Pikkuviha (1742–1743) oliRuotsin hyökkäyksen,hattujen sodan aiheuttamaVenäjän miehitysSuomessa. Kaakkois-Suomessa pikkuviha oli julmin vihojen aikakausi, mm. taloista jopa 70–80 % hävitettiinSuuren Rantatien alueella.[1] Ankarimmin väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita. Kapinahankkeiden pelossa Venäjän ote suomalaisista kiristyi pikkuvihan viimeisinä kuukausina. Niskuroivia talonpoikia saatettiin tuomitaraipparangaistuksiin. Sota päättyiTurun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuliKymijoki.[2]
PiispaJonas Fahlenius pakeni pikkuvihan aikana Ruotsiin ja hänen sijaisenaan toimiJohan Wallenius.[3] Venäläisten nimittämä Suomen kenraalikuvernööri oli kenraalimajuriJohan Balthasar von Campenhausen. Uudellamaalla toimi kenraalikuvernöörin alaisena siviilihallinnon edustajana eliylikomissaarina liivinmaalainen aatelismies Henrik Johan Tuntzelman. Pikkuvihan aika sujui järjestyneemmissä oloissa isovihaan verrattuna. Laajaa massapakoa ei tapahtunut ja suuri osa virkamiehistä jäi paikoilleen.[4]
Helsingin pitäjän kirkkoherra Johan Fortelius sekä Porvoon ja Hollolan tuomiokunnan tuomari pakenivat Ruotsiin. Uudeksi tuomariksi nimitettiin lääninviskaali Gustaf Blåfield. Taisteluiden näyttämönä hattujen sodassa toiminut Helsingin pitäjä kärsi kartanoiden ja maatilojen tuhoista.Kulosaaren jaMunkkiniemen kartanot oli poltettu.Håkansbölen kartanon sekä useita Länsisalmen ja Vartiokylän tiloista olivat tuhonneet venäläisten merivoimat. Sadot olivat turmeltuneet, rakennuksia oli revitty ja karja varastettu kymmeniltä tiloilta. Sotaväki oli pilannut peltoja ja niittyjä, mikä johti lukuisien tilojen kohdalla varattomuuteen. Suomenkielisiä seurakuntalaisia palvellut puukirkko oli kokenut hävityksen, koska venäläiset olivat käyttäneet sitä hevostallina. Kirkko oli revittävä käyttökelvottomana. Lyhyeksi jääneen miehityksen aikana pitäjä joutui osallistumaan KymijoenAhvenkosken tuhoutuneen sillan rakentamiseen.[4]
Venäläisten hävitysvimma rajan takaa kohdistui lähinnä itäiseen Suomeen, jossa oli käyty taisteluja.Lappeenrannan taistelun jälkeen venäläiset aloittivat hävitysretket, joista ensimmäisinä kärsivätJääski,Ruokolahti jaJoutseno. Kylien taloja poltettiin ja otettiin vankeja, jotka kuljetettiin Venäjälle. Lokakuussa hävitys kohdistui Pohjois-Karjalaan. Suurin terrori kohdistuiIlomantsiin, jossa poltettiin neljätoista kylää.[2]
Luumäellä, Säkkijärvellä ja Virolahdella jopa kolmasosa väestöstä tapettiin.[5]
Paikalliset talonpojat ryhtyivät oma-aloitteisesti kohentamaan alueensa laiminlyötyä puolustusta ja pyysivät maaherraStiernstedtiltä aseita ja päällystöä. Kevättalvella 1742 saatiin aikaan 2 000 miehen puolustus alueelle, mutta sen päällystö jäi vähäiseksi. Osastoihin jaettu puolustus menestyi paikoitellen venäläisiä vastaan, mutta pahin takaisku sattuiKiteellä, jonka jälkeen joukkoja johtanut Stiernstedtkin poistui Ruotsiin.[2]
KeisarinnaElisabet tarjosi ensimmäisen kerran historiassa propagandamielessä suomalaisille myös itsenäisyyttä ja irtautumista kokonaan Ruotsin vallasta. Julistusta levitettiin sodan aikanamanifestina suomalaisten keskuuteen ruotsin- ja suomenkielisenä. Siinä keisarinna syytti ensimmäisenä Ruotsia sodan aloittamisesta, jonka vuoksi hän oli pakotettu lähettämään sotajoukkoja maahan. Hän ei halunnut syyttää sodastaSomen Ructinacunnan asukkaita. Sotajoukko ei saapunutjota cuta häwitämän elli waiwaman eikä keisarinna halunnut jalan leweyttä vierasta maata. Sen sijaan hän tarjosi apuaan suomalaisille, jos nämä haluaisivat olla ikään kuinniincuin yxi wapa ja eij cennengän wallan olewianen ma, mutta jos suomalaiset auttaisivat Ruotsin sotajoukkoja, hän uhkasi hävittää maanTulen ja Mieckantäran cautta. Manifestin todellinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi ja kiistanalaiseksi tutkijoiden keskuuteen, mutta yleisesti ottaen sitä pidetään tavallisena sotapropagandana.[2]
Tukholmassa ymmärrettiin Elisabetin manifestin vaarallisuus, ja sille laadittiin vastamanifesti, jossa vakuutettiin luottamusta suomalaisten uskollisuuteen.[2]
Lisää luettavaa aiheestaPikkuviha onWikiaineistossa