Satyyri jamainadi, pala attikalaisesta punakuviokulhosta, n. 510–500 eaa.,Louvre.
Satyyrit (m.kreik.Σάτυροι,Sátyroi) ovatkreikkalaisessa mytologiassa miespuolisia luonnonhenkiä, jotka vaeltavat metsissä ja vuoristossa. Heidät kuvattiin puolittain eläimiksi, joilla on pukin sarvet sekä vuohen jalat ja häntä. Siten niillä on paimenjumalaPanin piirteitä.[1]
Sanansatyros alkuperäksi arvellaan sanaatityros, joka tarkoittaa oinasta. Vanhempia satyyrejä kutsuttiin yleensäsileeneiksi, kun taas nuoremmat tunnettiin nimelläsatyriskoi. Satyyrien suvun kantaisänä pidetäänSilenosta, ja heidän sanotaan olevanHermeen poikia.[2]
Satyyrit ovat toisaalta ihmisen vihollisia, toisaalta halukkaita etsimään seksuaalisia nautintojanymfien janajadien kanssa. Yliaktiivisesta sukupuolivietistä on käytetty nimeäsatyriasis.[1]
Homeros ei mainitse satyyreita lainkaan, muttaHesiodos viittaa heihin monikossa ja kuvaa heitä kelvottomiksi ja hyödyttömiksi.
Alun perin satyyrit kuvailtiin antiikin kreikkalaisessa taiteessa ja kirjallisuudessa karkeamuotoisiksi ihmishahmoiksi, joskin heillä oli pienet sarvet ja pukin tai hevosen häntä. Satyyrit esitettiin useinpäihtymyksen jumalaDionysoksen seuralaisiksi, jotka kantoivat viinimaljoja jathyrsos-sauvoja. Kreikkalaisissa Dionysioksen juhlissa esitettiin karkeita ilveilyjä elisatyyrinäytelmiä.[1] ViimeistäänRooman valtakunnan aikana satyyreihin sekoittui vaikutteitafauneista, jolloin satyyreille ilmestyivät myös pukinjalat ja päähän ajoittain jopa täysikokoiset oinaansarvet. Samalla satyyrien muodot kuitenkin pyöristyivät ja inhimillistyivät.
Antiikin satyyrikertomuksiin sisältyvät usein lemmenseikkailut tai niiden yrityksetnymfien kanssa villeine tansseineen ja takaa-ajoineen. Taiteessa satyyrit esitetään usein korostetusti irstailijoina ja seksuaalisesti kiihottuneina, mutta kunbarokki jaklassismi ottivat satyyrit uudelleen aiheena mukaan taiteeseen, tällaiset piirteet olivat jo tyystin hävinneet.
_-_Nymphs_and_Satyr_(1873).jpg)
