston työntekijät irtisanottiin.[19] SPP:n taloudellinen tilanne muodostui vaalitappioiden vuoksi niin vaikeaksi, että puolueen oli otettava jäseniltäänvekseleitä. SPP:n johdossa pohdittiin jopa puolueen lakkauttamista.[22] Osa puolueväestä piti puolueen nimeä epäonnistuneena, sillä sen katsottiin karkottaneen muut kannattajaryhmät kuin pienviljelijät – moni pienviljelijäkään ei halunnut tunnustaa olevansa ”pieni” – ja olleen siten osaltaan syynä heikkoon vaalimenestykseen.[23]
Alkuvuonna 1963 Vennamo palasi politikointiin uudella taktiikalla. SPP:n retoriikkaa alettiin kohdistaa pientalonpoikien lisäksi muihinkin ”vähäosaisiin” kansanryhmiin ja Maalaisliitto-kritiikki vaihtui yleisempään ”vanhojen puolueiden” arvosteluun. Muutosten myötä alkoi syntyä käsitevennamolaisuus. Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi SPP:n uudeksi nimeksi annettiin vuonna 1966 Suomen Maaseudun Puolue. Samalla alkoi uudistua puolueen jäsenistö ja kannattajakunta. Järjestötoiminta lähti nousuun Vennamon palattua eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. PuoluesihteeriEino Poutiaisella oli uudessa nousussa keskeinen rooli.[24]
Veikko Vennamon elämäkerturiAarni Virtanen on nähnyt SMP:n kannatuksen nousussa 1960-luvun lopulla samoja aineksia kuin protestilaulajana samaan aikaan tunnetuksi tulleenIrwin Goodmanin uran alkuvaiheissa. Virtasen mukaan Goodman ja hänen laulujensa sanoittajaVexi Salmi olivat Vennamon tavoin eräänlaisiaantropologeja taisosiologeja, jotka kuuntelivat herkällä korvalla, mistä niin sanottu tavallinen kansa puhui, ja siirsivät sen lauluihinsa.[25] Samoin kuin Vennamon ja hänen puolueensa retoriikka, myös Goodmanin laulut sisälsivätpopulistista paatosta ja laulajaa pidettiin tavallisen kansan äänitorvena eliitin valtaa vastaan. 1960-luvun lopun rakennemuutoksen ja maaltapaon vuosiin ajoittui myös Suomessa uudenlaista journalismia edustaneenHymy-lehden suosion huippu.[26]
SMP menestyi hyvin vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Menestys toi kuitenkin mukanaan myös uusia riitoja. Kymmenet SMP:n valtuutetut loikkasivat vaalikauden aikana muihin puolueisiin;[27] esimerkiksiHyvinkäällä koko SMP:n valtuustoryhmä loikkasi Keskustaan ja puolueen Pohjois-Karjalan piirisihteeriSDP:hen vuoden 1970 alussa.[28] Tunnetuin Vennamon vastaisista oppositioryhmistä oliKeravalla joulukuussa 1969 järjestäytynytLaillisuusrintama, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Vennamo leimasi opposition vanhojen puolueiden käynnistämäksi provokaatioksi. Samoihin aikoihin kiristyivät puheenjohtajan ja puoluesihteerin välit,[27] jolloin Poutiainen sai lähteä toimestaan huolimatta laajasta SMP:n maaseutuäänestäjien keskuudessa nauttimastaan kannatuksesta.[29]
Vennamo vastusti jyrkästi vuoden 1967 alussa käyttöön otettuapuoluetukea. SMP vaati myöhemminkin useaan otteeseen ”kansanvaltaa rappeuttavan” puoluetuen välitöntä lakkauttamista.[30] SMP:n, myöhemmin SKYP:n kansanedustajanArtturi Niemelän mukaan Vennamon ja SMP:n suhtautuminen puoluetukeen oli kaksinaamaista: julkisuudessa puolue vastusti puoluetukea, mutta kulissien takana se käytti tukirahaa vaalivelkojensa maksuun.[31]
Eduskuntavaaleissa 1970 SMP sai suurvoiton ja 18kansanedustajaa.Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai peräti 23,9 prosenttia jaKuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia.[32] SMP sai kansanedustajia kaikista manner-Suomen vaalipiireistä lukuun ottamatta Helsingin kaupunkia.Oulun vaalipiiristä puolueella oli kolme sekä Kuopion, Pohjois-Karjalan jaVaasan vaalipiireissä kaksi kansanedustajaa.[33] Syy oli lähinnä siinä, että Keskustapuolueen koettiin menneen mukaanMauno Koiviston hallituksen kovaan rakennemuutospolitiikkaan ja unohtaneen maaseudun asianlähde?. Vennamo antoiKoiviston hallituksen politiikalle nimityksen ”talonpojan tappolinja”. SMP:n eduskuntaryhmän enemmistöllä ei ollut aiempaa kokemusta valtakunnanpolitiikasta – jotkut olivat liittyneet puolueeseen vasta juuri vaalien alla – mutta moni oli ollut mukana puolueen toiminnassa paikallistasolla jo SPP:n perustamisesta alkaen. Eduskuntaryhmän nuorin oli 25-vuotias diplomi-insinööriOlavi TupamäkiKeski-Suomen vaalipiiristä.[34]
Suomen Gallupin tekemän selvityksen mukaan SMP:ta äänestivät etupäässä aiemmin epäpoliittiset, maaseudulla ja varsinkin niin sanotuillakehitysalueilla asuneet, käytännön ammateissa toimivat naiset ja miehet, jotka olivat sidottuja asuinpaikkaansa ja joilla oli alhainen sosiaalinen arvostus. Enemmistö, noin 70 prosenttia heistä sai pääasiallisen toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta ja heidän arvonsa vastasivat 1910–1940-lukujenkansakoulun ihanteita. Vasemmistosta SMP:n äänestäjäkunnan erotti sen uskonnollisuus; huomattava osa oliortodokseja.[35]
Vaalien jälkeen SMP tahtoi päästä hallitukseen, mutta tavoite ei toteutunut. Vennamo tunnusteli ensin yhteistyötä kokoomuksen kanssa ja kutsui sitten kotiinsa SKP:n puheenjohtajaAarne Saarisen, jolle hän kertoi olevansa ”vasemmistoporvari”. Eduskunnan puhemiehen vaalissa huhtikuussa 1970 SMP:n edustajat äänestivätRafael Paasiota, koska Vennamon mukaan eduskunnassa ei ollut porvarienemmistöä.[36]
Puolue säilytti paikkansahajotusvaaleissa 1972 huolimatta siitä, että se menetti kannatustaan enemmän kuin muut puolueet. Paikkamäärä oliSuomen Kristillisen Liiton kanssa solmittujenvaaliliittojen ansiota. Yksi vuoden 1972 vaaleissa valituista uusista kansanedustajista oli Veikko Vennamon poikaPekka VennamoHelsingin vaalipiiristä. Samalla eduskuntaan nousi SMP:n ensimmäinen naiskansanedustajaAune Mänttäri Pohjois-Karjalan vaalipiiristä. Yli puoluerajojen herätti hämmästystä vain kaksi vuotta eduskunnassa olleen Eino Poutiaisen putoaminen.[37]
Kevään ja kesän 1972 mittaan alkoi näkyä merkkejä Veikko Vennamon vastaisen kapinahengen noususta SMP:n eduskuntaryhmässä. Puolueen sisäiset erimielisyydet paljastuivat heinäkuun lopulla, kun julkisuuteen tuli kaikkiaan 12 SMP:n kansanedustajan allekirjoittama, tulevalle puoluekokoukselle osoitettu kirjelmä, jossa puheenjohtaja Vennamoa syytettiin kovin sanoin itsevaltaisuudesta puolueessa ja SMP:n tekemisestä yhteistyökelvottomaksi kaikkien muiden puolueiden kanssa.[38] Eduskuntaryhmän enemmistö kritisoi puoluejohtoa ”junttauksesta” ja siitä, että se oli esittänyt julkisuudessa eduskuntaryhmän päätöksiksi asioita, joista ei ollut ryhmässä edes keskusteltu tai jotka oli jopa salattu ryhmältä.[39] Tärkeänä tyytymättömyyden syynä olivat myös taloudelliset velvoitteet, joihin SMP:n kansanedustajat olivat sitoutuneet puoluetta kohtaan.[40]Kouvolassa elokuun alussa pidetyssä, SMP:n siihenastisen historian riitaisimmassa puoluekokouksessa Vennamo ajoi uudeksi puoluesihteeriksi oman ehdokkaansa, SMP:n tiedotuspäällikönUrpo Leppäsen ja esti puolueen kenttäväen suosikin, tammikuun vaaleissa eduskunnasta pudonneen Eino Poutiaisen uudelleenvalinnan. Vennamon mielestä ”puoluetoimiston asiat menisivät sekaisin” Poutiaisen ollessa puoluesihteerinä.[41] Eduskunnan syysistuntokauden alkaessa SMP:n eduskuntaryhmä oli käytännössä jakaantunut Vennamon kannattajiin ja häntä vastustaneeseen enemmistöön, ja syksyn aikana seurasi SMP:n pahin sisäinen kriisi.
SMP:n eduskuntaryhmä hajosi 8. syyskuuta 1972, kun 12 edustajaa poistui eduskuntaryhmän kokouksesta: sen jälkeen, kun Vennamo oli ilmoittanutMauno Kurpan jaHeikki Kainulaisen erotetuiksi puoluehallituksen päätöksellä eduskuntaryhmästä sekäLauri Linnan jaArtturi Niemelän pidätetyksi ryhmän työskentelystä määräajaksi. SMP:n oppositio piti päätöksiä puolueen sääntöjen vastaisina sillä perusteella, että vain eduskuntaryhmä itse voi tehdä tällaisia päätöksiä, ja vaati niiden kumoamista. Tähän Vennamon johtama puoluehallitus ei suostunut, vaan katsoi 7. lokakuuta opposition kansanedustajien eronneen puolueesta, ja julisti jäljelle jääneen kuuden edustajan ryhmän SMP:n ainoaksi lailliseksi eduskuntaryhmäksi. Erotetut järjestäytyivät omaksi eduskuntaryhmäkseen 24. lokakuuta 1972 jaSuomen kansan yhtenäisyyden puolue perustettiin 6. joulukuuta 1972. Budjetin lähetekeskustelussa ryhmäpuheenvuorot jaettiin ryhmien koon mukaisessa järjestyksessä; näin SMP:n oppositioryhmän johtaja Heikki Kainulainen sai puhua ennen Veikko Vennamoa, mikä oli Vennamolle vakava arvovaltatappio.[42] Syksyn aikana Vennamo erotutti puolueesta nämä henkilöt ja/tai puolueosastot, joihin he olivat kuuluneet. Kun tämä ei onnistunut Artturi Niemelän kohdalla, erotettiin kokoLapin piirijärjestö puolueesta. Vuoden 1973 alussa vielä yksi kansanedustaja (Arvo Sainio) siirtyi SMP:stä 6. joulukuuta 1972 perustettuun SKYP:een.
Lokakuun lopussa 1972 eduskunta määräsi puhemiesneuvoston ehdotuksesta Vennamon kahdeksi viikoksi työskentelykieltoon sen jälkeen, kun hän oli syyttänyt puhemiesneuvostoa ja eduskunnan virkamiehiä puolueen opposition suosimisesta ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta. Tätä eduskunnan ankarinta sisäistä kurinpitokeinoa oli aiemmin käytetty vain kahdesti koko yksikamarisen eduskunnan historian aikana; myöhemmin sitä sovellettiin kolme kertaa Vennamon ohella myös hänen puoluetovereihinsaRainer Lemströmiin jaJ. Juhani Kortesalmeen, kun eduskunta katsoi heidän ylittäneen käytöksellään sopivuuden rajat.[43] Toukokuussa 1974 kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista, kun hänelle oli jälleen langetettu kahden viikon työskentelykielto eikä hän suostunut poistumaan salista vapaaehtoisesti.[44]
PresidenttiUrho Kekkonen ei halunnut käydä vuoden 1974 presidentinvaalia. Hänen virkakautensa jatkaminen edellyttipoikkeuslakia, jonka eduskuntakäsittely vaati vaikeutettua perustuslain säätämisjärjestystä. Jotta poikkeuslaki olisi saatu voimaan suunnitellusti, eduskunnan oli ensin julistettava se kiireelliseksi 5/6 ääntenenemmistöllä, mihin tarvittiin 167 kansanedustajaa, ja sen jälkeen hyväksyttävä 2/3 enemmistöllä.[45] Vennamo ja SMP vastustivat poikkeuslakia ja pitivät sitä kaappauksena.[46] SKYP:n kansanedustajat eivät sen sijaan tahtoneet estää kauden jatkamista etenkään, koska muita presidenttiehdokkaita ei Vennamoa lukuun ottamatta ollut. SKYP:n eduskuntaryhmä olivaa’ankieliasemassa eduskunnan hyväksyessä vaaditulla 5/6 enemmistöllä poikkeuslain 17. tammikuuta 1973.[47]
Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita entisiä puoluetovereitaan ”seteliselkärankaisiksi” väittäen heidän jättäneen puolueensa puoluetukien tähden. Puoluetuesta säädettyä lakia muutettiin 28. joulukuuta 1972 siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voisivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista.Puoluetukilain muutosesityksen puolesta äänestivät useimmat niistäkin eri puolueiden – muiden kuin SMP:n – kansanedustajista, jotka vain hieman myöhemmin äänestivät presidentti Urho Kekkosen toimikauden poikkeuslailla tapahtunutta jatkamista vastaan.Tuure Junnilan mukaan taustalla oli ennen kaikkea kyllästyminen vennamolaisten käyttäytymiseen sekä heidän puhe- ja aloitetulvaansa.[48]
Vennamo pyrki pitämään puolueen yhtenäisenä ottamalla luottamushenkilöiltä vekseleitä antamatta niitä vastaavaa lainaa, jotka olisi vaadittu maksettaviksi, mikäli nämä olisivat jättäneet puolueen tai toimineet häntä vastaan.Arvo Sainio siirtyi SKYP:hyn, kun puolueen edustajat vapauttivat hänet veloistaan Vennamolle.[49]
SKYP saivuoden 1975 eduskuntavaaleissa yhden eduskuntapaikan, joka jäi sen viimeiseksi. SMP:n paikat vähenivät 18:sta kahteen. SMP:n heikkoon vaalimenestykseen vaikutti osaltaan se, että yhteiskunnan rakennemuutos oli alkanut toimia puoluetta vastaan. SMP:n kannattajakunta oli ikääntynyt, ja puolueen johdolle tuli selväksi, että jatkossa kannatusta olisi haettava toisin keinoin kuin vuonna 1970.[50] SKYP:n ainoa kansanedustajaMatti Asunmaa loikkasi keskustaan keväällä 1977.
SMP:llä oli parhaimmillaan 1970-luvun alussa noin 1 400 puolueosastoa. Vuosikymmenen lopussa niitä oli noin 1 000.[51] SMP osallistui 1970-luvulla myöskirkollisvaaleihin jaosuuskauppaliikkeen edustajistovaaleihin.[52]
Vuonna 1979 SMP aloitti sittemmin perinteeksi muodostuneet puoluekokousviestit, joissa puolueen sanomaa levitettiin ympäri maata ennen kokousta. Ensimmäisen viestin organisaattori olimopedillaan maata kiertänyt Eino Poutiainen. 1980-luvulla viesti suoritettiin muun muassa avoautolla, helikopterilla, hevosella ja kieseillä, junalla, juosten, pyörällä ja traktorilla.[53]
SMP solmi 1970-luvullavaaliliittoja muun muassakristillisten,liberaalien,perustuslaillisten jayksityisyrittäjien kanssa.[54]
Vuoden 1978 presidentinvaalissa lähes kaikki merkittävät puolueet tukivat Urho Kekkosen uudelleenvalintaa. SMP puolestaan etsi ulkopuolista ehdokasta, joka voisi yhdistää Kekkosen vastustajat. Puolue tiedusteli ehdokkaakseen muiden muassaElinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaaMax Jakobsonia jaUudenmaan läänin maaherraaKaarlo Pitsinkiä, jotka kuitenkin kieltäytyivät. Lopulta elokuussa 1977 puheenjohtaja Veikko Vennamo valittiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi. Itse vaalissa Kekkonen sai 259 valitsijamiestä, Kristillisen liitonRaino Westerholm 25, Vennamo kymmenen jaPerustuslaillisen kansanpuolueenAhti M. Salonen kuusi valitsijamiestä. Vennamo itse piti omaa tulostaan hyvänä varsinkin, kun hän löi SKYP:n ehdokkaan, ilman ainoatakaan valitsijamiestä jääneen professoriEino Haikalan.[55]
Vuoden 1979 eduskuntavaalit olivat SMP:lle jälleen menestys; SMP:n aiemmat kannattajat olivat alkaneet palata takaisin nähtyään SMP:n sisäisten riitojen olevan ohi. Puolue lisäsi eduskuntapaikkojaan kahdesta seitsemään, jolloin eduskuntaan palasivat muun muassa Pekka Vennamo ja Eino Poutiainen. Uusien kansanedustajien joukossa oli Urpo Leppänen, joka valittiin saman vuoden kesän puoluekokouksessa jälleen puoluesihteeriksi. Syksyllä SMP:n paikkaluku kuitenkin supistui yhdellä Eino Poutiaisen kuoleman vuoksi, jolloin hänen tilalleen tuli vaaliliittokumppani SKL:n ehdokas, rehtoriErkki Korhonen.[56]
Monia Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueeseen siirtyneitä poliitikkoja halusi palata takaisin vanhaan puolueeseensa 1970-luvun lopulla. Vennamo teki kuitenkin selväksi, että vuoden 1979 eduskuntavaaleissa SMP:n ehdokaslistoille ei kaivattu SKYP:n kansanedustajina toimineita. Myös paikallistasolla paluu SMP:n aikoinaan jättäneille oli työlästä.[56] SMP:n nousu jatkuivuoden 1980 kunnallisvaaleissa: puolue voitti 103 valtuustopaikkaa, mikä merkitsi 42 prosentin lisäystävuoden 1976 vaaleista.[57]
Vuonna 1979 SMP:ssa otti ohjat Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo, joka johti puoluetta koko 1980-luvun. Vaihdos tapahtuiPorissa elokuun alussa pidetyssä puolueen 20-vuotisjuhlakokouksessa, jossa Veikko Vennamo nimitettiin puolueen kunniapuheenjohtajaksi.Suomen Kuvalehden haastattelussa Veikko Vennamo sanoi, että SMP:n ollessa uudessa nousussa hänen itsensä oli oikea hetki siirtyä sivummalle.[58] Pekka Vennamo oli luonteeltaan lähes isänsä vastakohta, rauhallinen ja sovitteleva. Osittain tämän vuoksi hänen onnistumistaan puoluejohtajana epäiltiin aluksi vahvasti monella taholla.[59] Vuonna 1981 SMP tuki pääministeriMauno Koivistoa, kun presidentti Kekkonen yritti painostaa tätä eroamaan.
Urho Kekkonen jäi syyskuussa 1981 sairauslomalle ja erosi presidentin tehtävistä lokakuussa. Veikko Vennamo valittiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi 4. marraskuuta 1981, ja hän otti vaalilauseekseen ”Paras mies presidentiksi”. Käytännössä Vennamon ehdokkuus oli pelkkä muodollisuus, sillä hän lupasi heti omat valitsijamiehensä SDP:n Mauno Koiviston taakse.[60]Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SMP:n ainoa valitsijamies Pekka Vennamo äänesti Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella.[61] Koivistoa tuki myösGeorg C. Ehrnroothin johtamaPerustuslaillinen oikeistopuolue (POP), joka ei tosin saanut yhtäkään valitsijamiestä.[62] Koivisto itse oli SMP:n ja POP:n tuesta lähinnä vaivautunut, mitä kuvasi hänen toteamuksensa: ”Ilmeistä on, että he pyrkivät tavoitteisiin, jotka eivät ole minun tavoitteitani.”[63] Molempia puolueita ajoi Koiviston taakse ennen kaikkea halu torjua vaalien niin sanottunamustana hevosena pidettySuomen Pankin virkaatekevä pääjohtajaAhti Karjalainen. Syksyllä 1981 ilmestyneenTamminiemen pesänjakajat -kohukirjan mukaan presidentinvaali oli osaltaan Urho Kekkosen ja Veikko Vennamon viimeinen yhteenotto. Kirjan tekijät irvailivat, että mikäli Koivisto voittaa presidentinvaalin, Vennamo voi katsoa elämäntehtävänsä tulleen täytetyksi.[64]
Pekka Vennamon alkuaikana SMP politikoi näyttävästi muun muassaValco- jametro-skandaaleilla.[65] Hänen johdollaan SMP saieduskuntavaaleissa 1983 suuren vaalivoiton ja 17 kansanedustajaa. Puolue oli vaaliliitossa perustuslaillisten kanssa kolmessa vaalipiirissä. Kristillisten kanssa tehty esisopimus liitosta kariutui SKL:n lähdettyä muiden kelkkaan.[66] SMP:lla oli kaksi kansanedustajaa viidessä vaalipiirissä, mutta ei yhtäkään edustajaa Keski-Suomen jaLapin vaalipiireissä.[67] Puheenjohtaja Pekka Vennamo oli valtakunnan äänikuningas peräti 25 088 äänen saaliilla, ja myös Veikko Vennamo, Urpo Leppänen,Anssi Joutsenlahti,Helvi Koskinen, J. Juhani Kortesalmi,Reijo Enävaara jaUrho Pohto keräsivät kukin yli 10 000 äänen potin. Urpo Leppänen sai 70 prosenttia kaikistaKymen vaalipiirissä SMP:lle annetuista äänistä.Aamulehdelle vaalien jälkeen antamassaan haastattelussa Veikko Vennamo ilmoitti vastustavansa käsitettä ”protestivaalit”, koska hänen mielestään kyseessä oli laillinen kansannousu, joka purkautui SMP:n kautta.[68] Vaalimenestykseen vaikutti suurelta osin Pekka Vennamon onnistunut esiintyminen television vaalitentissä.[69] Myös Itä- ja Pohjois-Suomesta etelän kaupunkienlähiöihin muuttaneet löysivät vielä kerran vanhat juurensa äänestämällä SMP:ta.[59]
SMP:n vaalivoitto herätti huomiota myös ulkomailla; esimerkiksi yhdysvaltalainen sanomalehtiThe New York Times julkaisi etusivullaan yhteiskuvan vaalivoittoa juhlivista Veikko ja Pekka Vennamosta.[70] Pitkä oppositiokausi päättyi, kun Neuvostoliitonäärioikeistolaisena pitämä[71] puolue hyväksyttiin neuvotteluissaSorsan IV hallitukseen. SMP tavoitteli kahta painavaa salkkua,kauppa- ja teollisuusministeriötä ja etenkintyöministeriötä.[72] Hallitusneuvotteluja vetänytKalevi Sorsa oli asettanut SMP:n pääsylle hallitukseen kaksi ehtoa: puolueen oli noudatettava hallituksen yhteistä linjaa kaikissa keskeisissä asioissa eikä Veikko Vennamo saanut tulla hallitukseen. SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo hyväksyi molemmat ehdot.[73] Kilpailevien poliitikkojen mielestä SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli toisaalta palkkio SMP:n tuesta Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa vennamolaiset kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.[74]
Sorsan hallituksessa SMP:tä edustivat työministeri Urpo Leppänen ja II valtiovarainministeri Pekka Vennamo. Leppäsen johdolla työministeriö loi muun muassa työllisyyslain eliLex Leppäsen, jossa kunnat velvoitettiin työllistämään työnhaussa epäonnistuneet. SMP:n vaalilupaus – työttömyyden poistaminen muutamassa kuukaudessa – ei kuitenkaan toteutunut. Puolue pysyi hallituksessa sen toiminnan loppuun saakka eli 30. huhtikuuta 1987 asti. Leppäsen työllisyyslaki purettiin 1990-luvun laman aikana, kun työllistettävien määrä alkoi nopeasti kasvaa ja kustannukset kohosivat.
SMP:n sisällä kytenyt sukupolvien välinen ristiriita kärjistyi vaalikaudella 1983−1987. Pekka Vennamo ja Urpo Leppänen edustivat puoluetta hallituksessa. Veikko Vennamo puolestaan johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella, mikä toi poliittiseen kielenkäyttöön terminvanhavennamolaisuus.[75] Tämä saattoi puolueen ministerit huonoon valoon, ja tilanne koetteli SMP:n suhteita muihin puolueisiin. EsimerkiksiTšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen käydyssä kiihkeässä eduskuntakeskustelussa Veikko Vennamo esitti ponnen, jonka mukaan Suomen tulisi luopuaydinvoimasta. Pääministeri Kalevi Sorsa katsoi SMP:n pyrkivän lipeämään hallituksen energiapoliittisesta linjasta ja hallitus oli vähällä kaatua. Tätä seurasi isän ja pojan julkinen yhteenotto. Pekka Vennamo syytti isäänsä puoluejohdosta piittaamattomaksi puolueen varjojohtajaksi ja uhkasi erota puheenjohtajan paikalta. Kriisi ratkesi heinäkuussa 1986, kun Veikko Vennamo jätti eduskuntaryhmän puheenjohtajuudenJ. Juhani Kortesalmelle.[76] Kivulias sukupolvenvaihdos saatiin päätökseen, kun Veikko Vennamo ei enää asettunut ehdokkaaksivuoden 1987 eduskuntavaaleissa.[77]
SMP:n käymistila ilmeni myös yksittäisinä lohkeamina. SMP:n monivuotinen 2. varapuheenjohtajaAune Rutonen erosi vuonna 1982 ja julistautui sitoutumattomaksi kunnanvaltuutetuksiHaukiputaalla. Niin ikään SMP:n nuorten liiton KSNL:n puheenjohtajaMatti Rutonen jätti puolueen vuonna 1982. KansanedustajaReijo Enävaara kuoli vuonna 1984 ja tilalle tullutUlla Bogdanoff erosi puolueesta talvella 1986 katsottuaan sen muuttuneen entistä vasemmistolaisemmaksilähde?[78] ja liittyiPerustuslailliseen oikeistopuolueeseen. Enemmän huomiota herätti Urpo Leppäsen lähtö kolme vuotta myöhemmin. Leppänen riitautui Pekka Vennamon kanssa. Myös J. Juhani Kortesalmen nimitysMikkelin läänin maaherraksi kesällä 1989 oli oire puolueen sisäisistä jännitteistälähde?. Lisäksi suurin osa puolueen kansanedustajista putosi eduskunnasta vuonna 1987. Vapaaehtoisesti luopuivat Vennamon lisäksiMikko Vainio jaUrho Pohto.
SMP:n voima alkoi heiketä Veikko Vennamon jätettyä politiikan. Niin sanotturötösherrajahti hiipui vaalikauden 1983–1987 aikanaSalora- ja Valco-jutuista, Helsingin metrojupakasta jaNoppa-jutusta seuranneiden oikeudenkäyntien päätyttyä.lähde?[79] Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SMP menetti seitsemän paikkaa saaden uuteen parlamenttiin yhdeksän edustajaa. Puolue meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuunHarri Holkerin hallitukseen, jossa Pekka Vennamo sailiikenneministerin salkun. Ministeri jätti politiikan siirtyessäänPosti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustajaHeikki Riihijärvi ja uudeksi liikenneministeriksi nousiRaimo Vistbacka.
SMP lähti hallituksesta elokuussa 1990 budjettineuvottelujen yhteydessä. Syyksi ilmoitettiinkansaneläkeuudistusta koskeneet erimielisyydet. Taustalla vaikuttivat myös eduskuntaryhmän eriävät mielipiteet hallitusyhteistyöstä. Näkemykset SMP:n hallituskauden päättymisestä vaihtelivat: pääministeriHarri Holkeri sanoi SMP:n lähteneen hallituksesta itse, kun taas SMP:n puheenjohtajan Heikki Riihijärven mielestä puolue häädettiin hallituksesta.[80] Vistbackan tilalle liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminutIlkka Kanerva (kok.).[81]
Puolueen loppuaikoina vuosina 1988−1991 SMP:n johdon julkilausumissa oli havaittavissamaahanmuuttovastaisuutta.[82][83]
Veikko ja Pekka Vennamon jätettyä päivänpolitiikan SMP:lle ei enää löytynyt karismaattista ja äänestäjiin vetoavaa johtohahmoa, vaan puolueen johtohenkilöt vaihtuivat tiheään. Pekka Vennamon mukaan hänen isänsä suhtautui nuivasti kaikkiin SMP:n viimeisten vuosien poliitikkoihin. Vuoden 1991 vaaleissa oppositioon siirtynyt SMP menetti kaksi eduskuntapaikkaa ja sai seitsemän kansanedustajaa.[84]
SMP:n rivit olivat hajalla elokuun 1991 puoluekokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiinTina Mäkelä, jota tukivat voimakkaasti muun muassaVeikko Vennamo jaHannu Suhonen. Hänen vastaehdokkaansa oliRaimo Vistbacka. Puoluesihteeriksi valittiin kuitenkin opposition tukemaReijo Rinne, joka voitti Suhosen niukasti äänestyksessä, vaikka Mäkelä ja Vennamo panivat kaiken arvovaltansa peliin tämän puolesta. Kokouksen puhujalavalla herjattiin vastustajia puolin ja toisin.[85] Vennamo ja Suhonen syyttivät kokouksen jälkeen vistbackalaisiavaltakirjojen väärentämisestä, ja he vaativat puoluesihteeriä eroamaan.[86]
Seuraavassa puoluekokouksessa 1992 Vistbacka voitti Mäkelän puheenjohtajavaalissa neljällä äänellä. Valinta varmistui, kunTimo Soini luopui ehdokkuudestaan Vistbackan hyväksi. Vistbackaa ja Soinia tukenut puoluesihteeri Rinne jätti tehtävänsä tukeakseen Soinia, joka valittiin uudeksi sihteeriksi. Mäkelän suosio oli laskenut, koska hänet yhdistettiin puolueen hallintopäällikkö Suhosen ympärillä velloneisiin,Pientalonpoika-yhtiötä koskeneisiin, epäselvyyksiin. Suhonen erosi paikaltaan valintojen varmistuttua.[87] Heinäkuun 1993 puoluekokous oli edellisiä sopuisampi, kun opposition johto ei saapunut paikalle.Urpo Leppänen palasi kokouksen yhteydessä SMP:hen, mutta hän ei saanut kannatusta yrittäessään takaisin puoluejohtoon.[88]Sulo Aittoniemi asetettiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden vaaleihin.[89]
SMP:n eduskuntaryhmä hajosi vuosina 1993–1994 lukuisiin kilpaileviin ryhmittymiin.Heikki Riihijärvi perusti Suomalaisen Rintaman (SR) eduskuntaryhmän 10. syyskuuta 1993,Hannu Suhonen omaa nimeään kantaneen ryhmän (HS) 6. syyskuuta 1994 jaTina Mäkelä Sitoutumattomat kansanedustajat (SitK) -ryhmän 1. marraskuuta 1994. Lisäksi edellisvaalien ääniharavaSulo Aittoniemi loikkasikeskustan eduskuntaryhmään 25. maaliskuuta 1994.[90] SMP:n kutistuneeseen ryhmään jäivät vainMarita Jurva,Lea Mäkipää ja Raimo Vistbacka. Vain Vistbacka säilytti paikkansavuoden 1995 vaaleissa. Johannes Virolaisen mukaan Vistbacka välttyi putoamiselta sen ansiosta, että SMP oliVaasan vaalipiirissä vaaliliitossa kokoomuksen kanssa.[91] Riihijärvi asettui ehdokkaaksi keskustan listalle, mutta putosi eduskunnasta; samoin putosivat Jurva ja Mäkipää. Suhonen ja Mäkelä jättivät eduskunnan. Urpo Leppäsen yritys palata eduskuntaan epäonnistui. SMP:n huomiota herättäneimpiä ehdokkaita oli entinen mäkihyppääjäMatti NykänenVarsinais-Suomen vaalipiirissä, mutta hänen äänimääränsä jäi vähäiseksi. SuomenEU-jäsenyyden vastustamisella profiloituneenVapaan Suomen Liiton arveltiin saaneen osan entisistä SMP:n äänistä.[92]
Pekka Vennamoa eivät hänen omien sanojensa mukaan kiinnostaneet ”pätkääkään” SMP:n viimeiset vaiheet. Vennamon oli lisäksi annettu ymmärtää, ettei hänen neuvojaan tai läsnäoloaan kaivattu. SMP:n johtohenkilöt eivät halunneet julkisuudessa syntyvän vaikutelmaa, jonka mukaan Pekka Vennamo olisi kulissien takana ohjaillut puolueen toimintaa.[93]
1990-luvun puolivälissä SMP ajautui ylivoimaisiin taloudellisiin ongelmiin. Varallisuutta heikensi varsinkin kannatuksen laskusta johtunut puoluetuen väheneminen. Puolueen lehtiyhtiö Pientalonpoika Oy haettiin konkurssiin huhtikuussa 1995, kun SMP ei pystynyt maksamaan sille velkojaan.[94] Pientalonpoika Oy:llä oli liki kolmen miljoonan markan velat, ja suurimmat velkojat olivat verottaja,Tapiola-ryhmä,TS-Yhtymä sekä turkulainen, vähäosaisia avustanut Ida ja Lauri Reinikaisen säätiö.[95] Tästä seurasi myös itse puolueen vararikko. Puoluehallitus päätti hakea järjestön konkurssiin 17. toukokuuta 1995. SMP oli tuolloin noin neljä miljoonaa markkaa velkaa Pientalonpojalle.[96] Taloustilanteen selvittämistä hankaloittivat puolueen monimutkaiset talousjärjestelyt. Eri tahojen velkoja oli taattu ristiin. Yksi velkojista oli Veikko Vennamon johtamaSMP:n Tukisäätiö. Säätiö perustettiin vuonna 1989, kun puolueen kiinteistöomistukset siirrettiin sen haltuun. Konkurssin tapahtuessa Vennamo ja SMP:n johto olivat pahoissa riidoissa keskenään.[94] SMP:n johto syytti konkurssista etenkin Hannu Suhosta, joka toimi 1990-luvun alussa puolueen hallinto- ja talouspäällikkönä sekä Pientalonpojan toimitusjohtajana.[94] Vennamo piti syyllisenä Vistbackaa.[97] Vistbackan mielestä SMP:n konkurssista olivat ennen muita vastuussa puolueen puheenjohtajina vaalikaudella 1987–1991 toimineet Pekka Vennamo, Heikki Riihijärvi ja Tina Mäkelä.[93] Pientalonpoika Oy:n tilintarkastajana toiminut Marita Jurva kertoi Ylen haastattelussa vuonna 2014, ettei hän ollut saanut pyynnöstään huolimatta nähtäväkseen puolueen ja lehtiyhtiön tilitietoja, koska hän oli ”liian tarkka”, ja hänet oli heti erotettu tilintarkastajan paikalta.[98]
Konkurssin varmistuttua SMP:n johto päätti perustaa tilalle uudenPerussuomalaiset-puolueen.[99] Perussuomalaiset merkittiinpuoluerekisteriin lokakuussa 1995. Koska SMP ei itse anonut poistamista puoluerekisteristä, se säilyi rekisterissä muodollisesti vuoteen 2003,[100] vaikka sillä ei ollut toimintaa enää vuosikausiin. Oikeudenkäynnit konkurssin ympärillä jatkuivat vielä 2000-luvun alussa.[101] SMP:n viimeinen puheenjohtaja ja kansanedustaja Raimo Vistbacka toimi Perussuomalaisten kansanedustajana neljä vaalikautta. SMP:n viimeinen puoluesihteeri, vuodesta 1997 Perussuomalaisten puheenjohtajana toiminut Timo Soini nousi eduskuntaanvuoden 2003 vaaleissa.Vuoden 2011 vaaleissa eduskuntaan palasivat Perussuomalaisten listoilta aikoinaan SMP:n kansanedustajina toimineetAnssi Joutsenlahti,Pentti Kettunen jaLea Mäkipää.
Yhdistyslain muutoksen nojallaSuomen yhdistysrekisteristä poistettiin tammikuussa 2017 kymmeniä tuhansia yhdistyksiä, joiden toiminta oli loppunut. Joukossa oli yli tuhat Suomen Pientalonpoikien Puolueen, Suomen Maaseudun Puolueen ja Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen paikallisyhdistystä ja -osastoa.[102]
SMP:n äänenkannattaja oliSuomen Uutiset (ISSN 0356-5017), joka aloitti ilmestymisensä 27. helmikuuta 1959 nimelläPientalonpoika. Lehteä julkaisi Pientalonpoika-osakeyhtiö. Lehti ilmestyi aluksi kerran kuussa, syksystä 1959 lähtien viikoittain ja vuoden 1960 lopusta alkaen kahdesti viikossa. Keväällä 1961Pientalonpojan levikki oli noin 22 000.[15] Pientalonpoika-yhtiö meni konkurssiin huhtikuussa 1995 ja vei mukanaan myös puolueen.[96] Yhtiön taloussotkuja selvitettiin 1990-luvun alussa näkyvästi julkisuudessa ja käräjillä.[103][104]
Vuosina 1959–1962 SPP julkaisi lisäksiMaaseudun Sanomat -lehteäHaapajärvellä.
Vuosina 1985–1987 SMP:llä oli oma radio-ohjelma Helsingin paikallisradioYkkösessä. SMP:n Pientalonpoika Oy oli yksi kanavan omistajista. ViikoittaistaHenkireikä-ohjelmaa juonsiTeuvo Glad.[105]
SMP:n tunnuslaulu oli vuonna 1971 julkistettu,Konsta Jylhän säveltämä jaPauno Haapamäen sanoittamaKansan puolesta -marssi.[52] Vuonna 1981 SMP:n valitsi tunnuskukakseenpäivänkakkaran.[106]
SMP:n kansainvälinen toiminta alkoi laajeta vuoden 1979 jälkeen. Puolueella oli ystävällismieliset suhteet Neuvostoliittoon. Vuonna 1987 SMP solmi viralliset suhteetUnkarin isänmaallisen kansanrintaman kanssa.[107]
SMP oliSuomen Rauhanpuolustajien jäsen vuosina 1984–1990. Puolue erosi järjestöstä, koska Rauhanpuolustajat ei tukenut sosialististen maiden pyrkimyksiä irtautua Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. SMP vastusti myös Rauhanpuolustajien ajamaa asemäärärahojen vähentämistä.[108]
Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistäEuroopan yhteisön ja sittemminEuroopan unionin jäseneksi.[109] SMP:n rivikannattajien keskuudessa unionin arvostus oli alhaisempaa kuin monissa muissa puolueissa, ja jakautuneisuus EU-kysymyksissä oli yksi syy SMP:n riitoihin ja kariutumiseen.
Vanhojen SMP:n kannattajien mukanaoloa Perussuomalaisissa Pekka Vennamo kommentoi, että näillä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.[110] Perussuomalaisiin syntyi vaalikauden 2003–2007 aikana aatteellinen ristiriita. Vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen Perussuomalaisten sisälle oli muodostunut maahanmuuttokriittinen ryhmittymä, jonka johtohahmo oli helsinkiläinenJussi Halla-aho. Aiemmin SMP:ssa toimineen kansanedustajaKimmo Kivelän mukaan Perussuomalaisten uudella sukupolvella ei enää ole kosketuspintaa vanhaan SMP-aikaan.[111]Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa viimeiset aikoinaan SMP:ssa toimineet poliitikot Timo Soini, Lea Mäkipää jaMartti Mölsä jättivät eduskunnan.[112]
SMP:n toimisto sijaitsi Helsingissä: ensinPohjoisella Rautatiekadulla, ja vuodesta 1985 alkaenHämeentiellä.[113]
| Puheenjohtaja | Toimivuodet |
|---|---|
| Veikko Vennamo | 1959–1979 |
| Pekka Vennamo | 1979–1989 |
| Heikki Riihijärvi | 1989–1991 |
| Tina Mäkelä | 1991–1992 |
| Raimo Vistbacka | 1992–1995 |
| Puoluekokous | Ajankohta | Sijainti |
|---|---|---|
| Perustava kokous | 9.2.1959 | Pieksämäki |
| 1. | 29.–30.10.1959 | Kiuruvesi |
| 2. | 3.–4.9.1960 | Joensuu |
| 3. | 4.–5.8.1961 | Jyväskylä |
| 4. | 16.–17.6.1962 | Pieksämäki |
| 5. | 15.–16.6.1963 | Seinäjoki |
| 6. | 13.–14.6.1964 | Kuopio |
| 7. | 12.–13.6.1965 | Oulu |
| 8. | 13.–14.8.1966 | Tampere |
| ylimääräinen | 29.10.1966 | Helsinki |
| 9. | 5.–6.8.1967 | Helsinki |
| 10. | 3.–4.8.1968 | Kajaani |
| 11. | 16.–17.8.1969 | Pori |
| 12. | ?.8.1970 | Lahti |
| 13. | 7.–8.8.1971 | Oulu |
| 14. | 11.–12.8.1972 | Kouvola |
| 15. | 4.–5.8.1973 | Mikkeli |
| 16. | 3.–4.8.1974 | Turku |
| 17. | 1975 | Jyväskylä |
| 18. | 7.–8.8.1976 | Joensuu |
| 19. | 6.–7.8.1977 | Oulu |
| 20. | 5.–6.8.1978 | Tampere |
| 21. | 4.–5.8.1979 | Pori(SMP:n 20-vuotisjuhlakokous) |
| 22. | 1.–3.8.1980 | Lahti |
| 23. | 7.–9.8.1981 | Seinäjoki |
| 24. | 6.–8.8.1982 | Lappeenranta |
| 25. | 5.–7.8.1983 | Kuopio |
| 26. | 3.–5.8.1984 | Turku |
| 27. | 2.–4.8.1985 | Hyvinkää |
| 28. | 8.–10.8.1986 | Jyväskylä |
| 29. | 7.–9.8.1987 | Oulu |
| 30. | 5.–7.8.1988 | Lahti |
| 33. | 4.–5.8.1991 | Turku[85] |
| 34. | 1.8.1993 | Mikkeli[87] |
| 35. | 3.–4.7.1994 | Oulu[88][115][116] |
Presidentinvaalit
| valitsijamiesten vaalit | ||||
|---|---|---|---|---|
| Vuosi | Ehdokas | Valitsijamiehet | Äänet | |
| 1968 | Veikko Vennamo | 33 | 231 282 | 11,35 % |
| 1978 | Veikko Vennamo | 10 | 114 488 | 4,68 % |
| 1982 | Veikko Vennamo | 1 | 71 947 | 2,3 % |
| 1988 | Mauno Koivisto | 7 | 120 043 | 4,02 % |
| suorat kansanvaalit | ||||
| 1994 | Sulo Aittoniemi | 1k 30 622 | 1k 1,0 % | |
| Kansalliset | |
|---|---|
| Henkilöt | |
