The Rolling Stones onenglantilainenrockyhtye, jolla on ollut1960-luvulta lähtien vahva vaikutus länsimaiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin. Yhtyeen nimi on peräisinblues-artistiMuddy Watersin kappaleesta ”Rollin' Stone”. Nimestä on arkikielessä käytetty monenlaisia lyhennyksiä ja muunnelmia, joista suomen kielessä yleisin on ”Rollarit”.
The Rolling Stonesin musiikin perusta onrhythm and bluesissa, joskin yhtye on uransa eri vaiheissa hyödyntänyt muitakin vaikutteita. Niin ”svengaava Lontoo”,beatnikit,Bob Dylanin protestilaulut, poptaide,underground-liike, Jamaikanreggae,punkin alakulttuuri kuinvideon ja digitalisoinnin kaltaiset tekniset innovaatiotkin ovat antaneet inspiraatiota The Rolling Stonesille, mutta myös saaneet siltä itse. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa kappaletta.
The Rolling Stonesin jäsenet varttuivat 1950-luvulla, jolloin amerikkalainen pop ja blues alkoivat tulla tunnetuksi Englannissa. SolistiMick Jagger ja kitaristiKeith Richards kasvoivatDartfordissa ja tiesivät toisensa lapsuudesta asti. He ystävystyivät lokakuussa 1960 Dartfordista Lontooseen matkalla olleessa paikallisjunassa, kun Richards huomasi Jaggerin mukanaan kuljettamatMuddy Watersin jaChuck Berryn levyt.[1]
Lontoossa Jagger ja Richards alkoivat tehdä tutustumismatkoja läntisessä Lontoossa sijaitsevaan Ealing-klubiin, jossa te tapasivat kitaristiBrian Jonesin ja rumpaliCharlie Wattsin, jotka soittivat Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeessä. Jagger ja Richards liittyivät Brian Jonesin jaIan ”Stu” Stewartin perustamaanrhythm and blues -musiikkia soittavaan uuteen yhtyeeseen, johon Jones ilmoituksella haki jäseniä. Ensimmäinen ilmoitukseen vastannut oli Stewart.[2] Jones myös nimesi yhtyeen Muddy Watersin ”Rollin’ Stone” -bluesin mukaan.lähde?
The Rollin’ Stonesin maine kasvoi ensi vaiheessa Lontoon klubeilla. Ensimmäinen esiintyminen oliThe Marquee -klubilla 12. heinäkuuta 1962. He tienasivat useita tunteja kestäneestä rhythm and bluesin soitosta 20 puntaa. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat vielä kosketinsoittajaIan ”Stu” Stewart, myöhemminThe Kinks -yhtyeessä vaikuttanut rumpaliMick Avory sekä basistiDick Taylor.[3]
Brian Jonesin vanha yhtyekaveri, rumpaliCharlie Watts, liittyi The Rollin' Stonesiin tammikuussa 1963. Tätä ennen hän oli kieltäytynyt yhtyeen tarjouksista lähes vuoden ajan, ja tuolloin rumpaleina olivat vuorotelleet Mick Avoryn lisäksiGinger Baker jaTony Chapman.[3] BasistiBill Wyman liittyi yhtyeen jäseneksi joulukuussa 1962.[2] Huhtikuussa yhtyeen manageriksi ryhtyi 19-vuotiasAndrew Loog Oldham, joka muutti Rollin' Stonesin imagon aggressiivisemmaksi, tarkoituksenaan luoda vastakohtaThe Beatlesin siistille olemukselle.[4] Hän myös käski yhtyettä lisäämään nimeensä G-kirjaimen, jolloin nimi muuttui lopulliseen muotoonsa The Rolling Stones.[3]
Manageri Oldham hankki yhtyeelle levytyssopimuksenDecca Recordsilta, joka kuumeisesti etsi korvaavaa yhtyettä hylkäämänsä The Beatlesin tilalle.[3] Kesäkuussa 1963 julkaistiin Rolling Stonesin ensimmäinensingle,Chuck Berry-cover ”Come On”, joka nousi brittilistalla sijalle 21. Yhtye itse oli levyyn pettynyt, koska sillä ei ollut heidän keikkojensa tunnelmaa.[5] Singlen julkaisun aikoihin manageri Oldham siirsi kosketinsoittaja Ian Stewartin pois virallisen jäsenen paikalta, koska ei pitänyt tämän ulkonäköä yhtyeeseen sopivana.[5] Stewart kuitenkin avusti yhtyettä studio- ja kiertuemuusikkona aina kuolemaansa, vuoteen 1985 asti. Marraskuussa listalle nousi Rolling Stonesin uusi single, BeatlesinJohn Lennonin jaPaul McCartneyn kirjoittama ”I Wanna Be Your Man”.[6] The Beatles julkaisi kappaleesta oman versionsaWith The Beatles -albumilla Rolling Stonesin version jälkeen.
”
”Teidät kaikki pitäisi panna kunnon kylpyyn ja sen jälkeen teiltä pitäisi leikata se kauhea tukka. En ole popmusiikkia vastaan jos sitä laulaa joku Cliff Richardin kaltainen mukava ja siisti poika, mutta te olette häpeäpilkku. Teidän iljettävä ulkonäkönne tulee varmaan turmelemaan teini-ikäisiä koko maassa...”
”
– Palautetta The Rolling Stonesin ensimmäisistä TV-esiintymisistä.[7]
Rolling Stonesin ensimmäinen merkittäväBritannian-kiertue alkoi tammikuussa 1964, kun yhtye lämmitteliThe Ronettes -tyttöyhtyettä.[8] Tammikuussa yhtye myös äänitti seuraavan singlensä, ”Not Fade Away”. Se oli alun perinBuddy Hollyn kappale, johon Keith Richards kehittiBo Diddley -tyylisen sovituksen. Levy-yhtiö Decca ei ollut levytykseen tyytyväinen, mutta ”Not Fade Away” nousi Britanniassa listan kolmanneksi. Siitä muodostui myös Rolling Stonesin ensimmäinen listahitti Yhdysvalloissa.[9] Huhtikuussa julkaistiin debyyttialbumiThe Rolling Stones, joka sisälsi pääasiassacover-versioita yhdysvaltalaisista rhythm and blues- ja rock and roll -kappaleista. Albumi oli Britanniassa suuri menestys ja nousi listaykköseksi 12 viikon ajaksi. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin kuukautta myöhemmin nimelläEngland’s Newest Hitmakers.[10]
The Rolling Stones saapumassaAmsterdamiin 8. elokuuta 1964.
Kesäkuussa 1964 Rolling Stones matkusti Yhdysvaltoihin aloittamaanensimmäisen Amerikan-kiertueensa.lähde?[11] Toisin kuin vuoden alussa maassa vieraillut The Beatles, The Rolling Stonesista ei tullut median suosikkia, ja yhtyeen ulkonäkö aiheutti paheksuntaa erityisesti iäkkäämmissä ihmisissä. Rolling Stonesin ensiesiintyminen Yhdysvaltain televisiossa tapahtuiEd Sullivan Show’ssa, jossa yhtyeen esitys aiheutti tuhansia valituskirjeitä.[12] Myös konserteissa suosio oli ailahtelevaa ja usein yhtyeelle buuattiin.[13] Yhtye kuitenkin saavutti ensimmäisen top 10 -hittinsä Yhdysvalloissa kappaleella ”Time Is on My Side”.[11] Lisäksi kiertueen alkamisen aikoihin oli ilmestynyt ”It's All Over Now”, joka oli coverThe Valentinos -yhtyeen kappaleesta. Se oli Rolling Stonesin ensimmäinen Britannian singlelistan ykköseksi päässyt kappale.[14] Myöhemmin kesällä, Yhdysvaltain-kiertueen jo päätyttyä, yhtyeen debyyttialbumi nousi Yhdysvalloissa sijalle 11.[13] Vuoden lopulla lainakappale ”Little Red Rooster” nousi Britannian listan ykköseksi, ja ”Heart of Stone” ylsi Yhdysvalloissa top 20:een.[12]
Rolling Stones teki ensimmäisen vierailunsaAustraliaan vuoden 1965 tammikuussa, ja samassa kuussa julkaistiin myös yhtyeen toinen albumi,The Rolling Stones No. 2. Esikoisalbumin tavoin se nousi Britannian listaykköseksi, tällä kertaa kymmenen viikon ajaksi. Albumia ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa, jossa jo vuoden 1964 puolella oli julkaistu sen paikallinen versio12 X 5. Näiden albumien kansikuvat edistivät Rolling Stonesin uhkaavaa imagoa, jaThe Rolling Stones No. 2:n kansiteksteissä kehotettiin ryöstämään rahat kyseisen levyn ostamiseksi. Musiikillisesti levy edusti edelleen rhythm and bluesia, ja kappaleista kolme oli itse kirjoitettuja. Menestystä jatkoi single ”The Last Time”, josta tuli yhtyeen kolmas Britannian ykköshitti sekä ensimmäinen, jonka Mick Jagger ja Keith Richards olivat itse kirjoittaneet.[15] Maaliskuussa julkaistiin Yhdysvalloissa albumiThe Rolling Stones, Now!. Se koostui kappaleista, jotka olivat jääneet edellisalbumi12 X 5:lta pois sekä muutamista raidoista, jotka ilmestyisivät Britanniassa seuraavalla albumillaOut of Our Heads.[16]
Toukokuussa 1965 ilmestynyt single ”(I Can’t Get No) Satisfaction” nousi Yhdysvalloissa listan kärkeen, mikä nosti Rolling Stonesin lopullisesti suosioon myös Pohjois-Amerikassa. Britanniassa single ilmestyi vasta elokuussa, koska sen pelättiin heikentävänGot Live If You Want It! -EP:n myyntiä. Kappale esitteli myös musiikillisesti uudistuneen yhtyeen, ja Brian Jones pelkäsi yhtyeen hylkäävän rhythm and bluesin.[17] ”Satisfaction” oli hyvin suuri menestys. Vuoteen 1966 mennessä sitä oli myyty 4,5 miljoonaa kappaletta, vaikkakin laulun sanoitusta pidettiin riettaana ja avoimen seksuaalisena, mikä herätti myös suuttumusta. Kappale sisältyi myösOut of Our Heads -albumin Amerikan-painokselle, mikä auttoi sen nousemaan listaykköseksi.[18] Syksyllä ilmestynyt ”Get Off of My Cloud” -single nousi edeltäjänsä tavoin listaykköseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.[19] Kasvavan suosion myötä yhtye aloitti lokakuussa jo neljännen Amerikan-kiertueensa. Marraskuussa vain Yhdysvalloissa ilmestynyt albumiDecember’s Children (And Everybody’s) oli sekalainen kokoelma siellä ennenjulkaisemattomista kappaleista vuosilta 1963–1965.[20]
Single ”19th Nervous Breakdown” oli listan kakkonen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.[21] Laulunkyyninen teksti ivasi keski- ja yläluokan ihmisiä.[22] Maaliskuussa 1966 ilmestyi Yhdysvalloissa yhtyeen ensimmäinen virallinen kokoelma-albumiBig Hits (High Tide and Green Grass). Britanniassa se julkaistiin kahdeksan kuukautta myöhemmin eri sisällöllä ja kannella.[23]
Taiteellisen läpimurtonsa Rolling Stones teki maaliskuussa 1966 Britanniassa ilmestyneellä studioalbumillaAftermath, jota on pidetty yhtyeen varhaisena mestariteoksena. Brian Jones oli lopettanut kitaransoiton, mutta sen sijaan hän soitti levyllä muun muassadulcimeria,sitaria javibrafonia. Ensimmäistä kertaa yhtyeen albumin kaikki kappaleet olivat lainakappaleiden sijaan Mick Jaggerin ja Keith Richardsin itse kirjoittamia, jaAftermath nosti heidät Beatlesin John Lennonin ja Paul McCartneyn ohella 1960-luvun merkittävimmiksi lauluntekijöiksi.[23] Kuuluisia kappaleita levyllä ovat ”Mother’s Little Helper”, ”Under My Thumb”, ”Lady Jane” ja ”Out of Time”. LisäksiAftermathin sessioissa äänitettiin kappale ”Paint It, Black”, joka palautti Rolling Stonesin listaykköseksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa.[24] Yhtyeen siihen mennessä huomattavin laulu sisältyi myösAftermath-albumin Yhdysvaltain-painokselle, minkä avittamana kyseinen levykin saavutti listan kakkostilan.[25]
”Paint It, Blackia” seurannut single ”Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow?” kärsi huonosta miksauksesta mutta nousi Britanniassa viidenneksi.[26] Kohua aiheutti kansikuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat pukeutuneet naispuolisiksi natseiksi. Kappaleen säröinen kitarasoundi oliJimi Hendrixin inspiroima, ja sanoituksen aiheena oliinsesti.[24] Seuraava single, vuoden 1967 alkupuolella julkaistu ”Let’s Spend the Night Together”, aiheutti jälleen kohun sanoituksillaan. Kappaletta pidettiin Yhdysvalloissa liian seksuaalisesti vihjailevana, minkä vuoksi radioasemat soittivat B-puolta, balladi ”Ruby Tuesdayta”, joka nousi listaykköseksi ja myi yli miljoona kappaletta.[26] Sekä ”Let's Spend the Night Together” että ”Ruby Tuesday” sisältyivätBetween the Buttons -albumin Amerikan-painokselle.Between the Buttonsilla Rolling Stones pyrki korkeatasoiseen ilmaisuun, ja albumin oli tarkoitus vetää vertoja ajan mestariteoksille, kutenBob DylaninBlonde on Blondelle jaThe BeatlesinRevolverille. Levy on yksi yhtyeen monimuotoisimmista, ja siksi fanien ja kriitikoiden arvostama.[27] Vuoden 1967 alkupuolella Rolling Stonesin albumeja arvioitiin myydyn Britannian ulkopuolella 47 miljoonan punnan edestä.[28]
Rolling Stonesin vuotta 1967 varjosti suuri huumekohu. Poliisi oli saanut vihjeenNews of the World -lehden artikkelista, jossa Mick Jaggerin kerrottiin käyttävän huumausaineita. Todellisuudessa lehti oli sekoittanut Jaggerin Brian Jonesiin, ja Jagger oli ryhtynyt oikeustoimiin lehteä vastaan. Keith Richardsin asuntoon suoritettiin kuitenkin helmikuun 12. päivänä ratsia, jossa juhlia viettämässä olleet Richards ja Jagger pidätettiin huumeiden hallussapidon vuoksi.[29] Toukokuussa, samana päivänä kun Richardsille ja Jaggerille luettiin syytteet, myös Brian Jones pidätettiin kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta asunnossaan. Jonesin psyyke oli heikkenemässä muutenkin. Hänestä oli tullut vainoharhainen, ja hän oli menettämässä otteensa elämäänsä ja yhtyeeseen. Jones myös menetti tyttöystävänsäAnita Pallenbergin Keith Richardsille.[30]
Kesäkuisessa oikeudenkäynnissä Jaggeria syytettiin neljän laittoman ja vaaralliseksi luokiteltavan lääketabletin hallussapidosta, Keith Richardsia puolestaankannabiksen polton sallimisesta kotonaan. Jagger tuomittiin välittömästi kolmeksi kuukaudeksi ja Richards vuodeksi vankilaan. Myös Jones sai vankeusrangaistuksen, mutta heidät kaikki vapautettiin seuraavana päivänä hovioikeuden päätöksellä 5 000 punnan takuita vastaan.[31] Rolling Stones halusi kiittää sitä tukeneita ihmisiä ja julkaisi kappaleen ”We Love You”, jossa olivat mukana laulamassa taustalaulua myös John Lennon ja Paul McCartney.[32]
Näihin aikoihin yhtyeen välit sen manageriin ja tuottajaan Andrew Loog Oldhamiin alkoivat viiletä. Oldham oli perustanut omanImmediate-levymerkkinsä, eikä hänellä ollut enää yhtä paljon aikaa suunnitella yhtyeen toimintaa, ja häntä myös pidettiin osasyyllisenä sen ongelmiin. Oldham myös tietoisesti pysytteli huumekohusta sivussa, mikä kiristi välit äärimmilleen. Lopulta syyskuussa 1967 uudeksi manageriksi valittiinAllen Klein, joka jo jonkin aikaa oli hoitanut yhtyeen asioita Yhdysvalloissa.[31] Vuoden lopulla ilmestyi vielä psykedeelisvaikutteinen albumiTheir Satanic Majesties Request. Levy ei saanut hyviä arvosteluja, vaan sitä pidettiin yliampuvana ja yrityksenä hyötyä Beatlesin uudenSgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin menestyksestä. Albumi oli myös jouduttu äänittämään pätkittäin oikeudenkäyntien välissä.[33]
Toukokuussa 1968 ilmestynyt hittisingle ”Jumpin' Jack Flash” merkitsi psykedeliakokeilujen jälkeen paluuta yhtyeen rhythm and blues -juurille.[31] Kappale nousi Britanniassa listaykköseksi, ja se toimiPariisin opiskelijamellakoiden tunnuslauluna.[34] Paluuta juurille edusti myös vuoden lopulla ilmestynyt albumiBeggars Banquet.[35] Albumilla on kuuluisa kappale ”Sympathy for the Devil”, ja lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin singlenä ”Street Fighting Man”, joka kuitenkin joutuisoittokieltoon radiossa.[36]Beggars Banquetin katsotaan aloittavan yhtyeen 1970-luvun alkuun jatkuvan klassikkoalbumien sarjan.[35]
Brian Jonesin huumeidenkäyttö oli yhä runsasta, ja hän oli heikossa kunnossa myös psyykkisesti.[38] Jones ei enää kyennyt osallistumaan yhtyeen aktiviteetteihin täysipainoisesti, ja Amerikan-kiertuetta jouduttiin siirtämään, koska Jonesille ei suostuttu myöntämään Yhdysvalloista edes väliaikaista työlupaa tämän huumerikosten vuoksi. Lopulta Jones erotettiin yhtyeestä nimenomaan siksi, että yhtye pääsisi kiertueelle, mutta asiaan vaikutti myös hänen pahentunut huumeongelmansa.[38]
Mick Taylor oli The Rolling Stonesin toinen kitaristi vuosina 1969–1974.
Muutamaa päivää myöhemmin The Rolling Stones ilmoitti valinneensa Jonesin tilalle uudeksi kitaristiksiMick Taylorin, virtuoosin, joka aiemmin oli soittanutJohn Mayall’s Bluesbreakersissä.[38][39] Yhtye väitti, että Jones olisi lähtenyt yhtyeestä vapaaehtoisesti tyytymättömänä yhtyeen musiikilliseen suuntaan.[39]
KeskenLet It Bleed -albumin äänitysten, 3. heinäkuuta 1969, tuli tieto Brian Jonesin kuolemasta. Virallinen kuolinsyy oli hukkuminen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. Päivä Jonesin kuoleman jälkeen julkaistiin yhtyeen uusi single,country-vivahteinen[40] ”Honky Tonk Women”, joka on toistaiseksi Rolling Stonesin viimeinen Britanniassa listaykköseksi noussut kappale.[41] Se oli myös ensimmäinen äänite, jolla uusi kitaristi Taylor soitti Rolling Stonesin riveissä.[42] Kaksi päivää myöhemmin yhtye järjesti LontoonHyde Parkissa Jonesin kunniaksi ilmaisen muistokonsertin, jossa oli paikalla 250 000 katsojaa.[42] Kyseinen tunnin mittainen esiintyminen oli Rolling Stonesin ensimmäinen kokonainen konsertti kahteen vuoteen.[43]
AlbumiLet It Bleed ilmestyi joulukuussa 1969, ja sillä on edellislevyBeggars Banquetin tapaan country-vaikutteita. Mick Jagger on sanonut sen olevan ”maailmanlopun levy”, ja albumin synkkää ja rauhatonta tunnelmaa edesauttoi Brian Jonesin niukka studiopanos.Let It Bleedin kuuluisia kappaleita ovat avausraita ”Gimme Shelter” sekä ”You Can’t Always Get What You Want”, jossa on mukana Lontoon Bach-kuoro.[40]
Rolling Stones esiintyi joulukuussa 1969 ilmaiseksiAltamont Raceway Parkissa järjestetyillä festivaaleilla. Järjestysmiehiksi värvätytHell's Angels -motoristit ottivat väkivaltaisesti yhteen yleisön kanssa, ja kappaleen ”Under My Thumb” aikana järjestysmies puukotti 18-vuotiaan Meredith Hunterin kuoliaaksi. Tapahtumien vuoksi ”Under My Thumb” poistettiin yhtyeen konserttiohjelmistosta vuosien ajaksi.[44]
Rolling Stonesin levytyssopimus Decca Recordsin kanssa päättyi riitaisesti vuonna 1970. Sopimus kuitenkin velvoitti Rolling Stonesin vielä yhteen singleen, joten yhtye levytti kappaleen ”Cocksucker Blues”, jonka Decca jätti julkaisematta.[45] Samana vuonna yhtye teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa kolmeen vuoteen,[46] ja sen aikana ilmestyi livealbumiGet Yer Ya-Ya’s Out!, joka koostui pääasiassa kahdesta New YorkinMadison Square Gardenissa vuonna 1969 tehdystä äänityksestä.[47]
Rolling Stones vuonna 1971.
Vuoden 1971 aikana yhtyeen jokainen jäsen muutti verotussyistäRanskaan.[47] Saman vuoden huhtikuussa perustettiin omaRolling Stones Records -levymerkki. Pian Rolling Stones julkaisi singlen ”Brown Sugar”, jonka sanoitus kertoi orjan väkisinmakaamisesta, heroiinista jasadomasokismista. Epäkorrektiudestaan huolimatta kappaleesta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen, Britanniassa listakakkonen ja muutenkin yksi yhtyeen kuuluisimmista kappaleista.[48] Viikkoa myöhemmin julkaistiin albumiSticky Fingers, jolla kitaristi Mick Taylor oli ensimmäistä kertaa täysipäiväisesti mukana. Yhtyeen soundi oli hieman muuttunut, ja esimerkiksisaksofoni oli aiempaa enemmän esillä. Albumi oli välitön menestys, minkä myötä Rolling Stones lunasti paikkansa rock-eliitissä koko 1970-luvun ajaksi.[49] ”Brown Sugarin” lisäksi albumin kuuluisimpiin kappaleisiin lukeutuu balladi ”Wild Horses”, joka oli Mick Jaggerin vetoomus saada takaisin hänen entinen tyttöystävänsä Marianne Faithfull.[50]
Toukokuussa 1972 ilmestyi tupla-albumiExile on Main St. Monipuolinen levy sisältää niin hitaita blueseja, nopeita kappaleita kuin täysin akustisia raitojakin.[51] Keith Richardsinheroiiniongelmat heijastuivat levyn työstöön, ja esimerkiksi menestystä saavuttaneessa singlekappaleessa ”Tumbling Dice” kitaraa soittaa hänen sijaansa Mick Jagger.[52] Levyn julkaisemisen jälkeen alkoi suuri Pohjois-Amerikan kattava STP-kiertue, jolla sekä stadionit että lavarakennelmat kasvoivat. Huumeidenkäytön vuoksi yhtye ei kuitenkaan ollut kiertueella parhaimmillaan.[51] Kiertueella kuvattiinRobert Frankin ohjaama dokumenttielokuvaCocksucker Blues, jonka esittämisen yhtye kielsi, koska siinä esiintyvä seksuaalinen kanssakäyminen, huumeidenkäyttö ja mahdolliset muut laittomuudet olisivat voineet tuoda sille esiintymiskiellon Yhdysvaltoihin. Elokuva on kuitenkin sittemmin julkaistu laittomanapiraattikopiona.[53]
Uusi kitaristi Ron Wood ja Mick Jagger vuonna 1975.
Arvostelijoiden mukaan Rolling Stonesin musiikin laatu heikkeni 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1973 ilmestynyt studioalbumiGoats Head Soup ei ole, muutamaa kappaletta lukuun ottamatta, saavuttanut yhtä korkeaa arvostusta kuin sitä edeltäneet albumit.[54]Goats Head Soupilla on kappale ”Angie”, josta tuli yhtyeen ensimmäinen Yhdysvalloissa listaykköseksi noussut single viiteen vuoteen. Albumin kiertue sujui vaikeissa merkeissä. Keith Richards kärsi pahastaheroiiniriippuvuudesta, ja myös Mick Taylor oli aloittanut heroiinin käytön. Lopulta Richards meniSveitsissä suodatushoitoon, jossa heroiini poistettiin hänen verenkierrostaan.[55] Yhtye suunnitteli livealbumin tekoa, minkä vuoksi lokakuun 17. päivänBrysselin konsertissa tehtiin äänityksiä. Juridisista syistä albumin työstö kuitenkin lopetettiin.[56]
Vuonna 1974 julkaistiin uusi albumi,It’s Only Rock ’n’ Roll. Keith Richardsin huumeongelmasta johtuen yhtyeen johtaminen oli käytännössä siirtynyt Mick Jaggerille. Jagger ei päästänyt yhtyettä albumia promotoineelle kiertueelle, mistä Richards ei pitänyt.[57] Marraskuussa, vain kuukausi uuden albumin julkaisun jälkeen, kitaristi Mick Taylor lähti yhtyeestä. Soittamisesta Rolling Stonesissa oli koitunut hänelle rasite ja hän halusi siirtyä soolouralle. Taylor, joka oli liittynyt yhtyeeseen terveysintoilijana, lähti siitä heroiiniriippuvaisena.[58] Maaliskuussa 1975 yhtyeeseen liittyi Taylorin tilalleRon Wood. Aluksi hän oli mukana välikaikaisesti tarkoituksenaan auttaa tulevalla Amerikan-kiertueella.[59]
Huhtikuussa 1976 ilmestynyt albumiBlack and Blue sisälsi Mick Jaggerin tuomiafunk- jadisko-vaikutteita, ja Keith Richardsin kiinnostusjamaikalaiseen musiikkiin puolestaan toi levyllereggae-vivahteita. Albumin hitiksi muodostui samanaikaisesti levyn kanssa julkaistu single ”Fool to Cry”. Kuuluisa kriitikkoLester Bangs sanoi arvostelussaanBlack and Bluen olevan ”ensimmäinen merkityksetön Stones-albumi”.[60] Levyn ilmestymisen jälkeen Rolling Stones lähti ailahtelevasti sujuneelle Euroopan-kiertueelle. Yhtye eli näihin aikoihin yhtä uransa rappeutuneimmista vaiheistaan, ja helmikuussa 1977 Keith Richards pidätettiinTorontossa ja häntä vastaan suoritettiin oikeudenkäynti huumeiden välittämisestä. Richardsille kuitenkin langetettiin vain määräys järjestää hyväntekeväisyyskonserttiKanadan sokeiden hyväksi.[61] Tapahtumat herättivät Richardsin, ja hän päätti hankkiutua irti huumeista.[62]
Syyskuussa 1977 ilmestyi vuosina 1975–1977 äänitetty livealbumiLove You Live, joka nousi kymmenen myydyimmän albumin joukkoon sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Se oli viimeinen Rolling Stones Recordsin julkaisema äänite. Vuoden 1978 toukokuussa ilmestynyt diskovaikutteinen single ”Miss You” toi yhtyeelle takaisin kaupallista suosiota, ja kappale oli Rolling Stonesin toistaiseksi viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa.[63] Kappale sisältyi seuraavassa kuussa julkaistulleSome Girls -albumille, joka modernisoi yhtyeen soundia. Levyllä oli vaikutteita diskon lisäksi toisesta ajankohtaisesta tyylistä,punkista. Albumi elvyttikin yhtyeen heikkenevän aseman.[64] Toinen albumin kuuluisa kappale on tunnepitoinen ”Beast of Burden”, joka kertoo Keith Richardsin kamppailusta heroiinia vastaan.[65] Näihin aikoihin Ron Woodista oli tullut yhtyeen kokopäiväinen jäsen. Rolling Stones lähti Yhdysvaltain-kiertueelle. Keith Richards oli päässyt eroon heroiinista, ja hän muun muassa paransi välejään basisti Bill Wymanin kanssa, jonka kanssa Richards oli ollut riidoissa viimeiset kymmenen vuotta.[64]
Kesällä 1980 ilmestynyt albumiEmotional Rescue työstettiin aikana, jolloin Keith Richards ja Mick Jagger eivät olleet kovinkaan hyvissä väleissä väleissä, koska Richardsia ärsytti Jaggerin johtoasema yhtyeessä. Albumista tuli Rolling Stonesin ensimmäinen listaykköseksi päässyt albumi Britanniassa sitten vuoden 1973Goats Head Soupin.Emotional Rescue koostui pääasiassa edellisalbumiSome Girlsin materiaalin kierrättämisestä.[66] Levyn nimikappale ”Emotional Rescue” ylsi listan kärkikymmenikköön niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.[67]
Elokuussa 1981 ilmestyi seuraava studioalbumi.Tattoo You. Se oli koostettu pääasiassa vanhoista, erityisestiGoats Head Soupin aikaisista ylijäämäkappaleista.Some Girlsin sessioista peräisin ollut ”Start Me Up” oli suuri hittiAtlantin molemmin puolin,[67] ja sen vauhdittamanaTattoo Yousta tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkösalbumi Yhdysvalloissa.[68]
Kun Keith Richards oli päässyt eroon heroiinista, hän tavoitteli enemmän valtaa yhtyeessä. Koko 1980-lukua sävyttikin niin sanottu ”kolmas maailmansota” eli Richardsin ja Mick Jaggerin riita. Jaggeria alkoivat kiinnostaa itse Rolling Stonesin sijaan yhä enemmän omat soolotuotokset.[69]
Kesällä 1982 ilmestyiTattoo You -albumin Yhdysvaltain-kiertueelta koostettu livealbumi”Still Life” (American Concert 1981), joka menestyi hyvin, mutta ei saanut kriitikoiden arvioita puolelleen. Elokuussa 1983 Rolling Stones solmi 28 miljoonan punnan levytyssopimuksenCBS Recordsin kanssa. Sopimus edellytti neljää albumia, yhtä Mick Jaggerin sooloalbumia sekä oikeuksia yhtyeen tuotantoon takautuvasti vuoteen 1971 asti.[70]
Undercover-albumi (1983) työstettiin kireässä ilmapiirissä. Mick Jagger halusi yhtyeen seuraavan ajan trendejä, kun taas Keith Richards kannatti pysymistä perinteisessä rock and rollissa. Nämä musiikilliset erimielisyydet olivat omiaan aloittamaan heidän koko vuosikymmenen kestäneen vihanpitonsa.Undercoveria on pidetty Rolling Stonesin viimeisenä julkaisuna, jolla yhtye yritti millään tavoin uusiutua tai edistyä. Levyllä on muun muassa kappale ”Undercover of the Night”, jonka väkivaltainen musiikkivideo herätti kohua. Jagger pyrki videon avulla esittelemään yhtyeenMTV-sukupolvelle.[71]
Vuonna 1985 Mick Jagger julkaisi CBS-yhtiön ensimmäisenä ”Stones-levynä” sooloalbuminsaShe's the Boss, mikä raivostutti Keith Richardsin lopullisesti. Richards uhkasi viiltää Jaggerin kurkun auki, mikäli tämä tekisi kiertueen jonkin muun yhtyeen kuin Rolling Stonesin kanssa. He kävivät myös katkerien kommenttien sävyttämää sanasotaa lehdistössä.[72]Riitojen myötä Jagger esiintyi ilman Rolling Stonesia vuoden 1985Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa. Saman vuoden joulukuussa yhtyeen perustajajäsen Ian Stewart kuoli sydänkohtaukseen 47-vuotiaana.[73]
Vuoden 1986 studioalbumiDirty Workin aikaan Richardsin ja Jaggerin riita oli pahimmillaan. Jagger teki levyn työstön aikana selväksi, että hän oli kiinnostuneempi oman soololevynsä myynnistä.Dirty Workin oli tarkoitus olla yhtyeen paluu rockjuurille, mutta se on saanut leiman huonoimpana Rolling Stones -albumina. Levyn kuuluisin kappale onBob & Earl -cover ”Harlem Shuffle”, joka nousi listan viidenneksi Yhdysvalloissa.[74] Vuonna 1988 Keith Richards joutui vallitsevassa pattitilanteessa julkaisemaan ensimmäisen sooloalbuminsaTalk Is Cheap, joka sai ylistävää palautetta Rolling Stonesin faneilta.[75]
Kimallekaksosten paluu ja Bill Wymanin eroaminen: 1989–1999
Keith Richards lensi tammikuussa 1989 Mick Jaggerin luokseBarbadokselle sopimaan heidän riitaansa. Sovinnon myötä kaksikko ryhtyi heti kirjoittamaan uutta materiaalia.[75] Kuusi päivää heidän yhteenpalaamisensa jälkeen, 18. tammikuuta, yhtye valittiinNew YorkissaRock and Roll Hall of Fameen. Yhtye ei soittanut tapahtumassa, mutta kyseessä oli silti Rolling Stonesin ensimmäinen yhteinen esiintyminen melkein kolmeen vuoteen, vaikkakin Bill Wyman kieltäytyi saapumasta paikalle.[76] Saman vuoden elokuussa ilmestyicomeback-albumiSteel Wheels, josta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen. Charlie Watts otti tehtäväkseen ratkoa kaikki mahdollisesti riitaan johtavat erimielisyydet. Albumin kappaleista kuuluisin on single ”Mixed Emotions”, jonka Jagger ja Richards olivat työstäneet Barbadoksella neuvotellessaan. Kappale floppasi Britanniassa mutta nousi Yhdysvalloissa listan viidenneksi.[77]Steel Wheelsiä seuranneella suurella kiertueella Rolling Stones esiintyi muun muassa ensimmäistä kertaa Japanissa.[78] Kyseisten Steel Wheels- ja Urban Jungle -kiertueiden äänitetystä materiaalista koostettiin livealbumiFlashpoint, joka lisäksi sisälsi kaksi uutta studioraitaa, ”Highwire” ja ”Sex Drive”. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen CBS:lle tehty levy, ja Rolling Stones – Bill Wymania lukuun ottamatta – solmi marraskuussa 1991 sopimuksenVirgin Recordsin kanssa.[79]
Huhut Bill Wymanin erosta yhtyeestä olivat alkaneet vuonna 1991, ja lopulta tammikuussa 1993 hän vahvisti asianLondon Tonight -tv-ohjelman suorassa lähetyksessä. Uudeksi basistiksi Charlie Watts valitsiDarryl Jonesin, josta ei kuitenkaan tullut yhtyeen virallista jäsentä.[80]
Rolling Stonesin ensimmäinen Virgin Recordsille levytetty albumiVoodoo Lounge ilmestyi kesällä 1994. Levystä tuli yhtyeen ensimmäinen Britannian listaykköseksi noussut pitkäsoitto sitten vuoden 1980Emotional Rescuen.Voodoo Lounge edusti edellisalbumiSteel Wheelsin tavoin riisuttua rockia, mutta sen tunnelma oli raaempi ja autenttisempi.[81] Albumin kiertue oli historian ensimmäinen sponsoroitu kiertue, ja se tuotti 140 miljoonaa dollaria. Marraskuussa 1994 yhtyeenDallasin konsertti lähetettiin suoranainternetissä.[82] Myös tältä kiertueelta koostettiin livelevy;Stripped sisälsi kappaleita nimensä mukaisesti pieniltä, ”riisutuilta” klubikeikoilta. Monet kriitikot pitivät albumia Rolling Stonesin parhaana livetaltiointina.[83]
Bridges to Babylon -albumi julkaistiin syyskuussa 1997. Levyn nauhoitusten jälkeen yhtye ei ollut keskenään puheväleissä.[83]Albumin kiertue kesti yli vuoden, ja joka ilta yhtyeen fanit saivat internetissä valita yhden klassikkokappaleen soitettavaksi settilistassa.[84] Bridges to Babylon -kiertueelta koostettiin vuoden 1998 lopulla ilmestynyt livealbumiNo Security, joka sisälsi kappaleita, joita ei ollut aiemmin soitettu konserteissa. Levystä muodostui kaupallinen floppi, sillä sijoitus oli Britanniassa 67 ja Yhdysvalloissakin vaatimaton 34.[85] Vuonna 1999 järjestettiin pienimuotoinen No Security -kiertue, ja yhtye päätti vuosituhannen järjestämällä Euroopassa 11 lykkääntynyttä Bridges to Babylon -kiertueen konserttiaan. Kiertue tuotti lopulta yhteensä 300 miljoonaa dollaria.[86]
Vuosituhannen alku sujui Rolling Stonesilta hiljaisissa merkeissä, kunnes syyskuussa 2002 ilmestyi yhtyeen kaikkien aikojen kattavin kokoelma-albumiForty Licks. Kahden CD:n julkaisu sisälsi kuuluisimpia kappaleita koko sen uran ajalta. Jo samassa kuussa alkoi vuoteen 2003 kestänyt Forty Licks -kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi niin suurilla stadioneilla ja areenoilla kuin pienillä klubeillakin. Kiertue oli yleisesti edellisiä pienimuotoisempi, eikä esimerkiksi esiintymislavoja kuormitettu erikoisefekteillä. Konserttien settilistat vaihtelivat suuresti, ja mukana oli yllätysnumeroita. Kiertueelta koostettiinLive Licks -albumi jaFour Flicks -DVD-boksi.[87]
Rolling StonesShine a Light -elokuvan ensi-illassa 2008.
Solisti Mick Jagger aateloitiin ritariksi joulukuussa 2003, mitä Keith Richards halveksui.[88] Rumpali Charlie Wattsilla puolestaan todettiinkurkkusyöpä kesällä 2004, josta hän kuitenkin vuoden 2005 helmikuuhun mennessä oli täysin toipunut.[89]
Rolling Stones julkaisi uuden studioalbumin kahdeksan vuoden tauon jälkeen syyskuussa 2005, kun yhtyeen perusrockjuurille palauttanutA Bigger Bang ilmestyi. Se sai yleisesti hyvät arvostelut ja nousi listakakkoseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Single ”Streets of Love” menestyi yhtyeen kotimaassa kohtalaisesti, ja Yhdysvaltainäärioikeistolaisia parjannut kappale ”Sweet Neo Con” osoitti Rolling Stonesin yhä kykenevän provosointiin.[90] A Bigger Bang -kiertue oli alkanut jo kuukausi ennen itse albumin julkaisuaPhoenixista,[91] ja helmikuussa yhtye soitti historian suurimman konserttinsaRio de JaneirossaBrasiliassa. KyseisessäCopacabanan ilmaiskonsertissa oli arvioiden mukaan paikalla jopa puolitoista miljoonaa ihmistä.[92] Kiertueella Rolling Stones esiintyi myös ensimmäistä kertaaKiinassa.Sensuurin vuoksi yhtyeen ei annettu soittaa kappaleita ”Brown Sugar”, ”Honky Tonk Women”, ”Beast of Burden” ja ”Let’s Spend the Night Together”. Kiertue keskeytyi toukokuussa 2006, kun Keith Richards putosi puusta kiertueen tauollaFidžillä, ja hän joutui aivoihin muodostuneen verihyytymän vuoksi leikkaukseenUuteen-Seelantiin.[93] Richardsin toivuttua kiertue jatkui Euroopassa koko vuoden 2007.[94]
Alun perin vuonna 1972 ilmestyneestäExile on Main St. -albumista julkaistiin laajennettu uusintaversio vuonna 2010. Se nousi Britanniassa listaykköseksi heti avausviikollaan.[97] Yhdysvalloissa se ylsi listan kakkoseksi.[98]
Vuonna 2012 The Rolling Stones täytti viisikymmentä vuotta. Yhtyeestä julkaistiin saman vuoden lokakuussa dokumenttielokuva, jonka ensi illassa olivat mukana kaikki yhtyeen nykyiset jäsenet sekä entinen basistiBill Wyman. Rolling Stonesilta julkaistiin myös uusi kokoelma-albumiGrrr!, joka sisälsi yhtyeen suurimpia hittejä sekä kaksi uutta kappaletta, ”One More Shot” ja ”Doom and Gloom”. ”Doom and Gloom” menestyi niistä paremmin, siitä tehtiin musiikkivideo ja se myös nousi useille musiikkilistoille ympäri maailman.
Rolling Stones esiintyi LontoonO2-areenalla 25. marraskuuta 2012 soittaen täyspitkän konsertin ensi kertaa sitten vuoden 2007. Toinen konsertti järjestettiin 29. marraskuuta. Yhtyeen entinen basisti Bill Wyman oli mukana soittamassa kappaleissa ”It’s Only Rock ’n’ Roll (But I Like It)” ja ”Honky Tonk Women”, ja entinen kitaristiMick Taylor kappaleessa ”Midnight Rambler”.[99] Lisäksi Taylor soitti vuoden 2013 kiertueen jokaisessa konsertissa.[100]
Rolling Stones esiintyi 25. maaliskuuta 2016 ensimmäisenä huomattavan suosittuna yhtyeenäKuubassa, pääkaupunkiHavannassa. Konserttia seurasi paikan päällä noin 450 000 katsojaa.[101] Saman vuoden joulukuussa ilmestyi uusi studioalbumiBlue & Lonesome, jolla Rolling Stones palasi bluesjuurilleen. Kolmessa päivässä äänitetystä levystä tavoiteltiin spontaania, ja musiikki taltioitiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä.[102]
Yhtyeen rumpali Charlie Watts kuoli 80-vuotiaana lontoolaisessa sairaalassa elokuussa 2021.[103] Hieman ennen kuolemaansa Watts joutui jäämään sivuun Rolling Stonesista lääkärien määräyksestä ja yhtye esiintyiSteve Jordanin tuuratessa Wattsia.[104] Hän toimi rumpalina myös syyskuussa 2021 alkaneellaNo Filter -kiertueella, joka päättyi marraskuussa 2021.[105]Yhtyeestä julkaistiin 12 postimerkkiä 20. tammikuuta 2022.[106] Rolling Stones julkaisi albuminHackney Diamonds lokakuussa 2023. Sen ensimmäinen single ”Angry” julkaistiin syyskuun alussa.[107]
Rolling Stones lähti vuoden 2024 huhtikuussa vielä 16 kaupunkia Yhdysvalloissa kiertävälle Hackney Diamonds -nimiselle kiertueelle ja sen sponsorina toimi AARP, entinen American Association of Retired Persons (Amerikan Eläkeläisyhdistys), joka on yli 50-vuotiaita koskeviin kysymyksiin keskittyvä eturyhmä.[108]
The Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulajaSir Mick Jagger ja kitaristiKeith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet valtaosan yhtyeen lauluista. Kaksikkoa kutsutaan toisinaan nimelläGlimmer Twins. Yhtyeen esivaiheen parilla ensimmäisellä keikalla rumpuja soittiMick Avory, joka sittemmin liittyi yhtyeeseenThe Kinks. Lopulliseksi rumpaliksi liittyi tammikuussa 1963Charlie Watts.[3] Lähes koko 1960-luvun toista kitaraa soitti yhtyeen perustajaBrian Jones. Hieman ennen tämän kuolemaa hänet korvasiMick Taylor. Nykyinen kitaristi onThe Facesissa aiemmin soittanutRon Wood. Bassoa soittiBill Wyman vuoteen 1993 asti.[36] Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasistiDarryl Jonesia, joka ei ole sen virallinen jäsen.
Vuonna 1969 yhtye esiintyi LontoonHyde Park -puistossa ilmaiskonsertissa edesmenneen jäsenensä Brian Jonesin muistoksi. Paikalle saapui arviolta puoli miljoonaa ihmistä.
1975 yhtye esitti "Brown Sugarin" liikkeessä olevan kuorma-auton lavallaNew Yorkissa.
Vuoden 2006 helmikuussa Rolling Stones soitti yhden kaikkien aikojen suurimmista ilmaiskonserteistaCopacabanan rannallaRio de Janeirossa. Konserttia oli viranomaisten mukaan saapunut seuraamaan noin 1,2 miljoonaa ihmistäBrasiliasta ja muualta maailmasta.
Yhtyeen tavaksi on tullut esiintyä yllätysesiintyjänä esimerkiksipubissa tai klubilla suurten kiertueidensa aloitukseksi. Näin se muistelee alkuaikojaan pienen piirin klubiesiintyjänä.
The Rolling Stones esiintyi silloisessaPorin maalaiskunnassaYyterin hiekkarannalla vuonna 1965 jaHelsingissäOlympiastadionilla 2. syyskuuta 1970 ollen ensimmäinen siellä koskaan esiintynyt yhtye[110]. Seuraavan kerran yhtye vieraili Suomessa Voodoo Lounge -kiertueen yhteydessä 6. kesäkuuta 1995 täydellä Olympiastadionilla. Bridges to Babylon -kiertueen yhteydessä yhtye esiintyi 5. elokuuta 1998 Olympiastadionilla 48 000 katsojan edessä. Yhtyeen viimeisimmät Suomen-vierailut toteutuivat Forty Licks -kiertueen myötä 16. heinäkuuta 2003 sekä A Bigger Bang -kiertueen yhteydessä 1. elokuuta 2007. Myös nämä konsertit soitettiin Helsingin Olympiastadionilla.
Draper, Jason: The Rolling Stones – koko ura. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-106-0
Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: The Rolling Stones omin sanoin. (According to the Rolling Stones, 2003) Suomentanut Matilda ja Otto Talvio. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7049-9
Jake Nyman: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3
↑Seuraava lähde esittää tapahtumista kuvauksen, jonka mukaan Hunterin puukotus ja muu väkivalta olivat yleisön oman aggressiivisuuden provosoimia:Sonny Bargerin elämä ja The Hell’s Angels Motorcycle Club, 2008.ISBN 978-952-5800-00-5
Cohen, Rich: Aurinko & kuu & Rolling Stones. (alkuteosThe Sun & the Moon & the Rolling Stones, 2016) Suomentanut Sami Heino. Otava, 2017. ISBN 9789511279969
Norman, Philip: Rolling Stones. (The Stones: The acclaimed biography, 2002) Suomentanut Anu Kamunen. Helsinki: Jalava, 2003.
_2.png)
.jpg)
-2.jpg)
