Julistuskirja Suomen kansalle eli niin sanottupunainen julistus onvuoden 1905 suurlakon aikanaTampereella annettu julistus, jossa luetellaanlakon yleiset tavoitteet.[1] Niistä keskeisimmät olivatSuomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuviensortotoimien lopettaminen, väliaikaisen hallituksen nimittäminen ja kansalliskokouksen koollekutsuminen sekäyleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.
Punainen julistus oli aikanaan ensimmäinen Suomessa julkisesti esitetty kansalaisvapauksia, demokratiaa ja työväen oikeuksia vaatinut puheenvuoro. Sen hyväksyisosialidemokraattisen työväenliikkeen ohella myösperustuslaillinen porvaristo. Vaikka julistuksen vaatimukset jäivät suurlakon päättyessä saavuttamatta, vaikutti se suuresti vuoden 1906 eduskuntauudistukseen ja vuotta myöhemmin pidettyihineduskuntavaaleihin, joissa myös naisilla oli ensimmäistä kertaa äänioikeus. Vuonna 1906 Suomeen saatiin myösyhdistymisvapaus, minkä jälkeen maahan perustettiin sadoittain erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä.
ToimittajaYrjö Mäkelinin laatiman tekstin luki yleisölle runoilijaKössi Lindström. Kansan keskuuteen se levitettiin punaiselle paperille painettuna, josta julistus sai myöhemmin tunnetun nimensä. Vuorokautta myöhemmin punainen julistus hyväksyttiin myösHelsingissä järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa.
Venäjän tsaarinvaltaa ja viranomaisia vastaan suunnattu vuoden 1905 suurlakko julistettiin alkaneeksi Helsingissä 30. lokakuuta. Tampereesta muodostui kuitenkin nopeasti sen aatteellinen keskuspaikka, jossa punaisen julistuksen lisäksi sai alkunsa myös sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja perustuslaillisen porvariston lyhytaikaiseksi jäänyt yhteinen lakkorintama. Tamperelaisten aktiivisuuden mahdollisti, ettei kaupungissa ollut venäläistä sotaväkeä, jonka läsnäolo rajoitti toimintaa Helsingissä.
Tampereen kauppatorilla (nyk.Keskustori) järjestettiin koko suurlakkoviikon ajan suuria kansalaiskokouksia, joissa oli enimmillään kymmeniä tuhansia osallistujia. Kaupungissa valtaa pitänyt suurlakkokomitea esitti kokouksissa vaatimuksia ja ponsia, joista järjestetyihin äänestyksiin kaikilla paikalle saapuneilla oli mahdollisuus osallistua.
Punaisen julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimusvanhasuomalaisen senaatin erosta ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsuminen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen. Lisäksi julistuksessa vaadittiin valtiollisia uudistuksia, jotka sisälsivät kaikille kansalaisille kuuluvan kokoontumis-, yhdistys- ja sananvapauden, sekä sensuurin lakkauttamista.[2] Tekstistä oli jätetty pois vaatimusyksikamarijärjestelmästä, jotta myös perustuslailliset saatiin hyväksymään julistus.[2] Myöskäänuskonnonvapautta ei kirjattu julistukseen, koska kirkkokin oli mukana suurlakossa.[3]
Yrjö Mäkelinin kirjoittaman radikaalin ja ilmaisuiltaan jopa röyhkeän tekstin taustalla oli usko Venäjällä tapahtuvasta nopeasta tsaarinvallan romahtamaisesta. Sen perusteella esitettiin vallankumouksellinen ajatus kansalliskokouksesta sekä suunnitelma väliaikaisen hallituksen asettamisesta, jotka molemmat sivuttivat entisen hallitsijan täysin. Sosialistisen työväenliikkeen näkökulmasta ajatus väliaikaisesta hallituksesta oli ainutlaatuinen, koska Mäkelinin ehdotuksessa siihen osallistuisivat sosialidemokraattien lisäksi myös porvarilliset puolueet. Julistuksen laadintaan osallistuneista erityisestiEetu Salin oli yhteistoimintaa vastaan, mutta ainutkertaisen tilaisuuden johdosta hyväksyi kuitenkin ajatuksen.[4]
Punainen julistus annettiinTampereen raatihuoneen parvekkeelta 1. marraskuuta 1905 kello 10 aamupäivällä alkaneessa kansalaiskokouksessa, jossa arvioitiin olevan paikalla jopa 40 000 osallistujaa. Edellisenä yönä valmistuneen tekstin oli pääosin kirjoittanut tuolloinKansan Lehden päätoimittajana työskennellyt Yrjö Mäkelin. Sen laatimiseen osallistuivat kuitenkin myös muutTampereen suurlakkokomitean valiokunnan jäsenet, joihin kuuluivat Kansan Lehden taloudenhoitajaVihtori Kosonen, konttoristiSiiri Lemberg, kaupanhoitajaHeikki Lindroos sekä porilainen suutari Eetu Salin.[5]
Julistus levitettiin kansalaisille punaiselle paperille painettuna, josta se myös sai myöhemmin tunnetun nimensä. Nimeen ei siis liittynyt mitään vasemmistolaista symboliikkaa, vaikka sen taustalla olivatkin sosialidemokraatit. Punaisen julistuksen ovat allekirjoittaneet viisi suurlakkokomitean valiokunnan jäsentä sekä komitean puheenjohtajaA. A. Lagerström ja sihteeriYrjö Sirola. Lisäksi lehtiseen on painettu Kössi Lindströmin sekä kuudentoista suurlakkokomitean jäsenen nimet. Kansalaiskokouksen hyväksyttyä julistuksen, päättyi Keskustorilla järjestetty tilaisuus hurraa-huutoihin ja soittokunnan esittämäänMarseljeesiin.[5] Tämän jälkeen riehaantunut väkijoukko alkoi töhrimään maalilla venäjänkielisiä katukylttejä ja virastojen nimiä sekä repimään alas muita keisarinvallan tunnuksia.[6]
Julistuksen hyväksyivät myöhemmin iltapäivällä myös Tampereen perustuslailliset. Osa heistä esitti eriävän mielipiteensä, koska vaatimukset senaatin erosta jasäätyvaltiopäivien syrjäyttämistä merkitsivät käytännössä vallankumousta.[5] Myöntyväisyyspolitiikkaa harjoittaneet vanhasuomalaiset puolestaan totesivat punaisen julistuksen jopa rikolliseksi ja laativat vastineeksi oman ohjelmansa.[7] Sosialidemokraatit katsoivat kuitenkin esitetyt vaatimukset niin merkittäväksi, että punainen julistus päätettiin saattaa koko maan tietoisuuteen. Niinpä julistusta lähdettiin kuljettamaanPorista saapuneella lakkojunalla kohti Helsinkiä. Matkalle lähtivät Yrjö Mäkelin, Kössi Lindström, Vihtori Kosonen, Eetu Salin jaA. F. Fihlman.[8]
Kun punainen julistus esiteltiin Helsingissä, se ei saanut lainkaan yhtä varauksetonta vastaanottoa kuin Tampereella. Ajatus väliaikaisen hallituksen asettamisesta ja tsaarin syrjäyttämisestä tuntui pääkaupunkiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden keskellä epärealistiselta ja uhkarohkealta. Perustuslailliset eivät myöskään kannattaneet siihen sisältynyttä vaatimusta kansalliskokouksen koollekutsumisesta, joten he suhtautuivat viileästi koko julistukseen. Perustuslailliset olivatkin lähettäneet omat edustajansaPietariin neuvottelemaan keisarin kanssa tilanteen ratkaisusta.[4]
Lopulta työväenliikkeen johto vei julistuksen 3. marraskuutaRautatientorilla kokoontuneen kansalaiskokouksen päätettäväksi, joka hyväksyi sen innostuneesti. Seuraavana päivänä järjestetyssä kokouksessa asetettiinväliaikainen hallitus, joka koostui kahdestakymmenestäneljästä jäsenestä. Se ei kuitenkaan kokoontunut kertaakaan, sillä samaan aikaan keisariNikolai II oli vahvistanut Pietarissa niin sanotunmarraskuun manifestin, jossa valtiopäivät kutsuttiin kokoon säätämään kansanedustuslaitoksen uudistuksesta ja kansalaisvapauksista.[9]
Marraskuun manifestin oli laatinut perustuslaillistenLeo Mechelin. Se oli porvarillisten puolueiden käymien neuvottelujen tulos, joissa työväenliike sivuutettiin kokonaan. Manifesti olikin heille suuri pettymys, kun suurlakon aikana asetetuista tavoitteista jouduttiin luopumaan. Se vähensi myös työväenliikkeen vaikutusmahdollisuuksia tulevan äänioikeusuudistuksen sisältöön, koska asian valmistelu annettiin senaatille ja säätyvaltiopäiville. Manifesti hylkäsi myös punaisessa julistuksessa esitetyn vaatimuksen väliaikaisesta hallituksesta ja johti lopulta sosialidemokraattien ja perustuslaillisten välirikkoon. Tapahtumilla oli vaikutuksensa myös työväenliikkeen sisällä, kun Yrjö Mäkelinin edustama yhteistyölinja jäi tappiolle jaluokkataisteluoppia korostanut jyrkkä siipi vahvistui marraskuun lopulla järjestetyssä SDP:nylimääräisessä puoluekokouksessa.[5]
Yksitoista suomalaista kulttuurielämän vaikuttajaa, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat kuvataiteilijoita, ottivat marraskuun toisen päivän illalle päivätyssä vetoomuksessaan kantaa punaisen julistuksen hyväksymisen puolesta.Hufvudstadsbladetissa suurlakon jälkeen 8. marraskuuta julkaistussa kirjeessä he ehdottivat kaikkien puolueiden yhdistyvän julistuksen taakse, jotta kansakunnan yhtenäisyyttä uhanneesta tilanteesta olisi selvitty. Taiteilijoiden vetoomuksen olivat allekirjoittaneetWerner von Hausen,Eric Ehrström,Akseli Gallen-Kallela,Hugo Simberg,Robert Stigell,Bruno Aspelin,Felix Nylund,Wilho Sjöström,Magnus Enckell,Robert Kajanus jaAlpo Sailo. He eivät välttämättä kannattaneet punaisen julistuksen kaikkia vaatimuksia, mutta kehottivat liittymään siihen ”paremman ratkaisun puutteessa”.[10]
Tampereen raatihuoneen seinään kiinnitettiin vuonna 1955 kuvanveistäjäSisko Petäjän suunnittelema graniittinen punaisen julistuksen muistolaatta. Vuonna 1985, jolloin suurlakosta tuli kuluneeksi 80 vuotta, järjestettiin keskustorilla tilaisuus, jossa taiteilijaprofessoriVeikko Sinisalo luki julistuksen raatihuoneen parvekkelta.[11] Julistuksen muistojuhlia on viimeksi pidetty vuosina 2005 ja 2015.[12] KansanedustajaJukka Gustafsson teki satavuotisjuhlan johdosta Tampereen kaupunginvaltuustolle aloitteen jonkin Keskustorin osan nimeämisestä Punaisen julistuksen aukioksi, mutta ehdotusta ei toteutettu.[13]
Lisää luettavaa aiheestaPunainen julistus onWikiaineistossa