Tämä artikkeli kertoo taivaankappaleesta. Remu Aaltosen esittämästä kappaleesta kertoo artikkeliPlaneetta (kappale) ja Gustav Holstin orkesterisarjasta artikkeliPlaneetat (orkesterisarja).
Planeetat heijastavat tähtensä valoa. Tähti ja sitä kiertävät planeetat sekä muut pienemmät kappaleet muodostavatplaneettakunnan, jollainen on myös omaAurinkokuntamme. Aurinkokunnassa on kahdeksan planeettaa. Aurinkokunnan ulkopuolisia planeettoja kutsutaaneksoplaneetoiksi.
Tähtitieteen ylin auktoriteettiKansainvälinen tähtitieteellinen unioni antoi kokouksessaan vuonna 2006 Aurinkokunnan planeetalle tähtitieteellisen määritelmän. Sen mukaan planeetaksi kutsutaan kappaletta, joka kiertääAurinkoa, jonka massa on tarpeeksi suuri tehdäkseen siitä pyöreän, ja joka hallitsee omaa kiertorataansa.[4]
Aiemmin planeetaksi luettuPluto menetti uuden määritelmän myötä statuksensa, sillä se ei täytä kolmatta ehtoa: noin 20 vuotta kiertoajastaan se kulkeeNeptunuksen radan sisäpuolella, jolloin Neptunus on sen alueella kiertoradan hallitseva osapuoli. Lisäksi Pluto on vain yksi monistaKuiperin vyöhykkeen kohteista, jotka kiertävät Aurinkoa keskimäärin Neptunusta kauempana.[4]
Myös ensimmäiset löydetyt asteroiditVesta,Juno,Ceres jaPallas oli luokiteltu planeetoiksi ennen 1850–1860-lukuja, jolloin uusien asteroidien löytyminen sai tähtitieteilijät ymmärtämään niiden olevan vain ensimmäiset löydetyt kohteetasteroidivyöhykkeellä.[5][6]
Planeetoiksi kutsutaan myöseksoplaneettoja, jotka kiertävät jotain muuta tähteä kuin Aurinkoa. Lisäksi tähtienvälisessä avaruudessa vaeltaatähtienvälisiä planeettoja. Nämä planeetan kaltaiset kappaleet eivät olegravitaationaalisesti sidottuja muihin kohteisiin, joten ne eivät tiukasti tulkiten ole planeettoja.[7]
Planeetat voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin niiden koon ja koostumuksen mukaan. Jotkin ryhmät ovat hypoteettisia, sillä niihin kuuluvia planeettoja ei ole Aurinkokunnassamme.
Kaasujättiläiset ovatJupiterin jaSaturnuksen kaltaisia, hyvin suuria planeettoja. Ne koostuvat pääasiassavedystä jaheliumista. Niiden ohut ulkokerros on kaasua ja sisäosa nestettä, ja ydin on luultavasti sulaa kiveä ja metalleja. Kaasujättiläisten massa vaihtelee Jupiterin massan kuudesosasta jopa 30 Jupiterin massaisiinSuper-Jupitereihin, mutta niiden läpimitta on lähes sama. Vain lähellä tähteä kiertävät, niin sanotutkuumat jupiterit, ovat suurempia.[8]
Jääjättiläiset ovatNeptunuksen jaUranuksen kaltaisia planeettoja. Ne ovat pienempiä kuin kaasujättiläiset mutta selvästi maapalloa jasupermaapalloja suurempia. Jääjättiläiset koostuvat suurimmaksi osaksijäästä. Jääjättiläiset ovat selvästi yleisempiä kuin kaasujättiläiset, ja niitä saattaa olla noin kolmasosa kaikista planeetoista.[9]
Minineptunukset jasupermaapallot ovat jääjättiläisiä pienempiä mutta maapalloa ja muita kiviplaneettoja suurempia planeettoja. Tällaisia planeettoja ei ole Aurinkokunnassa. Supermaapallot ovat kooltaan 1,0–1,7 kertaa maapallon kokoisia ja minineptunukset 2,0–3,0 kertaa maapallon kokoisia. Kokovälillä 1,7–2,2 on suhteellisen vähän planeettoja. Supermaapallot ovat maapallon kaltaisia kiinteäpintaisia planeettoja, joilla on ohutilmakehä. Minineptunuksilla on kiinteä ydin, jonka päällä on paksu vety- ja heliumkaasukehä, mutta niillä ei ole jäävaippaa.[10]
Kiviplaneetat ovat massaltaan maapallon tai supermaapallon suuruisia. Niiden pinta on kivinen: joko sulaalaavaa, kuumaa kalliota tai kuivaa hiekka-aavikkoa.[11] Kivisiä, vedettömiä aavikkoplaneettoja ovatMerkurius,Venus jaMars.[12]
Vesiplaneetan jajääplaneetan sisus on kiveä mutta pinta on vettä, joko sulassa olomuodossa tai jäässä.[13] Jos planeetan pintalämpötila on suurempi kuin veden kiehumispiste, planeetan ilmakehä on täynnä kuumaa höyryä.[14] MyösMaa on kiviplaneetta, jonka pinta on suureksi osaksi veden peitossa. Koko maapallon massasta merissä oleva vesi muodostaa kuitenkin vain 0,02 prosenttia, joten Maata ei luokitella meriplaneetaksi. Maankaltaisia planeettoja ei toistaiseksi ole löydetty muista planeettakunnista.[15]
Elinkelpoisia planeettoja ovat planeetat, joilla on sopivat olosuhteetelämän synnylle. Maapallon kaltaista elämää ylläpitävän planeetan täytyisi sijaita planeettakuntansaelämänvyöhykkeellä, jossa planeetan pinnalla voi olla sulaa vettä. Myös planeetan ilmakehän täytyisi olla elämälle suosiollinen.[16]
On arveltu, että Aurinkoa kiertää hyvin kaukaisella kiertoradalla "Planeetta Yhdeksän", kymmenen kertaa Maata painavampi planeetta, joka vaikuttaaplutoidien kiertoratoihin. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan ole vielä vahvistettu.[17]
Paljain silmin Maan pinnalta voidaan havaita Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus. Kaikki nämä kohteet onkin tunnettu jo vuosituhansien ajan. Kiikarilla voidaan havaita myös Uranus ja Neptunus.[18]
Planeettojen paikattähtitaivaalla muuttuvat jatkuvasti, koska ne kiertävät Aurinkoa toisin kuin tähdet. Planeettojen liikkeet tähtien suhteen ovat melko mutkikkaita, koska Maakin liikkuu Auringon ympäri.[19]
Auringon lisäksi monilla muillakin tähdillä on planeettoja. Aurinkokunnan ulkopuolelta löydettyjä planeettoja kutsutaaneksoplaneetoiksi.[20] Ensimmäinen varmistettu eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, ja 29. marraskuuta 2024 löydettyjen eksoplaneettojen määrä oli 7 355 kappaletta.[20]
Eksoplaneetalla ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten arviot planeetoiksi laskettavien aurinkokunnan ulkopuolisten kappaleiden määristä vaihtelevat.[21] Vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaanLinnunradassa sijaitsevilla tähdillä on kiertolaisinaan keskimäärin 1,6 planeettaa.[22]
Planeettakunnat syntyvät, kun vastasyntynyttä tähteä ympäröivänprotoplanetaarisen kiekon kiinteät ainehiukkaset kerääntyvät yhteen suuremmiksi kappaleiksi. Kiekon sisäosissa syntyy kiinteitä maapallon tai supermaapallon kaltaisia planeettoja, ja kiekon ulko-osissa syntyy jättiläisplaneettoja, jotka koostuvat suureksi osaksi jäästä ja kaasusta.[24]
Kilometrien tai satojen kilometrien kokoiseksi kasvanut planeetan aihio eliplanetesimaali vetää vetovoimallaan puoleensa muita kappaleita ja kasvaa vähä vähältä. Joissakin törmäyksissä palasia sinkoaa toisiin kappaleisiin, tähteen tai ulos planeettakunnasta. Kun planetesimaali on halkaisijaltaan yli 20 kilometriä, se sulaa ja differentioituu, eli sen aineet asettuvat niin, että raskaimmat vajoavat alas ja keveimmät nousevat ylös. Yli kymmenen maapallon massan suuruiseksi jättiläisplaneetaksi kasvaneet planeetat alkavat kerätä ympärilleen nopeasti paljon kaasua ja kasvavat nopeasti. Marsin kokoiset planeetat ovat valmiita ja kasvaneet lopulliseen kokoonsa noin kymmenen miljoonan vuoden kuluessa tähden syntymästä, maapallon kaltaiset planeetat 100–200 miljoonan vuoden kuluttua. Kuiden syntyminen planeettojen ympärille tapahtuu samalla tavalla kuin planeettojenkin synty tähden ympärille, eli kiekon tiivistymisellä.[25]
Planeetta voi vaeltaa protoplanetaarisessa kiekossa syntymäpaikaltaan sisäänpäin pitkän matkan, ennen kuin sen etäisyys tähdestä vakiintuu.[26]
Syntyvaiheensa jälkeen planeetan törmäykset muihin kappaleisiin harvenevat hiljalleen. Planeetta lämpenee, kun keskustähden säteily kirkastuu. Planeetan pyörimisliike hidastuu vähitellen. Joillakin planeetoilla syntyvätelämän mahdollistavat olosuhteet.[27]
Monet nuoret planeetat sinkoutuvat keskustähteen tai ulos planeettakunnasta jo sen syntyvaiheissa. Jotkin tuhoutuvat törmäyksissä toisiin planeettoihin. Keskustähden elinkaaren lähestyessä loppuaan sen planeetat kokevat viimeisen katastrofin.Supernovana räjähtäneen tähden planeetat yleensä tuhoutuvat. Laajentuvan tähden lähimmät planeetat joutuvat tähden korventamiksi tai kokonaan nielaisemiksi. Osa planeetoista sinkoutuu avaruuteen. Lopulta kaikki jäljelle jääneet planeetat jäähtyvät tähden himmennyttyä.[28]
↑Louis E. Strigari, Matteo Barnabe, Philip J. Marshall, Roger D. Blandford: Nomads of the Galaxy. Mon.Not.Roy.Astron.Soc., 12.1.2012, 423. vsk, s. 1856–1865. arXiv:1201.2687Artikkelin verkkoversio. Viitattu 29.8.2012. (englanniksi)
Krauss, Lawrence M.: Atomi: Matka maailmankaikkeuden alusta elämän syntyyn ja siitä edelleen. (Alkuteos: Atom: An Odyssey from the Big Bang to Life on Earth...and Beyond, 2001.) Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-51-8
