Safavidit olivatPersiaa hallinnutdynastia vuosina 1501–1736. Nimi viittaa sen taustalla olleeseen uskonnolliseensuufilaiseen liikkeeseen ja sen perustajaan. Hän oli 1300-luvulla elänytkurditaustainenšeikkiSafi al-Din (1253–1334) luoteisessaIranissa. Al-Din saarnasisunnalaista, kansanomaistaislamia ja vastusti aikansa kaoottistamongolien sotilasvaltaa. Hänen poikansa, Sadr al-Din (1334–1391), muutti safalaisuuden poliittiseksi liikkeeksi ja julistautuiProfeetan perilliseksi. Safalaisuus menestyi muita samanlaisia uskonnollisia oppositioliikkeitä paremmin. 1400-luvulla se käytti hyväkseen Luoteis-Iranissa ja ItäisessäAnatoliassa esiintynyttä poliittista hajaannusta ja siirtyi saarnaamisesta sotilaalliseen toimintaan. Safalaiset hankkivat kannattajia suufilaisen veljeskuntansa lisäksi myös riistetyistä maanviljelijöistä ja paimentolaisista sekä alemman tason heimopäälliköistä. Rekryytit kantoivat punaista päähinettä(qisilbash), mistä he saivat nimensä. Safavidienjihad kohdistui ensinGeorgian kristittyihin, mutta kääntyi sitten vääräuskoisiksi julistettuja muslimihallitsijoita vastaan. Safavidit loivat koko Iranin kattaneen imperiumin. Siinä uskonnon ja paimentolaisheimojen voimat yhdistettiin uudenlaisella tavalla keskushallinnon tueksi.[1]
Vuonna 1501Isma'il I (1487–1524) valloittiTabrizin kaupungin ja julisti itsensä sen jälkeenšaahiksi.Kaksitoistašiialaisuudesta tuli hänen vaikutuksestaan Persianvaltionuskonto myös tuleviksi vuosisadoiksi. Isma'ilin valtakaudella muodostuivat Iranille myös suurin piirtein sen nykyiset rajat. Niiden länsipuolelle jäiOsmanien valtakunta ja itäpuolelle Keski-Aasian muslimikulttuurit.
Voimakkaimmillaan valtakunta oli šaahiAbbas I:n valtakaudella. Sittemmin safavidien vaikutusvalta alkoi heiketä paikallisten mahtimiesten vallan kasvaessa. Lopultapaštujen sotaretki Persiaan johtiNadir Šahin valtaannousuun ja safavidien kauden päättymiseen.
Persiaa vuosina 1037–1194 hallinneenseldžukkidynastian jälkeen maa oli kokenutmongolien hyökkäykset. Heitä olivatil-kaanit (1256–1353) ja sen jälkeentimuridit (1370–1507). Paljon turkkilaisia jamongoleja asettui Lounais-Iraniin ja itäiseen Anatoliaan ja 1300-luvulla myös itäiseen Iraniin, Siitä pitäen neljännes iranilaisista on ollut taustaltaan turkkilaisia. Väestönmuutos vaikutti myös talouteen, missä maanviljelys väistyi lisääntyvän karjanhoidon alta. Il-kaanit suosivat kuitenkin myös maanviljelyä, minkä jälkeen talous jakaantui sedentaariseen viljelyyn ja liikkuvaanpaimentolaisuuteen.[2]
Safavidien suufilaisveljeskunnan perustaja oli Šaikh Safa al-Din al-Ardabili, joka eli vuosina 1252–1334PersianAzerbaidžanissa. Hänen seuraajiaan kutsuttiin safalaisiksi. Safalaisuus alkoi radikalisoitua 1400-luvulla, jolloin se alkoi muuttua sunnalaisuudestašiialaiseksi. Kannatusta liikkeellä oli etenkin Luoteis-Persiassa ja Itä-Anatoliassa asuneidenturkmeenipaimentolaisten keskuudessa. Safalaisuuden kannattajat alettiin tuntea myös punapäinä(qisilbash) heidän käyttämiensä punaisten päähineiden mukaan. Liikkeen militarisoiduttua sen jäsenet alkoivat ottaa osaa etenkin Luoteis-Persian alueen valtakamppailuihin ja monet sen tuolloisista vaikuttajista saivat surmansa esimerkiksiAk Koyunlu - jaŠervanšah-dynastioita vastaan käydyissä taisteluissa. Surmansa saaneisiin kuului myös liikkeen tuolloinen johtajaSultan 'Ali (1489–1494), jonka jälkeen johtoon nousiIsma'il.[3]
Isma'ilista tuli safavidien dynastian perustaja. Hän johti vuonna 1499 joukon kizilbaš-sotureitaGilanista ensin Šervanšah-dynastian pääkaupunkiaBakua vastaan ja myöhemmin myös Ak Kojunlu -ruhtinaita vastaan. VallattuaanTabrizin vuonna 1501 Isma'il kruunautti itsensäšaahiksi. Kymmenen vuoden kuluessa hän oli vallannut koko Iranin.[4]
Nomadisten mongoli-invaasioiden jäljiltä maatalous ja kaupunkien talous oli kärsinyt, maatalousväestö vähentynyt ja poliittinen rakenne pirstoutunut. Talonpoikaisryhmät ja kaupunkien porvaristo kapinoi kizilbasheja ja paikallista valtaa pitäviäuymaq-ruhtinaita vastaan. Isma'il ja hänen seuraajansa Tahmasp I pyrkivät kontrolloimaan armeijaansa ottamalla siihen myös orjasotilaita ja sotureita eri heimoista.
Isma'il I pyrki lujittamaan asemiaan myös uskonnon avulla. Sunnalaisuuden sijaan tarkoitukseen soveltui paremmin šiialainen oppi imaameista. Isma'il julisti olevansa kätketty imaami,Alinreinkarnaatio,Jeesuksen henki ja jumalallinen ilmestys, joka oli seitsemännen imaamin jälkeläinen. Hän oli näin sekäMessias että šaahi ja vaati itselleen ylintä uskonnollista valtaa.Ja'fari-lakikoulukuntaan kuuluvia šiialaisia uskonoppineita hankittiin ulkomailta, ja šiialaisia tekstejä käännettiinarabiastapersiaksi. Muita islamin suuntauksia vainottiin, ja Tahmaspin aikana kiellettiin myös viinin juonti, tanssi, laulu ja muut suufilaisten harjoittamat tavat. Myös suufilaiset pyhimyshaudat tuhottiin. Suufilaisuus ei silti kadonnut Iranista. Hierarkkisesti järjestetty uskonnollinen eliitti sai etuoikeuksia, ja siitä tuli osa maata omistavaa aristokratiaa.[5] Šiialaisuudesta tuli kansallisen identiteetin tärkeä osa, joka erotti persialaiset muista, kuten turkkilaisista,uzbekeista japaštuista.
Isma'ilin seuraajaksi nousi vain kymmenvuotiasTahmasp I. Kizilbašien eri ryhmittymät kamppailivat vaikutusvallasta ja uzbekit tekivät uusia hyökkäyksiä Persiaan. Čalderanin taistelun jälkeenmusketteja ja kenttätykistöä hankkinut Persian armeija ajoi heidät kuitenkinAmudarjan taakse. Tahmasp I kuoli vuonna 1576.[6] Häntä seurasivat hallitsijana Tahmasp I:n pojatIsmail II (1578–1577) jaMohammad Khodabanda (1578–1587).
Safavidien Persia oli voimakkaimmillaan šaahi Abbas I:n valtakaudella vuosina 1588–1629.[7] Hän nousi valtaistuimelle syrjäytettyään isänsä. Abbas uudisti maansa hallintoa ja armeijaa. Armeijan riippuvuus kizilbašeista väheni, kun Abbas rekrytoi siihen orjasotilaita, jotka olivat kurdeja, georgialaisia ja armenialaisia. Sotilaseliitin rakenne muuttui sillä Abbasin kuollessa orjakenraaleita oli oli noin neljännes kaikista, ja heidän hallussaan oli suurin osa kuvernöörin viroista. Abbas muutti kruununmaiksi varakkaimpien kizilbašien maaomaisuutta ja antoi ministereidensä hoitaa niiden veronkeruun. Abbas suosi myös alemman tason heimopäälliköitä ja kavensi näin mahtimiesten valtaa.[8]
Muskettien jakanuunoiden käyttöön otto armeijassa teki safavideista osmaneihin verrattavan sotilasmahdin. Abbas valtasi osmaneilta takaisin osiaKurdistania ja uzbekeilta itäisenKhorasanin. Osmanien kiinnostus itää kohti leviämisestä loppui heidän valloitettuaan Irakin vuonna 1638. Uzbekit tekivät edelleen ryöstöretkiä, mutta he olivat poliittisesti hajanaisia.[9]
Abbas jatkoi šiialaisuutta korostavaa uskontopolitiikkaa ja teurasti suufeja, joita syytettiin yhteyksistä sunnilaisiin osmaneihin. Abbas edisti toisaalta suufien rituaaleja muistuttavaa imaamien palvontaa pyhine hautoineen.Mašadiin jaQomiin rakennettiin suuret pyhimyshaudat.PyhiinvaellusKarbalaan korvasiMekan, jaMuharram-kuunašura-juhlasta tuli vuoden tärkein tapahtuma. Näin šiialaisuus omaksui suufilaisuuden tapaisia kansanomaisia ja voimakkaasti tunteisiin vetoavia rituaaleja.[10]
Abbasin muokkaamana Persia säilyi kartanotaloutena, jossa šaahia ympäröi palvelijoiden, sotilaiden ja hallintomiesten joukko. Hallintorakenteet eivät kuitenkaan ulottuneet kauas eikä turkkilaisten maanomistajien valtaa lakkautettu. Paimentolaisuutta harjoittavat heimot pysyivät voimakkaina ja hallitsijoista riippumattomina.[8]
Safavidien ote valtaan alkoi heiketä 1600-luvun lopulta alkaen, kun paimentolaisheimot vahvistivat asemiaan. Myös šiialainen papisto vapautui valtiollisesta valvonnasta. Safavidiprinssit oli tapana eristää haaremeihin, ettei heistä olisi uhkaa vallanperimyksessä. Tämä teki "tynnyrissä kasvaneet" prinssit riippuvaisiksi hoviherroista ja siirsi valtaa mahtimiehille.[9] Abbas I:n jälkeen kukaan hallitsija ei saavuttanutkaan hänen arvovaltaansa. Vuonna 1639 osmanien kanssa tehdyn rauhan jälkeen armeijan annettiin rapistua.Suurvisiirit ja muut kruunun maita hallinneet mahtimiehet lisäsivät itsenäisyyttään. Myös uskonnollinen eliitti hankki etäisyyttä šaahista. Se otti itselleen oikeuden nimittää uskonnollisia tuomareita ja muita virkailijoita ja kyseenalaisti šaahin aseman uskonnollisena auktoriteettina.[11]
1700-luvulla Persia vajosi anarkiaan, kunafgaanit,afšaridit,zandet jakajarit tekivät ryöstöretkiä. Vuonna 1722Kandaharista liikkeelle lähtenyt ghelzai (tai ghilzai) -heimon päällikköMir Mahmud hyökkäsi Persiaan ja valtasi sen pääkaupunginIsfahanin.[12] Osmanit käyttivät tällöin tilaisuutta hyväkseen ja miehittivät Iranin läntiset maakunnat.[13] ŠaahiSultan Husain pakotettiin luopumaan kruunusta, ja Mir Mahmud perusti lyhytikäisenHutak-dynastian. Yksi safavidiprinsseistä pakeni kaupungistaQazviniin, jossa safavidien mahtimiehet julistivat hänet hallitsijaksi nimelläTahmasp II.
Tahmaspin alaisuudessa toiminut afšar-päällikkö Nadir Khan (myöhemminNadir Šah) voitti hutakit ja vuonna 1729 valtasi takaisin pääkaupunki Isfahanin. Tahmasp II palasi vanhaan pääkaupunkiin Nadirin nukkehallitsijana. Kolme vuotta myöhemmin hänet syrjäytettiin ja korvattiin hänen alaikäisellä pojallaan Abbas III. Vuonna 1736 Nadir julistautui šaahiksi.[14] Tällöin Tahmasp I ja hänen 8-vuotias poikansa Abbas murhattiin.[15]
Nadir palautti Iranin menettämät alueet, sovitteli šiiojen ja sunnien erimielisyyksiä sekä yhdisti Afganistanin ja itäisen Iranin heimot alaisuuteensa. Hän myös heikensi šiialaisen uskonnollisen eliitin valtaa takavarikoimalla sen omaisuutta ja muilla toimin.[16]
Nadiria seurasi vallassaKarim Khan, joka oli zand-heimojen johtaja läntisessä Iranissa. Se hallitsi Shirazista käsin Persiaa Khorasania lukuun ottamatta. Zandien valta ulottui vuosiin 1750–1779.[16][17]
Vuonna 1779 kajarit, safavideja palvelleet turkkilaiset sotaherrat, nousivat valtaan ja pystyttivät vuoteen 1924 kestäneen pitkäikäisen dynastiansa.[16]
Safavidien kauden visuaalinen taide sai vaikutteitail-kaanien aikana Persiaan saapuneistakiinalaisesta taiteista, joihin yhdistyi paikallinen persialainen perinne. Lopputulosta on kuvailtu elegantiksi ja aistilliseksi. Safavidien maalaustaide esittii usein elämäniloisia aiheita, kuten rakkautta, musiikkia ja puutarhoja.[18]
Persialaisella kulttuurilla oli ollut voimakas vaikutus koko itäiseen islamilaiseen maailmaan jo ennen safavideja. Esimerkiksi persian kieli toimi myös Osmanien valtakunnan diplomaattisen kirjeenvaihdon kielenä, ja ajan turkkilainen runous seurasi persialaisia muotoja. Persialainen kulttuuri kukoisti erityisesti IntiassaSuurmogulien valtakunnassa, missä persiaa käytettiin runouden, musiikin ja uskonnollisen ajattelun kielenä. Safavidien valtonuskonnoksi nostama šiialaisuus toisaalta eristi persialaista kulttuuria sunnalaisesta maailmasta.
Persialaisia runoilijoita muutti suurmogulien Intiaan, missä heidän runouttaan alettiin kutsua safavidirunoudeksi. Persialainen runous kukoistikin turkkia hovikielenä käyttäneen safavidien Persian ulkopuolella.[19]
Uskonnollisesti safavidit olivat edeltäneitä vuosisatoja ahdasmielisempiä. Ääriajattelu kukoisti hovissa jaulaman keskuudessa. Safavidivaltiolla ja šiialaisella papistolla oli läheinen yhteys. Suufilaisuus taantui ja älyllinen elämä kanavoituimadrasoihin. Vääräuskoisia pidettiin epäpuhtaina. Juutalaiset määrättiin vuonna 1642 käyttämään vaatteissaan punaisia merkkejä, hienojen vaatteiden ja vyönauhojen käyttö kiellettiin ja juutalaisten sana oli arvoton oikeudessa. Juutalaisia rajoittivat myös lukuisat muut säännökset. Silti joillakin paikkakunnillamullahit olivat juutalaisten, kristittyjen jazarathustralaisten suojelijoita. Šiialaisuudessa Persian pyhien kaupunkien, kuten Qomin ja Mašhadin merkitys kasvoi, kun pääsy Irakin pyhättöihin vaikeutui sotien takia.
Michael Axworthy: Iranin historia. (alkuteos:Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5
Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013. ISBN 978-952-495-219-4
Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0
.jpg)
