Shoshonit jakaantuvat pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoiset shoshonit asuivatMontanassa, itäisessäIdahossa, ja läntisessäWyomingissa. Itäisimmät ryhmät kansoittivat Wyomingin lisäksi pohjoisenColoradon. Läntisen kansanosan keskeiset asuinalueet olivat luoteinenUtah,Nevada jaKalifornia. Maantieteellisen sijaintinsa laajuuden vuoksi shoshonit edustivat useita toisistaan poikkeavia elämäntyylejä. Tasankojen ratsastuskulttuurin 1700-luvun aikana omaksuneet ryhmät ajautuivat toistuviin konflikteihin muun muassamustajalkojen,siouxien jacheyennien kanssa, jotka pakottivat heitä länteen ja etelään.[4]
Shoshonit allekirjoittivatvuonna 1851 Fort Laramien sopimuksen, jossa he monien muiden heimojen kanssa hyväksyivät Yhdysvaltain vaatimukset. Seuraavien vuosikymmenien aikana monet shoshonit palvelivat Yhdysvaltain armeijaa sodissatasankointiaaneja vastaan.[5]
Varhain 1000-luvulla suuret määrät ute-asteekkien kielisiä kansoja aloitti laajan muuttoliikkeen Pohjois-Amerikassa. Heistä muotoutui yhtä lailla Meksikonasteekit kuin Kalliovuorille asettuneetnumicin-murretta puhuneet shoshonit. Oman uskomuksensa mukaan shoshonit muuttivatEtelä-Amerikasta noin vuonna 900 jaa., sen jälkeen kunmayojen kulttuuri oli romahtanut.[6]Rio Granden alueeltaNew Mexicosta ja eteläisestäMontanasta on löydetty 1100-luvulle ajoitettuja kalliopiirroksia, jotka on jäljitetty shoshoneihin ja kertovat heidän laajasta levinneisyydestään.[7] Myöhempien vuosisatojen ilmastonmuutosten seurauksena shoshonit alkoivat liikkua pienissä ryhmissä Montanan tasangoilla, jossa he metsästivätbiisoneita jahanka-antilooppeja. Shoshonit liikkuivat jalkaisin tai koiravaljakoilla.[8]
Pueblo-intiaanien kapinaUuden-Espanjan siirtokuntaa vastaan 1680-luvulla vaikutti voimakkaasti tulevan ratsastuskulttuurin syntyyn. Kapinan yhteydessä irralleen päässeet espanjalaisten hevoset kulkeutuivatNew Mexicosta sitä ympäröiville tasangoille, jostaapassit,navajot ja utet vangitsivat niitä. Utahin ja Nevadan kuivan maaperän estäessä hevosten laiduntamisen utet kuljettivat eläimet Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonit ottivat ne haltuunsa. Ratsujen myötä heidän kansansa hajosi kahtia. Ratsastuskulttuurin täydellisesti omaksunut ryhmä kutsui itseään nimellänermernuh (Uto-azteekinkielellä "inhimilliset olennot").[9] Myöhemmin heitä alettiin kutsua comancheiksi.[10]
Comanchien esimerkkiä noudattaen pohjoiset ja itäiset shoshonit alkoivat tehdä ratsain yhä laajempia matkoja kauemmas tasangoille. Jo varhain 1700-luvulla pohjoisilla tasangoilla liikkuneetkanadalaiset turkiskauppiaat tekivät huomioita Wyomingista tulleista käärmeintiaaneista (engl.snaket tai ransk.Gens du Serpent), jotka herättivät pelkoa muissa tasankojen intiaaneissa ja levittivät ympärilleen kuvaa hevosen erinomaisesta soveltuvuudesta pitkien matkojen kulkuvälineeksi.[11][12]
Hevosten tuoma etu paljastui tasangoilla metsästäville mustajalkoihin kuuluvillepieganeille, kun he joutuivat ratsastavien käärmeintiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Pieganeilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautua ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi pieganien joutuessa pakokauhun valtaan. Heidän mukanaan kulki eteenpäin tieto "suurista koirista", joilla shoshonit ratsastivat.[13]
Seuraavien vuosien aikana pieganit suunnittelivat kostoretken shoshoneita vastaan ja pyysivät apua eteläisenSaskatchewanincreiltä jaassiniboineilta. Noin vuonna 1740 tapahtunut taistelu Saskatchewanin tasangoilla oli tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista ryhmää. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshonisoturien joukko ratsasti lännestä. Jalkaisin etenevä tuliasein varustautunut assiniboinien, creiden ja pieganien muodostama armeija tuli idästä. Itäisen sotajoukon tuliaseet osoittautuivat voitokkaiksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta heidän taistelutahto romahti ja he hävisivät yhteenoton.[13]
Hevosten saapuminen tasangoille toi mukanaan kokonaan uuden kulttuurin.
Snake-shoshonien hyökkäyksistä on useita mainintoja vuosilta 1740–1770. He tuhosivat moniaBlack Hillsin ympäristössä olevia kyliä ja tekivät ryöstöretkiä ylä-MissourinArikara-kyliin asti. Monet vangeiksi otetut intiaanit päätyivät orjiksiNew Mexicon espanjalaisille plantaaseille.[11]
Pohjoiset tasangot alkoivat täyttyäWisconsinista jaMinnesotasta muuttaneista metsäalueitten intiaaneista 1700-luvun puoliväliin mennessä. Uudet tulokkaat omaksuivat nopeasti ratsastuskulttuurin hankittuaan ensimmäiset hevosensa kaupankäynnillä läntisimpien heimojen kanssa.[14] Wyomingissä asuneet shoshonien ryhmät joutuivat saman vuosisadan jälkipuoliskolla vetäytymäänsiouxien jacheyennien tieltä.[3] Kanadan Saskatchewanissa asuneet mustajalat puolestaan yhdistivät voimansa creiden ja assiniboinien kanssa ja hävittivät lähes kokonaan monet Kalliovuorista itään eläneet shoshonien ryhmät. Syynä shoshonien huonoon menestykseen oli puute tuliaseista, joita heidänespanjalaiset kauppakumppaninsa eivät suostuneet myymään.[13] Shoshonien kärsimät tappiot olivat suuret, eivätkä he uskaltautuneetYellowstonen pohjoispuolisille tasangoille puoleen vuosisataan.[15]
Kaksi espanjalaista fransiskaanimunkkia tutustui vuonna 1776 ensimmäisinä eurooppalaisina läntisten shoshonien asuttamiin suuriin syvänteisiin Coloradossa ja Utahissa. Tämän jälkeen espanjalaiset, myöhemminmeksikolaiset, liikkuivat vain harvoin tällä alueella. Vaikka Espanja julisti alueet itselleen kuuluviksi, ei heidän asutuksensa levinnyt paikallisten heimojen maille.[16]
Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään anglo-amerikkalaiset turkismetsästäjät ja kauppiaat.Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, intiaanit ja valkoiset tulivat aluksi hyvin toimeen keskenään. Anglo-amerikkalaiset vuoristojen miehet liikkuivat intiaanien hallitsemilla alueilla elättämällä itsensä metsästyksellä ja kalastuksella.
Yhdysvallat osti Ranskalta kokoRanskan Louisianan, joka käytännössä tarkoittiMississipin länsipuolella olevaa suurta aluettaTyynelle valtamerelle asti.[17] Yhdysvaltain kongressi varusti retkikunnan tutkimaan uusia alueita. Retkikunta lähti 1804Saint Louisista jokilaivalla ylösMissouria tavoitteenaan Tyyni valtameri. Matkaa johtavatLewis ja Clark palkkasivat oppaakseen heimonsa parista lapsena siepatun shoshoni-naisenSacagawean, jonka apu osoittautui korvaamattomaksi. Oppaansa ansiosta tutkimusmatkailijat saivat ostettua shoshoneilta ratsuja, joilla pystyivät liikkumaan nopeammin. Tämän vierailun aikana Sacagawea pani alulle vahvan ystävyyssuhteen, joka tuli jatkumaan Yhdysvaltain hallituksen ja itäisten shoshonien välillä koko 1800-luvun ajan.[17]
Shoshoneihin kuuluvat bannockit surmasivat useita Kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä vuonna 1813. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia tunkeutujia. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan, että Yhdysvallat oli lyötävissä.[18] Itäiset shoshonit eivät antaneet kansankiihotuksen vaikuttaa hyviin suhteisiinsa Yhdysvaltain kanssa, mutta monet shoshonien heimoista kääntyivät valkoisia vastaan.
1800-luvun puolivälissä pohjoisten shoshonien päällikköPocatello teki sotureineen monia ryöstöretkiäOregoniin jaKaliforniaan matkaavien siirtolaisen karavaanien kimppuun.[19] Kultarynnäkön aiheuttama massahysteria 1849 lisäsi intiaanien levottomuutta, samoin valkoisen asutuksen leviäminen. Shoshonien hedelmälliset laaksot joutuivat siirtolaisten mukana kulkevan karjan syötäväksi. Monet alueen shoshoniheimoista näkivät nälkää. Valkoiset kutsuivat heitä pilkallisesti diggereiksi (kaivajiksi), koska intiaanit kaivoivat ravintoa maasta keppien avulla.[19]
Washakie
Shoshonien asema muuttui yhä huonommaksimormonien levittäytyessäSuuren Suolajärven ympäristöön. Kalifornian raja-alueilla liikkuneet kultaa etsineet siirtolaiset tuhosivat Shoshonien ruokavarastot. Pohjoisten shoshonien päällikkö Bear Hunter vastusti maittensa valtaamista, ja johti joukkonsa sotaan bannockien avustamina. Vuonna 1862 alkanut sota jäi lyhyeksi, sillä seuraavan vuoden tammikuussa everstiPatrick Edward Connor johti 200 miehen vapaaehtoisarmeijan Bear Hunterin talvileiriin. Yli 200 shoshonia surmattiin, joukossa useita naisia ja lapsia. Tapahtuma tunnetaan historiassaBear Riverin verilöylynä.[19] Se on samalla yksi julmimmista Yhdysvaltain historian massamurhista, ja myös eräs vähiten puhutuista. Eversti Connor ylennettiin työnsä johdostakenraaliksi.[5]
Pocatellon ja Bear Hunterin linjasta poiketen itäisten shoshonien päällikköWashakie oli amerikkalais-mielinen. Hän nousi heimonsa ylimmäksi päälliköksi vuonna 1840 ja kykeni säilyttämään koko uransa ajan hyvät välit amerikkalaisiin. Hän edusti shoshoneita vuonna 1863 solmitussa Fort Bridgerin rauhansopimuksessa, joka tunnettiin myös viiden osavaltion sopimuksena.[10] Yhdysvaltain hallitus luovutti itäisille shoshoneille palan maata Montanasta, Idahosta, Wyomingista, Utahista ja Coloradosta. Joitakin vuosia myöhemmin kirjoitetulla uudella sopimuksella asuinalueet pienenivät. Keskelle Wyomingia perustettiin Wind riverin reservaatti, joka on samalla paikalla edelleen.
Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit ja bannockit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Washakien johtamat itäiset shoshonit auttoivat viimeisissä sodissa 1876 Yhdysvaltain armeijaa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Tästä huolimatta Yhdysvaltain hallitus loukkasi shoshoneja pahoin ja luovutti näiden hyvin viljellyt maat arapahoille reservaatiksi.[4]
Washakie sai 1900-luvun alussa Yhdysvaltain armeijan järjestämän täydellisen sotilashautauksen niin amerikkalaisten kuin shoshonienkin kunnioitettuna joukkueenjohtajana. Camp Brownin linnake ristittiin uudelleen Fort Washakieksi.[10] 1930-luvulla shoshonit saivat arapahoille annetut maansa takaisin. Liittovaltio oli ottanut maa-alueet rikkomalla jo aiemmin tehdyn sopimuksen. Lisäksi Yhdysvallat maksoi shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.[20]
Osa Wind Riverin reservaattia
Nykyajan shoshoneille on Kaliforniassa kolme yhteistä reservaattia paiutein kanssa. Nevadassa shoshonit asuttavat niin ikään useita reservaatteja. Heidän ja paiutien yhteisessä käytössä oleva Duck Valley Colony eli Sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Pohjoiset shoshonit ja bannockit jakavat keskenään Idahon Fort Hallin reservaatin. Pääomien puute ja karut elinolosuhteet vaikeuttavat shoshonien yleistä taloudellista kehitystä. Parhaiten menestyneet ryhmät ovat onnistuneet kehittämään maataloudesta ja karjankasvatuksesta tuottoisan elinkeinon. Wind Riverin shoshoneilla on oma kulttuurikeskuksensa, jossa nuorilla on mahdollisuus oppia kansansa vanhoja perinteitä ja kieltä.[21] Shoshonien pelitoiminnan kehittyessä Wyominmgiin on avattu myös Wind River Casino.[22]
Vuonna 2008 Idahon shoshonit ostivat maa-alueet Bear riverin taistelupaikan ympäriltä tarkoituksenaan suojella pyhiä maita ja pystyttää oma muistomerkki verilöylyn uhreille. American West Heritage Centerin ja Idahon osavaltion tukemina shoshonit ovat kehittäneet avoimen yhtiön, jonka pyrkimyksenä on edistää heimokulttuurin säilymistä ja talouden kehittämistä.[3]
Kirjallisuudessa shoshonista (gosiuteista) kertoo mm. Mark Twain kirjassaan "koiran elämää".
Shoshonit kuuluivatesihistoriallisella aikakaudellaGreat Basinin eli suuren syvänteen intiaanikulttuurin piiriin, jossa ainoa sosiaalinen yksikkö olisuurperhe.[23] Joskus shoshoniheimot kokoontuivat suurilukuisina samaan paikkaan toimittamaanriittejä, muttapoliittinen yhteys heidän väliltään puuttui ja kokoontuminen perustui vain yhteiseen kieleen. Vuonna 1819 kanadalainen tutkimusmatkailijaDonald McKenzie löysi Idahosta noin 10 000 shoshonia ja bannockia käsittävän yhteisleirin, joka levisiBoisejoen molemmin puolin yli 10kilometrin alueella.[24]
Talvien ajaksi suurin osa shoshoneista asettui suojaisiinlaaksoihin pieninä kyläkuntina. Myöhempinä aikoina ryhmistä kehittyi heimoja, jotka liikkuivat eri suuntiin ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille. Hevosten hankkimisen myötä osa shoshoneista siirtyiKalliovuorten rinteiltä tasangoille metsästämäänbiisoneita. Itäiset ja pohjoiset shoshonit omaksuivat aineelliseen kulttuuriinsa tasankointiaanientiipiit läntisten heimojen asuessa alkeellisissa risumajoissa.[25]
Shoshonien tarkkaa lukumäärää ei ole kyetty kovin tarkasti arvioimaan, mutta ennen eurooppalaisten tuloa heitä on uskottu olleen kymmeniä tuhansia. Nevadan, Utahin ja läntisen Coloradon jokilaaksoissa metsästäviä intiaaneja kutsuttiin aluksi shoshonien yleisnimellä, vaikka joukkoon sisältyi monia eri ryhmiä kutenbannockit,paviotsot,paiutet,snaket,goshutet,panamintit jachemehuevit. Jopautet laskettiin joskus shoshoneihin.
Shoshonien eri heimojen suhteet toisiinsa eivät olleet kiinteät, mutta suurin osa heistä oli valmis yhdistymään vihollisia vastaan. Pohjoiset shoshonit olivat hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara tuki heitä sodissa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista. Bannockit olivat shoshoniheimoista sotaisin, ja heidän poliittinen painoarvonsa oli suurin. Heimojen sisällä saattoi esiintyäverikostoa sukulaisten kesken.[18]
Shoshonien suhteet naapurikansoihin olivat huonot pitkälle 1800-lukuun asti. Pohjoisten kansojen lisäksi Kalliovuortenflatheadit,nez percet japend d'Oreillet kuuluivat vihollisiin. Idästä tulleetcrowt tukivat shoshoneita sodissa, mutta taistelivat myös heitä vastaan. Pohjoisen turkiskaupan piiristä pois suljettuina shoshonit avasivat uudelleen kauppakontaktinsa etelän comancheihin.[26]
1800-luvun alkupuolella useimmat shoshonien ryhmät solmivat rauhan myös Kalliovuorten heimojen kanssa ja kehittivät kauppasuhteitaan näihin. Läntiset shoshonit kärsivät samalla vuosisadalla usein toistuvista ryöstöretkistä ja menettivät orjiksi paljon naisia ja lapsia.[25]
Shoshonien joukossa esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Köyhiä edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Heidän maansa oli karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Wyomingin seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat reheviä kutenWind river jaGrand Tetons.
Idahon ja Wyomingin shoshonit harjoittivat paljonkalastusta maillaan olevissa vesistöissä. Verkkojen ja koukkujen lisäksi he käyttivätharppuunoita jakeihäitä kalanpyyntiin.[4] Itäiset shoshonit metsästivät biisonien lisäksi myös vuoristojenpaksusarvilampaita. Laaksojen ja kallioidenhanka-antiloopit ajettiin aitauksiin. Läntisimmille shoshoneillejänis oli eräs tärkeimmistä riistaeläimistä. Juuresten keräily oli naisten keskuudessa yleistä, samoinmaanviljelyyn verrattava ruohikonkulotus ja erilaistenhyötykasvien hoito.[25]
Shoshonit olivat moniavioisia. Joskus myös vaimolla saattoi olla useampi aviomies. Vaikka monet avioliitot olivat lyhytaikaisia, niin puolison etsiminen katsottiin kaikkien velvollisuudeksi. Joskus tyttöjen sukulaiset toimivat parittajina ja tarjosivat lahjoja sopivalle sulhasehdokkaalle.[27] Läntisten shoshonien kulttuurissa kahdella miehellä saattoi olla yhteinen vaimo.[25]
Naisten raskausaikaan liittyi tabuja. He eivät saaneet syödä lihaa eikä rasvaa ja omien kasvojen koskettelu paljain sormin oli kielletty. Läntiset shoshonet saattoivat surmata vastasyntyneen jos vanhemmat eivät uskoneet pystyvänsä elättämään lasta.[25]
Yleisesti shoshonien uskonto muodostui varhaisestaanimismista, mutta he uskoivat myös korkeampaan jumaluuteen, joka joskus samaistettiin aurinkoon. Shoshonienmytologiassa esiintyi eläimiksi ruumiillistuneita olentoja, jotka määräsivät ihmisten ja luonnon lait.Sutta kunnioitettiin eniten. Pahoja henkiä pelättiin yleisesti, eritoten vesienhaltijoita, jotka houkuttelivat ihmisiä hukkumaan. Suurinta pelkoa aiheuttivat kääpiökokoiset vuoristojen haltijatNunumbit, jotka ampuivat shoshoneita näkymättömillä nuolilla.[28]
Henkien lepyttämiseksi järjestettiintansseja, joissa soitettiin puisia huiluja ja luusta tehtyjä pillejä.Rumpuja ei shoshonien esihistoria tuntenut.Aurinkotanssi levisi pohjoisten ja itäisten shoshonien kulttuuriin 1800-luvun taitteessa tasankojen intiaaneilta.Sairauksia ja erilaisiaonnettomuuksia torjuvattietäjät olivat usein naisia. Heidän työnsä oli tärkeää. Parannustöissä epäonnistuminen tiesi pahemmassa tapauksessa kuolemaa. Aikuisenvainajan ruumis poltettiin hänen asuntonsa mukana.[29]
Binnema, Theodore:Common and contested ground: a human and environmental history of the Northwestern Plains, Univ of Oklahoma, 2001.ISBN 978-0806133614
Edmo, William D:History and Culture of the Boise Shoshone and Bannock Indians,Dorrance Publishing Co. Inc, 2010.ISBN 978-1434906465
Fehrenbach T.R,Comanches, The History of The People, Vintage, 2007,ISBN 978-0-099-52055-9