Selluloidi onselluloosastanitraamalla valmistetunpolymeerimateriaalinitroselluloosan jakamferin yhdiste, joka on yksi ensimmäisistä kaupallisistamuoveista. Kamferin tehtävä yhdisteessä on toimia muovin pehmentimenä, jonka määrää säätämällä saavutetaan materiaalille haluttu notkeus ja muovattavuus.
Lontoon kansainvälisessä näyttelyssä 1862Alexander Parkes esitteli pikkuesineiden kuten nappien ja kampojen avulla selloosapohjaisen parkesiiniksi (engl.parkesine) ristityn muovinsa, jonka tarkoitus oli korvatanorsunluuta.[1] Parkes ei kuitenkaan kyennyt kehittämään muovinsa tuotantoa teolliseksi. Parkesiini alkoi myös vanhetessaan halkeilla. Amerikkalainen John Wesley Hyatt käytti toista liotinta selluloosapohjaisessa selluloidiksi kutsutussa muovissaan, joka esiteltiin 1863. Hyattin selluloidi oli kestävämpää ja lisäksi hän pystyi käynnistämään teollisen tuotannon.
Parkesin 1866 perustama tehdas meni nurin jo parissa vuodessa, mutta vuonna 1877 perustettu British Xylonite Company, joka käytti raaka-aineenaan parkesiinia, kasvoi nopeasti melko suureksi yritykseksi. Samoihin aikoihinYhdysvalloissa norsunluistenbiljardipallojen valmistaja Phelan & Collander tarjosi kymmenen tuhannen dollarin rahapalkintoa sille, joka valmistaisi parhaan synteettisen biljardipallon. KirjanpainajaJohn Wesley Hyatt kehitti 1869 menetelmän, jolla biljardipalloja kyettiin valmistamaan selluloidista.[1]
Historiallisesti selluloidin tärkein käyttökohde on ollutelo- javalokuvauksessa. Selluloidi oli notkeutensa, kirkkautensa ja kestävyytensä ansiosta erinomaistafilmin pohjamateriaalia. Toisaalta se oli hyvin tulenarkaa ainetta, jossa syntyy räjähdykseen johtava ketjureaktio jo 150 °C:n lämpötilassa. Kun elokuvaprojektorin valonlähteenä käytettiin sähköistävalokaarta, yhdistelmä oli erittäin palovaarallinen. Vasta 1950-luvulla selluloidi korvattiin huonosti palavallaasetaattifilmillä.[2]
Selluloidia käytetään myös joissakinlakoissa ja tekosilkissä (nitraattisilkki).[1] Myösplektroja valmistetaan selluloidista. Lisäksipöytätennispallot ovat selluloidia.
Selluloidia käytetään vielä tänäkin päivänä soitinrakennuksessa, etenkinharmonikan valmistuksessa. Selluloidi soveltuu soittimien rakentamiseen, sillä se on helposti muovattavaa, erittäin kestävää ja yhdessäpuukomposiittirakenteena kaunissointinen materiaali, joka ei tuki soittimen puurungon huokosia. Lisäksi selluloidipinnan vauriot voidaan korjata vaihtamalla vaurioitunut alue.
Soitinrakennuksessa paksuja selluloidilevyjä keitetään vesihauteessa, jolloin ne notkistuvat nahkamaisiksi ja voidaan muotoilla muottien päälle haluttuun muotoon. Osien kutistuminen ja mahdollinen halkeilu tapahtuu kolmen kuukauden kuluessa, ja vasta sen jälkeen osat voidaan kasata.
Selluloidilla päällystetyn soittimen tunnistaa helposti selluloidille ominaisesta helmiäismäisestä loimukuvioinnista. Selluloidia on saatavana myös yksivärisenä, kuten mustissa harmonikoissa on käytetty. Selluloidilevyjä valmistavia yrityksiä on jäljellä enää kaksi Kiinassa. Useat länsimaiset tehtaat lopettivat aikoinaan tuotantonsa mm. tehdasräjähdysten takia. Selluloidin valmistaminen on nitrausprosessin räjähdysherkkyyden vuoksi riskialtista.[3]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaSelluloidiWikimedia Commonsissa