Pussihukka eli tasmaniantiikeri, tasmaniansusi tai pussisusi (Thylacinus cynocephalus) oliaustralialainenpussieläin. Se olipussihukkien heimon (Thylacinidae) viimeinenlaji ja suurin historiallisena aikana elänytpussipeto. Viimeisten kolmen vuosituhannen ajan se eli vainTasmanian saarella. Pussihukankanta romahti eurooppalaisten siirtolaisten tultua saarelle, ja todennäköisesti laji on kuollutsukupuuttoon. Viimeinen tunnettu yksilö kuolieläintarhassa vuonna 1936. Lajin lähin nykyään elävä sukulainen onpussiahma.
Pussihukkapari Hobartin eläintarhassa vuonna 1921. Pienempi yksilö on naaras.
Pussihukka muistutti muodoltaansutta ja väritykseltääntiikeriä, mistä johtuvat sen monet susi- ja tiikeri-päätteiset nimitykset.[2] Sen lyhytkarvaisessa, harmaanruskeassa tai ruskeankeltaisessa turkissa oli 12–16 tummanruskeaa tai mustaa pystyjuovaa. Jotkut havainnoijat ovat kertoneet, että eläin saattoi hyppiäkengurun lailla kahdella jalalla, mikä ei kuitenkaan luultavasti pidä paikkaansa.[3] Eläin ei pystynyt heiluttamaan taipumatonta ja paksutyvistä häntäänsäkoiran tavoin.[4] Pussihukalla oli 46 hammasta, ja se kykeni avaamaan lihaksikkaan leukansa vähintään 120 asteen kulmaan.[5] Pussihukkaurokset olivat yleensä hieman naaraita kookkaampia. Urosten arvioidaan painaneen keskimäärin 25 ja naaraiden 15 kilogrammaa.[6] Täysikasvuisen uroksen pituus kuonosta hännänpäähän oli keskimäärin 1,6 metriä ja naaraan 1,5 metriä.[7]Häntä oli 50–60 senttimetriä pitkä.[3]
Pussihukan jalanjälki erottui selvästi Tasmanian muiden eläinten jäljistä. Pussihukan etujalan jälki oli kookkaampi kuin takajalan. Jotkut metsästäjät kertoivat, että pussihukalla olisi ollut selvästi erottuva ominaishaju. On mahdollista, että se tuotti tätä hajua häirityksi tullessaanpussiahman tapaan.[3] Eläimen ääntelyn kerrotaan muistuttaneen yskivää haukuntaa.[4]
Suurin osa pussihukan elintapoja ja käyttäytymistä koskevista havainnoista on tehty vankeudessa eläneistä yksilöistä, joten eläimen elintavoista luonnossa tiedetään hyvin vähän. Pussihukka eli yleensä melko avoimessa metsä- ja nurmimaastossa, vaikka Lounais-Tasmanian viimeiset yksilöt tavattiinkin tiheälläsademetsäalueella. Sen reviiri oli yleensä 40–80 neliökilometrin laajuinen. Joissakin tapauksissa pussihukkien tiedetään kerääntyneen laumoiksi, mutta suurin osa niistä liikkui yksin, pareittain tai pienissä perheryhmissä.[3][4][1][7]
Pussihukat lisääntyivät kerran vuodessa, todennäköisesti yleisimmin tammikuussa, mutta jonkin verran poikasia syntyi ympäri vuoden. Poikasia syntyi yleensä kolme, ja emo kantoi niitä pussissaan ensimmäiset kolme kuukautta.[3][7]
Pussihukan pääravintona olivatkengurut ja muut pussieläimet, pienet jyrsijät ja linnut. Eurooppalaisten tultua Tasmaniaan 1800-luvulla pussiahmat ryhtyivät syömään myöslampaita ja siipikarjaa. Laji saalisti yöaikaan.[3] Päivät se vietti pesässäänluolassa tai muussa suojassa. Tasmaniassa pussihukan pääasiallinen saalislaji oli saattanut ollatasmanianemu, joka sekin hävisi eurooppalaisten tultua 1850-luvulla. Nesöivät myös raatoja. Pussihukkia metsästäneiden mukaan laji saalisti väijymällä. Lajin luustosta tehtyjen analyysien perusteella on kuitenkin päätelty, että se saattoi juosta pitkiä matkoja ja ajaa saaliinsa läkähdyksiin. Kestävyydestään huolimatta pussihukka oli suhteellisen kömpelö ja hidas juoksija.[7][3] Takaa-ajon päätteeksi se kaatoi uupuneen saaliseläimen nopealla, kömpelöhköllä syöksyllä. Tohtori Eric Guilerin mukaan pussihukka piti erityisesti nenäkudoksista, maksasta ja munuaisista sekä verestä, jota sen väitetään imeneen saaliin kaulavaltimosta.[4] Toisten tutkijoiden mukaan se ei kuitenkaan olisi ollut niin valikoiva, vaan kelpuutti ruoakseen myös saaliseläimen lihan. Joka tapauksessa pussihukilta jäi usein osa saaliista syömättä, japussiahmat seurailivatkin niitä aterian toivossa hieman samaan tapaan kuinAfrikassahyeenat kulkevatleijonien kintereillä.[4]
Luulöydöistä jakalliomaalauksista päätellen pussihukka eli vielä 3 000–2 000 vuotta sitten Australian mantereella ja mahdollisesti myösUudessa-Guineassa. Se alkoi kuitenkin menettää elintilaansadingolle, joka ilmestyi mantereelle noin 3 500 vuotta sitten.Laumaeläimenä dingo oli lähinnä yksin elänyttä pussihukkaa vahvempisaalistaja etenkin silloin, kunravinto oli vähissä. Dingot saattoivat myös ryövätä pussihukalta sen kaatamia saaliita. Australiassa ei vielä tuolloin elänytkaneja, joita heikompi kilpailija olisi voinut syödä niukkoina aikoina.[8]Aboriginaalien harjoittamallametsästykselläkin saattoi olla vaikutusta kannan pienentymiseen.[2] On myös mahdollista, että dingojen mukana levisi jokintauti tailoinen, joka tappoi Australiasta sekä pussihukat että pussiahmat.[8] Pussihukka säilyi kuitenkin Tasmaniassa, minne dingo ei koskaan levinnyt. Vaikka pussihukan elinalue on ollut laaja, laji ei ilmeisesti ollut koskaan kovin runsaslukuinen, mikä johtui osaksi sen asemasta ravintoketjun huipulla.[7]
Tapettu pussihukka vuonna 1869.
Eurooppalaiset joutuivat tekemisiin pussihukan kanssa, kun ensimmäiset sotilaat ja uudisasukkaat asettuivat Tasmaniaan 1803 ja toivat mukanaanlampaita.[3] Koska pussihukkaa pidettiin uhkana lampaille, sekä viranomaiset että yksityiset maksoivat siitä tapporahaa. Eläimiä metsästettiin, pyydystettiin ansoilla ja myrkytettiin. Metsästyksen lisäksi elinympäristön muuttuminen, koirien yleistyminen ja sairaudet ovat voineet vaikuttaa lajin häviämiseen.[1] Vuosina 1888–1909 viranomaiset maksoivat palkkion yhteensä 2 184 tapetusta yksilöstä. Vuonna 1910 pussihukkiin levisi eurooppalaisten myötäpenikkatautia muistuttanutepidemia, joka harvensi voimakkaasti ennestäänkin uhanalaista lajia.[3]
Tiettävästi viimeinen luonnossa tapettu pussihukka ammuttiin vuonna 1930 ja viimeinen pussihukka oli naaras, joka kuoliHobartin eläintarhassa 7. syyskuuta 1936. Yksilö oli pyydettyFlorentine Valleyn alueella ja se myytiin eläintarhaan toukokuussa 1936. Pitkään uskotun, mutta väärän tarinan mukaan kyseinen yksilö olisi ollut uros nimeltä Benjamin.[9][10][11] Samana vuonna pussihukka rauhoitettiin Tasmaniassa. Vuonna 1966 Lounais-Tasmaniaan perustettiin 647 000 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue, mihin oli osasyynä se, että alueella saattoi elää pussihukkia. Eläimestä ei ole kuitenkaan saatu varmoja havaintoja lukuisista tutkimuksista huolimatta.[1] Australialainen eläintieteilijäDavid Fleay kertoi uskovansa, että hänen pyydyksessään oli yksi pussihukkayksilö vielä vuonna 1945, ja sen jälkeenkin on löydetty pussihukan jättämiksi epäiltyjä jalanjälkiä.[4] Monet uskovat pussihukkia olevan yhä elossa, ja havaintoja väitetään tehdyn varsinkin Länsi- ja Lounais-Tasmanian vuoristoerämaissa.[12][13]
Australiassa on vuodesta 1996 lähtien vietetty vuosittain 7. syyskuuta kansallista uhanalaisten lajien päivää (engl.National Threatened Species Day) viimeisen tunnetun pussihukan kuoleman muistoksi.[14][15]
Osa tutkijoista on päättellyt, että pussihukka olisi kuollut sukupuuttoon 1930- ja 1970-lukujen välillä. Osa tutkijoista taas pitää mahdollisena, ettei pussihukka olisi vielä kuollut sukupuuttoon.[16]
Pussihukanhenkiin herättämistäkloonaamalla siitä jäljellä olevista näytteistä on pohdittu. Lajista on säilynyt paljonkudosnäytteitä, jotka ovat alle sata vuotta vanhoja eli melko tuoreita. Näin ollen niistä pitäisi olla mahdollista eristää hyvälaatuistaDNA:ta.[17] Pussieläinten kloonaaminen saattaisi olla jopa helpompaa kuinistukkanisäkkäiden, sillä niidenraskaus kestää yleensä vain muutaman viikon. Lyhyt raskausaika vähentää riskiä siitä, että sijaisemon jasikiön välille syntyy ongelmia.[17] Kloonaus tapahtuisi käytännössä istuttamalla pussihukansolusta irrotettutuma kloonattuinekromosomeineen sijaisemonmunasoluun, jonka oma tuma olisi poistettu. Tämä munasolu siirrettäisiin sitten kasvamaan sijaisemonkohtuun. Soveliain sijaisemo pussihukalle olisi todennäköisesti pussiahma, joka on suurin nykyisin elävä pussipeto. Syntynyttä pussihukkapoikasta voisiimettää keinotekoisessa pussissa.[17]
Pussihukan DNA:ta yritettiin ensin eristääalkoholissa säilytetystä pienestä pennusta. Sen DNA kuitenkin osoittautui kloonauksen kannalta liian pahoin pilkkoutuneeksi, ja koko hanke keskeytyi hetkeksi.[18] Myöhemmin kloonaushanketta kuitenkin jatkettiin tutkimalla muita, paremmin säilyneitä näytteitä.[19] Australialaisessa museossa säilytettävästä, sata vuotta vanhasta pussihukan kudosnäytteestä otettu DNA-pala saatiinkin toimimaanhiiressä, johon se istutettiinalkiovaiheessa.[2]
↑abcdMcKnight, M.: Thylacinus cynocephalusIUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 4.8.2014. (englanniksi)
↑Jones, Menna: Character displacement in Australian dasyurid carnivores: size relationships and prey size patterns. Ecology, 1997, 78. vsk, nro 8, s. 2582. Ecological Society of America. ISSN 0012-9658Artikkelin abstrakti. Viitattu 17.2.2013. (englanniksi)
↑abcdeThylacinus cynocephalus — Thylacine Canberra: Department of Sustainability, Environment, Water, Population and Communities. Viitattu 16.2.2013. (englanniksi)
↑abKauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset, s. 100, 105–106. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0
