Sarjakuva on esitys, jossa joukko peräkkäisiäkuvia muodostaa yhtenäisen tarinan. Kuvissa saattaa olla kirjoitettuatekstiäpuhekuplien ja kuvatekstien muodossa.
Yleisimmät sarjakuvan tyypit ovatsanomalehtistripit,sarjakuvalehdet ja -albumit. Sanomalehtistripissä on yleensä kolme ruutua ja se on usein mustavalkoinen ja piirrostyyliltään pelkistetty. Useat sanomalehtistripit perustuvatvitsiin, mutta stripit voivat myös muodostaa pitkään jatkuvia ja yhtenäisiä juonia. Sarjakuvalehdet koostuvat useista lyhyistä, muutaman sivun pituisista tarinoista. Sarjakuva-albumit taas kertovat tavallisesti yhden pitkän tarinan, ja joskus tarina voi olla usean albumin mittainen. Sarjakuvia julkaistaan myösverkossa.
Sarjakuvien juuret ovatelokuvien tavoinpopulaarikulttuurissa, mutta valtavirtasarjakuvan ohella elää myös ei-kaupallinen ja kokeileva sarjakuva. Aiheiltaan vakavampia ja juonenkehittelyltään monimutkaisempia sarjakuvia on kutsuttu nimelläsarjakuvaromaani.
Sarjakuvan edeltäjinä voidaan pitää piirroksia, joissa näkyy sarjamaisuutta. Tällaista kerrontaa on löydetty muun muassa esihistoriallisistaluolamaalauksista,muinaisista egyptiläisistä seinämaalauksista,keskiaikaisista eurooppalaisista seinävaatteista (kutenBayeux'n seinävaate) sekä eräästä 1000-luvulla eläneestä keskiamerikkalaisesta hallitsijasta tehdystä intiaanien kuvakertomuksesta. Sarjallista kuvien esittämistä esiintyy myösSuomen keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksissa.[1]
1700- ja 1800-luvulla julkaistiinbroadsheet-nimellä kulkeneita suuria painoarkkeja, joiden kuvituksissa käytettiin joitain sarjakuvan elementtejä, kutenpuhekuplia, kuvien ympärille piirrettyjä paneeleja sekä selittäviä kuvatekstejä. Tarinankerronnan tekniikkaa kuvien avulla sekäpilapiirrostekniikoita kehitettiin eteenpäin 1800-luvulla. Englantilaisen satiirisenPunch-lehden piirroksissa teksti yleensä juoksi vielä kuvien alla, ei puhekuplissa.[2]
SveitsissäRodolphe Töpffer julkaisi 1800-luvun puolivälissä sarjakuvamaisia kuvasarjojaan albumeina. Kuvataiteilijoista esimerkiksiGustave Doré teki vuosisadan puolivälissä sarjakuvakirjoja. SaksalaisenWilhelm BuschinMax ja Moritzissa näkyi vahva liikkeen tuntu.[3] Suomessa tällaisia kuvakertomuksia 1800-luvulta edusti muun muassa valistuskertomusTurmiolan Tommi.
Ensimmäisiä varsinaisia sarjakuvia olivat englantilainenAlly Sloper’s Half Holiday (vuodesta 1894 alkaen) ja ranskalainenFenouillard (1889). Sarjakuvan painopiste siirtyi kuitenkin nopeasti Yhdysvaltoihin. Siellä ensimmäinen sarjakuva oliRichard F. Outcaultin tekemäHogan’s Alley, jonka nimeksi vaihtui myöhemminThe Yellow Kid. Tämä sarjakuva alkoi ilmestyä vuonna 1895The New York World-sanomalehdessä.The Yellow Kid oli sikäli uudenlainen sarjakuva, että sillä oli vuodesta 1897 alkaen pysyvä julkaisupaikka suuressa sanomalehdessä nimeltäThe New York Morning Journal, jolla oli myös sunnuntaisin ilmestynyt värillinen sarjakuvaliite (The American Humorist). Sarjasta tuli hyvin suosittu, ja se antoi nimensäkin skandaalitabloideille eli “keltaiselle lehdistölle”. Samantyyppinen varhainen sanomalehtisarjakuva oliKissalan pojat (1897). Muita varhaisia amerikkalaisia sanomalehtisarjakuvia olivatPikku Nemo Höyhensaarilla (1905) jaKrazy Kat (1910).[4][5]
Sarjakuvansyndikointi alkoi vuonna 1914, kunWilliam Randolph Hearst perustiKing Features Syndicaten. Syndikaatti tarjoaa useita sarjakuvia valikoimistaan useille sanoma- ja aikakauslehdille ja laskuttaa lehden levikin ja merkittävyyden mukaan.[7]
Supersankarisarjakuva-aiheinen kansikuvaWonderworld Comics -sarjakuvalehden kannessa vuodelta 1939.
Sarjakuvalehtiä alettiin julkaista Yhdysvalloissa 1930-luvulla. Ensimmäisenä niistä pidetään joko vuonna 1933 ilmestynyttäFunnies on Parade -sarjakuvalehteä taiFamous Funnies -lehteä, joka alkoi ilmestyä säännöllisesti vuonna 1934. Sitä seurasi pian joukko muita samanlaisia lehtiä, joistaNew Fun Comics julkaisi ensimmäisenä vain alkuperäistä materiaalia eikä jo aiemmin sanomalehdissä julkaistuja strippejä.Batman sai ensijulkaisunsaNew Fun Comicsissa vuonna 1939, ja myöhemmin lehti keskittyikin pelkästään tähän suosittuun hahmoon. Toinen klassikko,Teräsmies, nähtiin ensimmäisen kerran DC:n (Detective Comics)Action Comics -lehdessä vuonna 1938. DC:n kilpailijaksi perustettiin vuonna 1939 Timely Comics (myöhemmin nimeltäänMarvel Comics), jolla oli omat supersankarinsa.[9][5]
Amerikkalaiset supersankarisarjakuvat menettivät suosiotaan toisen maailmansodan päätyttyä kun vanhoista vihollisista oli tullut uusia kumppaneita Yhdysvalloille. Sarjakuvasta tuli realistisempaa ja esille nousivatrikos jakauhu. Sarjakuvien suosio säilyi korkeana, ja Yhdysvalloissa ilmestyi 1950-luvulla useita satoja sarjakuvalehtiä, joita myytiin joka kuukausi yhteensä noin 60 miljoonaa kappaletta. EtenkinEC-yhtiön julkaisemat rikos- ja kauhusarjakuvalehdet olivat suosittuja ja arvostettuja laatunsa vuoksi. Myös EC:n huumori- ja satiirilehtiMad menestyi erittäin hyvin. Naislukijoille Yhdysvalloissa julkaistiin yli sataa romanttista sarjakuvalehteä, joista ensimmäisenä pidetäänYoung Romance -lehteä (1947). Sarjakuvalehtien arveluttavia piirteitä kuten väkivaltaa, seksiä ja rikollisuuden ihannointia sensuroimaan laadittiin 1950-luvullaComics Code -säännöstö. Sen vaikutuksesta moni sarjakuvalehti lopetti toimintansa.[11]
Supersankarisarjakuvat palasivat suosioon 1950-luvun lopulla. Etenkin Marvelilla työskennelleenStan Leen kehittämistä hahmoista ja sarjoista, kutenIhmenelosista, tuli suosittuja. Uudet supersankarisarjakuvat olivat aiempia yhteiskunnallisempia ja henkilöhahmoiltaan moniulotteisempia.[13]
Jonkin sortin sarjakuvallinen vallankumous tapahtui 1960-luvulla Amerikassaunderground-liikkeen kautta. Muun muassaRobert Crumb alkoi sarjakuvissaan käsitellä julkisuudessa kiellettyjä puheenaiheita sekä vähemmän kevyitä ja viihteellisiä teemoja.[14] Muita tunnettuja underground-piirtäjiä olivat S. Clay Wilson, Larry Welz, Jayzey Lynch, Skip Williamson jaGilbert Shelton.[15]
Undergroundille oli ominaista räävittömyys, seksuaalisuus ja kieroutumat: se oli suunnattu usein tietoisesti Comics Codea vastaan. Tämä vei sarjakuvan asemaa kauemmaksi ”lasten viihteestä” nostaen sitätaiteen perinteisempien ilmaisutapojen rinnalle.
Eurooppalaisen sarjakuvan kehityksen edelläkävijöitä 1900-luvulla olivat Ranska ja Belgia. Aluksi varsinaisia sarjakuvia julkaistiin Euroopassa lapsille tarkoitetuissa lehdissä. Eurooppalaisen sarjakuvan kuvailmaisu oli lisäksi aina 1970-luvulle saakka karikatyyrimäisempää ja vähemmän realistista kuin amerikkalaisen sarjakuvan. 1900-luvun alun tärkeimpiä ranskalaisia sarjakuvia olivatBécassine-albumisarja (1905) sekäZig et Puce (1925), jota pidetään ensimmäisenä todella ranskalaisena sarjana. BelgialaisenHergén kirjoittama ja piirtämäTintti julkaistiin ensi kerran katolisen sanomalehden viikkoliitteessä vuonna 1929 ja nousi nopeasti hyvin suosituksi. Tarinoita julkaistiin ensin lehdessä jatkokertomuksena ja sen jälkeen kirjoina.[16]
Tinttiä seurasivat menestyssarjoinaRené Goscinnyn käsikirjoittamatAsterix,Lucky Luke jaAhmed Ahne. Eurooppalaiset sarjakuvat olivat vapaita amerikkalaisesta vakiintuneesta käytännöstä pitää huumori ja jännitys erillisinä ja käyttää humoristiseksi tarkoitetuissa sarjoissa lähinnä pelkistettyä ilmaisua.Belgialais-ranskalaiset sarjakuvat yhdistivät huumorin ja jännityksen, ja piirrostyyli rönsyili yksityiskohtia.
Italialaisista sarjakuvista tunnetuimpia ovat muun muassa lännensarjakuvatPecos Bill jaTex Willer.[17] RanskalainenMétal hurlant -lehti toi 1970-luvulla sarjakuvaan vakavuutta.Moebiuksen scifi- jafantasiasarjakuvat,Benoît Sokalinkovaksikeitetyn dekkarinparodiaAnkardo sekäHugo Prattin historiaa jamyyttejä hyödyntänytCorto Maltese veivät eurooppalaissarjakuvaa aikuisempaan suuntaan muun muassa tuomalla seksin ja kovan väkivallan sarjakuviin.Erotiikkaa sarjakuviin toivat esimerkiksi ranskalainenBarbarella ja italialainenMilo Manara. RanskalainenCharlie Hebdo keskittyi ilkeään poliittiseensatiiriin ja joutui kielletyksikin 1960-luvulla.[18] Vuonna 1978 perustetussa ranskalaisessaÀ suivre -lehdessä alettiin julkaista aikuisille tarkoitettuja töitä, jotka lähestyivät kirjallisuudessaansarjakuvaromaania. Myös René Goscinnyn aikoinaan perustamassaPilotessa alettiin julkaista samantapaisia sarjakuvia, kutenEnki Bilalin teoksia. Kun taidesarjakuva-ala kaupallistui 1980-luvulla, lehtien kokeilunhalu väheni ja taso laski, ja uudet omistajat lakkauttivat niitä.[19]
Disneyn sarjakuvia on Euroopassa tuotettu lisenssillä suuria määriä toisen maailmansodan jälkeen. Tärkein maa tässä on ollut Italia, josta on kotoisin esimerkiksiAku Ankan taskukirja -formaatti. Myös suomalaisia on ollut tekemässä Disney-sarjakuvia eurooppalaisille kustantajille. Amerikkalaisen ankkapiirtäjänDon Rosan sarjoista suuri osa julkaistiin alun perin tanskalaisenEgmontin julkaisemissa lehdessä.[20]
Rakuten KitazawanTagosaku to Mokube no Tōkyō Kenbutsu (1902) oli ensimmäinen japanilainen nykyaikainen sarjakuva.
Japanilainen sarjakuva elimanga kehittyi amerikkalaisen sarjakuvan pohjalta. Ensimmäinen japanilainen kertova sarjakuva oliRakuten Kitazawan sarja, joka aloitti sanomalehdessä vuonna 1902. Japanin ensimmäinen varsinainen sarjakuvalehti alkoi ilmestyä vuonna 1909. Toisen maailmansodan jälkeen termimanga otettiin käyttöön vain kerronnallisista sarjakuvista puhuttaessa. Mangan tärkein kehittäjä oliOsamu Tezuka, joka loi mangan suuntaviivat, tekotavan ja tyylit.[21]
Sarjakuvaromaani nousi arvostetuksi sarjakuvan muodoksi 1980-luvulla.[22] Sen jälkeen esille nousseita uusia sarjakuvan lajityyppejä ovat omaelämäkerrallinen sarjakuva ja journalistinen sarjakuva.[23]
Lehdissä julkaistaan tavallisestistrippejä eli 2–4 ruudun sarjakuvia, joissa on yleensä vitsi. Sivun mittaisetstrippisarjakuvat ovat tyypillisimmillään aikakauslehdissä ilmestyviä jatkotarinoita tai vitsisarjoja. Niitä alettiin julkaista sanomalehdissä 1900-luvun alussa. Niistä on tapana myöhemmin koota albumeja.
Novellisarjakuva on yhtä sivua pitempi, mutta ei aivan kokonaisen albumin kokoinen. Novelleja julkaistaan yleensä sarjakuvalehdissä ja -kirjoissa. Novellisarjakuva syntyi 1930-luvulla. Pitkiä sarjakuvia alettiin tuolloin julkaista sanomalehtien sunnuntailiitteissä ja hieman aiemmin kehitetyissä sarjakuvalehdissä.
Pitkiä sarjakuvia kutsutaan kirjana julkaistunaalbumeiksi taiminialbumeiksi. Sarjakuva-albumi on yleensä pituudeltaan vähintään 40 sivua, perinteisesti [2]+46 tai [2]+62 sivua (kolme tai neljä painoarkkia). Tätä lyhyempää sarjakuvaa saatetaan kutsua minialbumiksi, mikäli teos on ulkoasultaan kirjamainen. Yhden tekijän tai tekijäryhmän erillisiä tarinoita sisältävä kirja onkokooma-albumi. Jos sarjakuvakirja koostuu monen tekijän töistä, se onsarjakuva-antologia.
Sarjakuvalehden erottaa sarjakuva-albumista tapa, jolla sivut on liitetty toisiinsa: lehti on hakasidottu metallisilla niiteillä, albumi liimalla. Sarjakuvalehti voi koostua yhden tai useamman tekijän töistä, sisältää vain yhden novellisarjakuvan, jatkotarinoita, lyhyitä tai pitkiä tarinoita sekä sisältää mainoksia ja artikkeleita. Sarjakuvalehti syntyi 1930-luvun lopulla Yhdysvalloissa.
Sarjakuvakirjoille yhteistä on kirjamainen olemus, joka syntyy (liimalla) sidotusta selkämyksestä. Albumeissa ei yleensä ole mainoksia. Muita sarjakuvakirjatyyppejä ovatsarjakuvapokkarit elitaskukirjat (esimerkiksiAku Ankan taskukirja) jastrippikokoelmat.
Tekijästä, tarinan pituudesta ja käsittelytavasta riippuu, kutsutaanko teosta novellisarjakuvaksi, albumisarjakuvaksi vai sarjakuvaromaaniksi. Keskeisin erosarjakuvaromaanin ja -albumin välillä on se, että albumissa tekijä sovittaa sanottavansa annettuun määrämittaan, mutta romaanissa julkaisun koko ja sivumäärä taipuvat tekijän ja tarinan vaatimusten mukaan.
Sarjakuvan tekeminen alkaakäsikirjoituksesta. Jotkut tekevät sen päässä, joillakin on oma käsikirjoittaja joka lähettää käsikirjoituksen hänelle ja jotkut alkavat vain piirtää.
Sarjakuva useinluonnostellaanlyijykynällä jonka päälle ”tussataan"kuitukärkikynällä,siveltimillä tai tussiterillä. Koska kuitukärkikynän paksuutta ei voi vaihtaa, jälki ei ole niin elävää kuin siveltimillä ja terällä tussattaessa, siksi harvat taiteilijat käyttävät tusseja tussaamiseen. Terän jälki on elävämpää kuin kuitukärkikynän, mutta saattaa näyttää kovalta. Siitä huolimatta monet ammattilaiset suosittelevat teriä. Siveltimillä saa elävämpää jälkeä kuin terällä tai kuitukärkikynällä, mutta sen käyttöä on harjoiteltava paljon. On myös sivellinkyniä eli käytännössä tusseja, joissa on sivellinpää.
Kuvan voivärittää. Piirroksen päälle voidaan myös kiinnittäärasteria eli kuvioitua tai värillistä muovikalvoa. Nykyään sarjakuvaskannataantietokoneelle, ja väritys, harmaasävyt ja kuviot tuotetaangrafiikkaohjelmilla.Piirtopöydällä voi tietokoneelle piirtää suoraankin. Paineentunnistava kynä tuottaa perinteisiä piirtovälineitä muistuttavaa jälkeä.
Sarjakuvan piirtämiseen voidaan käyttää tavallisten huopa- ja lyijykynän sijaan myös sivellintä ja tussiteriä. Monet käyttävät luonnosteluun myös vaaleansinisiä värikyniä joiden jälki en näy painossa. Jotkut sarjakuvataiteilijat käyttävät ainoastaan sivellintä. Tussiterällä saa aikaiseksi vaihtelevaa viivaa, joskin sitä pitää aika ajoin kastaa mustepulloon. Tällöin täytyy kuitenkin varautua tekemään korjauksia (käyttämällä korjausnestettä), sillä tussi saattaa levitä tai roiskua paperille. Paperin olisi hyvä olla kovapintaista, mieluiten layout-paperia. Sarjakuvaa voi jälkeenpäin muokata erilaisilla laitteilla.
↑Arffman, Päivi: ”Comics go underground!”: Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa. (Väitöskirja) Turku: k&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria, 2004. ISBN 951-29-2680-6
↑Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat, s. 135. Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9
↑Hänninen, Ville: Roskakulttuuri saapui akatemian portaille: Suomalaisen sarjakuvakirjoittamisen ja -tutkimuksen vaiheita. Teoksessa Jokinen 2011, s. 78.
Bishop, Franklin: Sarjakuvapiirtäjän käsikirja. (The cartoonist's bible, 2006.) Suomentanut Jari Leino. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 2007. ISBN 978-951-882-686-9
Gravett, Paul: Sarjakuvaromaani: ja kuinka se voi muuttaa elämäsi. (Graphic novels: Stories to change your life, 2005.) Suomentanut Lotta Sonninen. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21851-7
Gravett, Paul (päätoim.): 1001 comics you must read before you die. London: Cassell Illustrated, 2011. ISBN 978-1-84403-698-1(englanniksi)
Hakkola, Kalle & Luolamaa, Mari: Sarjakuva-albumien sarjaluettelo. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-891-6
Herkman, Juha (toim.): Ruutujen välissä: Näkökulmia sarjakuvaan. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-44-4072-2
Herkman, Juha: Sarjakuvan kieli ja mieli. Tampere: Vastapaino, 1998. ISBN 951-768-032-5
Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1. Helsinki: BTJ, 2006. ISBN 951-692-594-4
Hänninen, Ville (toim.): Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 2. Helsinki: BTJ, 2007. ISBN 978-951-692-642-4
Ijäs, Aura: Sarjakuvien tekeminen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
Jokinen, Heikki: Sata sarjakuvaa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-26-5101-7
Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat. (2. laajennettu painos) Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9
Manninen, Pekka A.: Vastarinnan välineistö: Sarjakuvaharrastuksen merkityksestä. (Väitöskirja) Tampere: Tampere University Press, 1995. ISBN 951-44-3709-8
McCloud, Scott: Sarjakuva, näkymätön taide. (Understanding comics, 1993.) Suomentanut Jukka Heiskanen. Helsinki: Good Fellows, 1994. ISBN 951-96265-2-2
