Positivismin perustajana pidetäänAuguste Comtea, joka katsoi tieteellisen menetelmän korvaavanmetafysiikan ajattelun historiassa, ja näki teorian ja havainnon välillä molemminpuolisen riippuvuuden. Sana positivismi tulee sanasta positiivinen, jota käytettiin luonnehtimaan selvästi havaittavaatosiasiaa.[2] Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkealooginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystälooginen positivismi.
Positivismin perustaja oliAuguste Comte, jonka ajattelun taustalla voidaan nähdä monienvalistusajattelijoiden, kutenPierre-Simon Laplacen jaHenri de Saint-Simonin, näkemyksiä. Comten mukaan yhteiskunta ja inhimillinen ajattelu käy kolmen vaiheen läpi:teologisen,metafyysisen ja positiivisen.[3] Teologisessa vaiheessa kaikki asiat selitettiin uskontojen avulla, suhteessaJumalaan. Comten mukaan Jumala oli ollut kaiken ihmiselämän yllävalistukseen saakka. Ihmisen paikka yhteiskunnassa määräytyi sen mukaan, millainen suhde hänellä oli jumaluuden läsnäoloon maailmassa ja kaikkea hallitsevaankirkkoon. Teologiseen vaiheeseen kuuluu kirkon oppien hyväksyminen kyseenalaistamatta ja se, ettei myöskään todellisuutta koskevia kysymyksiä esitetty.[4]
Metafyysisessä vaiheessa, joka alkoi 1300-luvulta ja loppuiRanskan suureen vallankumoukseen, sai alkunsa looginenrationalismi. Metafyysisessä vaiheessa pohdittiin, mikä oli ilmiöiden takana oleva todellisuus (metafysiikka tarkoittaafysiikan tuolle puolelle menevää). Metafyysisinä käsityksinä positivismi piti muun muassa käsitystä, ettäaine taihenki on ilmiöiden taustalla oleva todellisuus. Tästä syystä positivismi joutui riitoihin uskontojen kanssa, mutta myösmarxilaiset filosofit vastustivat sitä. Marxilaisuus näkee positivisminsubjektiivisena idealismina, koska se rajoittaa itsensä tosiasioihin eikä tutki asioiden taustalla olevia syitä.
Metafyysinen vaihe julisti myös, että kaikkein tärkeimpiä olivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Ajatuksena oli, että ihmiset olivat syntyneet tietyillä oikeuksilla, jota ei voinut ottaa pois ja joita tuli kunnioittaa. Tämä johti kuitenkin yksinvaltiaiden nousuun ja tuhoon.[5]
Viimeisenä vaiheena oli tieteellinen eli positiivinen vaihe. Tämän vaiheen keskeisenä ajatuksena oli, että yksilön oikeudet ovat tärkeämpiä kuin kenenkään yhden ihmisen valta. Comten mukaan tämän vaiheen erotti muista ennen kaikkea sen, että ihmiset olivat kykeneviä hallitsemaan itseään. Ei ollut korkeampaa voimaa, joka hallitsi massoja, vaan ihmiset voivat saavuttaa mitä tahansa vapaalla tahdollaan.[6]
Nämä kolme vaihetta olivat Comten mukaan yleismaailmallinen sääntö suhteessa yhteiskuntaan ja sen kehitykseen, eikä siitä ollut poikkeuksia. Sen enempää toista kuin kolmattakaan vaihetta ei voida saavuttaa ilman edellisen vaiheen päättymistä ja ymmärtämistä.[7]
Comte käytti uudesta tieteestään nimitystäphysique sociale, ”sosiaalifysiikka”. Tällä hän halusi korostaa, että hänen esikuvanaan uutta luonnontiedettä luodessaan oli erityisesti fysiikka, joka tunnettiin edistyneimpänä tieteenä. Myöhemmin hän vaihtoi sen nimensosiologiaksi. Comte uskoi, että menneisyyden arvostaminen ja kyky rakentaa sen päälle ovat avaimia teologisesta ja metafyysisestä vaiheesta etenemiseen. Ajatus kehityksestä olikin keskeistä Comten sosiologialle. Hän katsoi, että sosiologia johtaisi kaikkien tieteiden historian arviointiin, koska yhtenäistieteen historiassa ei olisi mieltä, ellei sitä kytkettäisi koko ihmiskunnan yleiseen kehitykseen.[8] Kuten Comte sanoi, ”tieteestä seuraa ennuste; ennusteesta seuraa toiminta”.[9]
Muutama vuosi Comten teoksenDiscours sur l’Ensemble du positivisme (”Yleiskuva positivismista”, 1856) ilmestyttyä muut tieteilijät ja filosofit alkoivat luoda omia määritelmiään positivismille. Heihin lukeutuivat muiden muassaEmile Hennequin,Wilhelm Scherer jaDmitrii Pisarev.
RanskalainenEmile Hennequin ei katsonut, että subjektiivisuus olisi mitätöinyt havainnot, arvostelmat ja ennusteet, ja ettei subjektiivisuudella olisi mitään roolia tieteessä tai muissa yhteiskunnan muodoissa. SaksalainenWilhelm Scherer tunnettiin positivistina, koska hän pyrki teoksissaan objektiivisiin historiallisiin ja filologisiin totuuksiin ja yksityiskohtaiseen tutkimukseen. Hänen positivisminsa oli kuitenkin erilaista, koska siihen liittyi nationalistisia tarkoitusperiä.Dimitri Pisarev oli venäläinennihilisti, jonka filosofiaa on kuvattu äärimmäisen anti-esteettiseksi tieteelliseksi asenteeksi.
Positivistista perinnettä jatkoiWienin piiri jalooginen empirismi. Loogisen empirismin mukaan filosofisen ajattelun tulee perustua selkeille argumenteille, joiden käsitteellis-looginen rakenne on mahdollisimman selvästi esillä. Tällaisen ajattelun esikuva voidaan nähdä toisaaltamatemaattisissa todistuksissa, jotka aukottomasti osoittavat johtopäätöksen oikeellisuuden, toisaalta luonnontieteissä, joissa pyritään kokeellisesti varmistamaan teorioiden todenperäisyys.
Loogisen positivismin alkuvaiheilla katsottiin, että jokainen järjellinen – toisin sanoen ei-mieletön – väite on joko empiirinen taianalyyttinen. Ensin mainitut väitteet ovat kelvollisia luonnontieteellisin menetelmin koeteltaviksi ja mahdollisesti epätosiksi osoitettavissa. Jälkimmäiset taas ovat puhtaasti käsitteellisiä, ja siten niiden totuus on käsiteanalyysin keinoin selvitettävissä.
Ian Hackingin mukaan 1950-luvun jälkeisen positivismin perusperiaatteita ovat:[10]
Keskittyminen tieteeseen tuotteena, joukkona kielellisiä tai numeerisia väittämiä.
Kiinnostusaksiomatisointiin, näyttämällä toteen näiden väittämien looginen rakenne ja johdonmukaisuus.
Kiinni pitäminen siitä, että ainakin joidenkin näistä väitteistä tulee olla koeteltavissa,verifioitavissa, vahvistettavissa taifalsifioitavissa havainnoimalla todellisuuttaempiirisesti. Sellaisiin väittämiin, joita ei voi koetella, kuuluvat perinteisetteleologiset jametafyysiset väittämät.
Käsitys, että tieteellinen tieto on kasautuvaa.
Käsitys, että tiede on enimmäkseen kulttuurien väliset rajat ylittävää.
Käsitys, että tiede tukeutuu tuloksiin, jotka ovat riippumattomia tutkijoiden henkilöstä ja yhteiskunnallisesta asemasta.
Käsitys, että tiede sisältää enimmäkseen yhteismitallisia teorioita ja tutkimusperinteitä.
Käsitys, että tiede sisällyttää joskus itseensä uusia ajatuksia, jotka eivät ole yhteensopivia vanhojen kanssa.
Käsitys tieteiden yhteydestä, eli siitä, että eri tieteenalojen taustalla on periaatteessayksi tiede yhdestä todellisuudesta.
1900-luvun jälkipuoliskolla positivismin käsite liitettiin läheisesti myösreduktionismiin, koska kummatkin katsovat, että ”yhden lajin oliot – – ovat redusoitavissa [palautettavissa] toisen lajin olioiksi”[1] – prosessit voidaan palauttaa fysiologisiksi, fysikaalisiksi tai kemiallisiksi tapahtumiksi; yhteiskunnalliset prosessit voidaan palauttaa ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi; ja eliöt voidaan palauttaa fysikaalisiksi järjestelmiksi.[1]
Varhaisen positivismin mukaan oivalletaan vähitellen, että metafyysiset kysymykset ovat ratkaisemattomia ja jäävät sellaisiksi. Me voimme saada tietoa vain asioista, joita havaintomme pystyy tavoittamaan. Tieteen tehtäväksi tulee selvittää näiden tosiasioiden kesken vallitseva lainalainen yhteenkuuluvuus ja siten ennustaa tulevia tapahtumia.
Esimerkiksi tähtitieteilijä voi ennustaa, milloin on seuraavaauringonpimennys. Insinööri voi laskea sillan kantavuuden.Tiede voi ennustuksillaan antaa meille ohjeita siitä, miten on parasta toimia tietyissä tilanteissa.
Kaikki kysymykset, joihin ei voida vastata tosiseikkoja havainnoimalla, katsotaan periaatteellisesti merkityksettömiksi. Sellaisia ongelmia pohtiva ajattelu kuuluuesitieteelliseen vaiheeseen.
Giddens, Anthony:Positivism and Sociology. London: Heinemann, 1974.(englanniksi)
LeGouis, Catherine:Positivism and Imagination. Scientism and Its Limits in Emile Hennequin, Wilhelm Scherer and Dmitril Pisarev. London: Bucknell University Press: 1997.
