Veriseerumi tai vainseerumi onveren kirkas nestemäinen osa, josta puuttuvatverisolut ja pääosahyytymistekijöistä, kutenfibrinogeeni.[1]
Seerumia saadaan, kun veren annetaanhyytyä täydellisesti. Sitten verisolut ja hyytymistekijöitä sisältävä hyytymä lingotaansentrifuugilla sakaksi. Sakka on näyteastiassa nesteen eliveriseerumin pohjalla. Seerumi erotetaan sakasta. Seerumista voidaan esimerkiksi mitata joidenkin aineiden pitoisuuksia. Niiden poiketessa normaalipitoisuuksista eli viitearvoista, voidaan henkilöllä ehkä todeta jokin sairaus. Kokeita voidaan tehdä myösveriplasmalle, joka on muuten sama asia kuin seerumi, mutta plasman ei anneta hyytyä, eli siinä ovat hyytymistekijät tallella.[2]
Ihmisen seerumi on pääosin vettä.[3]Desilitrassa ihmisen seerumia on noin 6–8milligrammaa (mg/dl)proteiineja, joita on satoja erilaisia. Niistä pääosa, 3.5–5 mg/dl, onalbumiinia.[4] Seerumissa on monia muitakin aineita, kutenglukoosia (verensokeria), elektrolyyttejä (mm.kalium,kalsium janatrium) ja hormoneita (mm.kortikotropiini,testosteroni jaD-vitamiinit), joista monille on määritetty viitearvot.[5]
Kaikkia kokeita ei voida tehdä veriseerumille, eikä kaikkiaveriplasmalle. Vaikka jokin koe voitaisiin tehdä kummalla tahansa, voi toisen käyttö olla käytännöllisempää.[2] Plasman ja seerumin lisäksi jotkin mittaukset voidaan tai on pakko tehdä suoraan verestä, kutenverisolujen lukumäärien laskeminenvirtaussytometrialla.[6]
| Plasman edut | Seerumin edut |
|---|---|
| Plasman valmistus on nopeampaa, sillä sitä eihyydytetä. Seeruminäytteen hyytymistä tulee odottaa vähintään 30 minuuttia ennensentrifugointia.[2] Hyytymisaikaa voidaan tosin nopeuttaa vain muutamiin minuutteihin lisäämällä seeruminäytteeseentrombiinia tai vastaavia aineita.[7] | Plasmaan lisätytantikoagulantit voivat häiritä mittausta osin ennakoitavin tai ennalta-arvaamattomin tavoin. Niiden suolat voivat tuoda näytteeseen kationeja, kutenNH4+,Li+,Na+ jaK+.[2] Antikoagulanteissa voi olla myös tuntemattomina epäpuhtauksia juuri niitä aineita, joita on tarkoitus mitata (esim.lyijy jaalumiini).[1] Antikoagulantteina voidaan käyttääkelaattoreita, kutenEDTA:a taisitraattisuoloja, jotka sitovat itseensä verestä hyytymistä edistäviäkalsiumioneita (katsoγ-karboksiglutamiinihappo), mutta myös muita ioneita. Kelaattorit voivat siksi häiritä ioneita vaativienentsyymien pitoisuuden mittausta niiden katalyyttisen aktiivisuuden kautta. EDTA sitoo esimerkiksisinkkiä estäen siten sinkinkofaktorikseen vaativanalkalisen fosfataasin aktiivisuusmittauksen. Antikoagulantit voivat myös muuttaa verisolujen sisä- ja ulkopuolen välisiä ionipitoisuuksia ennen kuin solut ehditään sentrifugoimaan pois plasmasta.[2] |
| Plasmaa saadaan saman kokoisesta näytteestä noin 15–20% suurempi tilavuus kuin seerumia, sillä plasmasta ei poisteta tilavuutta lisääviä hyytymistekijöitä.[2] | Antikoagulanttiliuosten lisäyksessä voi sattua mittausvirhe, jolloin niihin tulee tuntematon tilavuus liuosta. Mittaus on tällöin pilalla.[1] |
| Seerumin valmistukseen vaadittu hyytyminen voi lisätä tai vähentää joidenkin aineiden pitoisuuksia seerumissa, jolloin tulos vääristyy. Solut esimerkiksi kuluttavat hyytymisen aikanaglukoosia (verensokeria). Lisäksi hyytymisessäverihiutaleet vapauttavat sisältään muun muassakaliumia,fosfaatteja jaaspartaattiaminotransferaasia, jolloin niiden pitoisuudet kasvavat.[2] | Seeruminäytteissä on pienemmät valmistuskulut, sillä niihin ei lisätä antikoagulantteja.[1] |
| Plasma voi antikoagulanttien lisäyksestä huolimatta muodostaa pieniä hyytymiä, jos antikoagulantti ei sekoitu kunnolla näytteeseen. Tällöin mitattavan näytteen koostumus ei ole tasainen, eikä mittaustulos ole tarkka.[1] |
Antiseerumilla tarkoitetaan veriseerumia, joka sisältää vasta-aineita, jotka kumoavat esimerkiksi jonkinviruksen tai eläimen myrkyn haitallisia vaikutuksia. Antiseerumeita on käytetty lääkkeinä jo 1890-luvulta asti.[8]
Antiseerumeita tuotetaan antamalla jollekin eläimelle ei-tappava määrä esimerkiksi yhtä käärmeen myrkkyä tai monen käärmelajin myrkkyjä. Eläin alkaa myrkkyä saatuaan tuottamaan seerumiinsa myrkyn ainesosiin sitoutuvia vasta-aineita, jotka sitoutumisen kautta estävät myrkyn haitalliset vaikutukset. Eläimen verestä voidaan erottaa tätä antiseerumia. Antiseerumi onmonospesifinen taipolyspesifinen riippuen siitä, että tehoaako se vastaavasti yhden vai usean eläinlajin myrkkyä vastaan. Siitä voidaan puhdistaa vasta-aineet erilleen. Nämä voidaan pistää käärmeen pureman ihmisen verenkiertoon, jolloin myrkytys paranee.[9]
Antiseerumien kaltaisten vasta-aineiden seosten sijaan lääketieteessä kuitenkin käytetään monissa tarkoituksissa nykyään yhdenlaisia elimonoklonaalisia vasta-aineita, jotka on usein "humanisoitu" eli tehty rakenteellisesti ihmiskehon vasta-aineiden kaltaisiksi. Tällaisilla vasta-aineilla on pienempi haittavaikutusten riski.[8] Antiseerumien haittavaikutusten oireet taas voivat olla akuutteja tai ilmetä vasta noin 5–14 päivän kuluttua. Jälkimmäisessä kyse on ns.seerumitaudista. Oireet ovatallergisen reaktion kaltaisia ja vaihtelevat kutinasta jopaanafylaksiaan.[10] Antiseerumeita on kuitenkin monoklonaalisia vasta-aineita nopeampaa tuottaa.[8] Antiseerumit ovat myös ainoa käytännöllinen hoitokeino esimerkiksi joidenkin käärmeiden myrkkyihin, joissa voi olla satoja eri myrkkyproteiineja.[9] Proteiineista kuhunkin on käytännössä mahdotonta tuottaa monoklonaalinen vasta-aine, joiden seosta voitaisiin käyttää vastamyrkkynä.[11]
