Runous on vanhinkirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhdenrunonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivatrunomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta.Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta myös mitallinen runous on edelleen elinvoimainen.lähde?
Lyriikka on saanut nimensä kreikkalaisestalyyra-soittimesta, jolla runoilija säesti esitystään. Tämä osoittaa, että varhainen lyriikka oli laulettua.[1]
Suomessa sanaruno lienee tarkoittanut alun perin kalevalaistarunonlaulajaa, mutta uskotaan, että oppineet antoivat sanalle nykyisen merkityksensä. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillävirsi,laulu,sanat jasanelu. Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi,saduiksi ja taruiksi. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttuloitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivatluotteet.lähde?
Antiikin Kreikassa runous jaettiin kolmeen pääosaan: lyyrisen runouden lisäksi oli eeppinen eli kertova runous (epiikka) ja draamallinen eli näytelmärunous. Lyriikan lajeja olivat Kreikassa jambi eli pilkkarunous ja elegia eli valituslaulu (jambi-sanalla tarkoitetaan nykyisin erästä runomittaa). Varsinaisen lyriikan alalajeja olivat soololyriikka (melos) ja kuorolyriikka (khoros). Tällaiset jaot ovat osittain hävinneet ajan mittaan: sveitsiläinen kirjallisuustutkijaEmil Staiger katsoo, että kaikessa runoudessa on lyyrisiä, eeppisiä ja draamallisia elementtejä. Lyyrinen runo on kuitenkin lyhyehkö, olennaiseen keskittyvä ja usein muodoltaan kiinteä ja omissa rajoissaan johdonmukainen. Runous on useinpreesens-muotoista ja minäkohtaista. Kuitenkin kaikista näistä luonnehdinnoista on olemassa poikkeuksia.[1]
Runous eroaa arkipuheesta ja asiaproosasta siinä, että se käyttää kielen mahdollisuuksia laajasti. Se avaa yllättäviä yhteyksiä eri ilmiöiden välille. Tavallisen kielen ennustettavuus on melko suurta siten, että kuulija tai lukija voi arvata seuraavan sanan tai tarkoitetun asian. Lyriikka on oikullisempaa ja tuoreempaa, mikä tekee siitä vaikeammin avautuvaa. Runoilijan tehtävänä on pidetty kielen automatisoinnin vastustamista.[1]
Yleisin runouden tyylikeino on toisto. Se ilmenee äänteiden tasolla sointuisuuden tavoittelussa: jonkin äänteen tai äänneryhmän toistamisella runoilija voi luoda haluamiaan vaikutelmia. Runoilija voi ajatella tiettyjä vokaaleja tai konsonantteja ikään kuin elävinä olentoina. Myösalkusointu on tähän liittyvä ilmiö.[1]
Runouden yksi tehokeino on rytmi, joka sekin on toistoa eli samojen tai samankaltaisten äännekuvioiden rytmikästä toistamista. Säännölliset rytmikuviot tunnetaanrunomittoina. Ne merkitään kaavioilla, joissa viiva tarkoittaa nousussa olevaa (painollista tai pitkää) tavua ja puolikaari laskussa olevaa (painotonta tai lyhyttä) tavua. Suomen kielessä tämä on usein vaikeaa hahmottaa, sillä suomessa voi pitkä tavu olla painottomassakin kohdassa.[1]
Monien runojen tyylikeino onloppusointu eli riimi. Se on kuitenkin historiallisesti melko nuori, varhaiskeskiajalla käyttöön otettu keino. Loppusointu antaa runolle iskuvoimaa ja sitoo säkeitä yhteen.[1]
Toistoa käytetään myös kielikuvien tasolla. Runoissa käytetään runsaasti vertauksia ja niistä tiivistyneitämetaforia, jossa kaksi eri käsitepiirin kuuluvaa asiaa liitetään yhteen (kuun sirppi,vuoren otsa). Näitä voidaan käyttää toistuvasti siten, että saadaan aikaan suggestiivista tunnelmaa. Myös kokonaisia säkeitä voidaan toistaa (säekerto).[1]
Katajamäki, Sakari & Pentikäinen, Johanna (toim.): Runosta runoon: Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28568-4
.jpg)
