Latinalaisten suuraakkosten S-kirjainta vastaa pienaakkosissa tavallisestis. Aiemmin pienaakkosena käytettiin myösſ-kirjainta (ns.pitkä s), erityisestifraktuurakirjaimissa.Saksan kielessä puolestaanss-yhdistelmä merkitään tietyissä tilanteissaß-kirjaimella.
S-kirjaimella merkitään suomessa konsonanttia, joka ääntyy tavallisestisoinnittomana alveolaarisena sibilanttina[s]. Sillä on kuitenkin myösallofoneja eli samaa merkitseviä variantteja. S voi ääntyä suomessa ns.suhuässänä[ʃ] tai vokaalien välissä soinnillisena[z]:na, äänneympäristöstä ja puhujasta riippuen.[2]
Suomalainen[s]-äänne on erilainen kuin useiden eurooppalaisten kieltens:[3]
kielen kärki nousee aina ylös hampaiden taakse
suomalainen s ei muutu selvästi soinnilliseksi vokaalien välissä
se on vähän lyhempi kuin esim. englantilaisen s
se ei ole niin "terävä" kuin esim. saksan, ruotsin tai englannin s.
S-kirjaimen lisäksi suomessa käytetään myösŠ-kirjainta vierasperäisissä sanoissa.
S-kirjain äännetään muissakin kielissä tavallisimmin[s], joskus myös[ʃ] – näin esimerkiksiunkarissa. S-kirjain voi ääntyä myös[z] kuten esimerkiksi englannissa ja saksassa.[3]
S esiintyy monien kielten kirjainyhdistelmissä, jotka vastaavat tiettyjäfoneemeja – lähinnä/s/ tai/ʃ/. Tällaisia kirjainyhdistelmiä ovat muun muassash (englanti,/ʃ/),sch (saksa,/ʃ/),sz (unkari,/s/), sekäskj jasj (ruotsi ja norja, riikinruotsissa/ɧ/, norjassa ja suomenruotsissa/ʃ/).
↑Kolehmainen, Taru: Ällätikulla silmään! Kirjainten nimitykset suomen kielessä. Kielikello, 2008, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
↑Ojutkangas, Krista & Larjavaara, Meri & Miestamo, Matti & Ylikoski, Jussi: Johdatus kielitieteeseen, s. 97. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2009. ISBN 978-951-0-32577-3
