Pedagogiikka tarkoittaa tapaa, jollaopetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiäkasvatuksellisia periaatteita.[1] Pedagogiikka-sanalla on historiallisesti ollut useita merkityksiä. Se on tarkoittanut 1) kokokasvatustieteen tieteenalaa, 2) kasvatus- ja opetusoppia, 3) kasvatus- tai opetusoppia, 4) opetus- tai kasvatustaitoa, 5) kasvatuksellisia suuntauksia (kutenSteiner-pedagogiikka) sekä 6) tietyn kohdealueen kasvatustieteellistä opetusta ja tutkimusta (kutenerityispedagogiikka,korkeakoulupedagogiikka taiyliopistopedagogiikka).[2]
Pedagogiikankreikankieliset kantasanat ovatpaidia (παιδιά) jaágō (άγω, "johtaa"); tässä "paidia" viittaa lapsiin, minkä vuoksiaikuisopetusta ei aina lasketa pedagogiikan osaksi (katsoandragogiikka). Kreikankielen sanapaidagogos eli pedagogi tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä lapsen ohjaajaa tai kasvattajaa eli opettajaa.[3]
Suomessa pedagogiikkaa opiskellaanyliopistojenkasvatustieteen laitoksilla sekä ammattikorkeakoulujen ammatillisessa opettajankoulutuksessa.
TeoksessaHermeneuttisen pedagogiikan pääsuuntaukset Pauli Siljander luonnehtii käsitteiden pedagogiikka ja kasvatustiede eroa siten, että pedagogiikkaa käytetään yleensä laajempana käsitteenä sisältäen sekä kasvatuksen teoreettisen puolen että kasvatuskäytännön.[4]
Pajapedagogiikka on oppilaitoksen ja työpajan välistä jaettua pedagogista vastuuta, jossa opetus ja sen tahti rakennetaan yksilön ominaisuuksien, erityispiirteiden ja toimintakyvyn ympärille vaihtoehtoisessa oppimisympäristössä.
Pedagogiikka-sana on viime aikoina alkanut korvatadidaktiikka-termin käyttöä, koska didaktiikalla on muualla maailmassa rajoittunut ja kielteinen arvolataus. On kuitenkin huomattava, että pedagogiikka ja didaktiikka tarkoittavat Suomessa varsin eri asioita kuin anglosaksisissa maissa.
Pedagogiikalla perustellaan koulutuksen tavoitteita, arvoja ja käytäntöjä sekä menetelmävalintoja. Perusteluissa voidaan korostaa joko yhteiskunnan etua tai yksittäisen oppijan etua. 2000-luvun Suomessa makrotason pedagogiikka on välineellistynyt (kriittisesti puhutaan "ohennetusta pedagogiikasta") ja hakee koulutuksesta nimenomaan hyötyä yhteiskunnalle.[1]
Kouluopetuksen eriyttäminen tason mukaan auttaa lahjakkaita oppilaita hyötymään koulusta. Aiemmat tutkimukset yhdistänyt tutkimuskatsaus havaitsi, että lahjakkaiden erityisohjelmat olivat ensisijaisia, mutta luokan tai luokkien opettaminen tasoryhmittäin ja oppilaan siirtäminen etuajassa ylemmälle vuosiluokalle auttoivat. Sen sijaan luokkien muodostaminen tason mukaan ei auttanut paljonkaan.[5]
↑abcHellström, Martti: Sata sanaa opetuksesta - Keskeisten käsitteiden käsikirja, s. 296. Jyväskylä: PS-kustannus, 2008. ISBN 978-952-451-194-0(suomeksi)
↑Hirsjärvi, Sirkka: Kasvatustieteen käsitteistö, s. 142. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06754-0(suomeksi)
↑Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S.: Johdanto yliopistopedagogiikkaan. Teoksessa. Sari Lindblom-Ylänne ja Anne Nevgi (toim.) Yliopisto-opettajan käsikirja. Helsinki: WSOYProOy. s. 18-30. s. 20. WSOYProOy, 2009. ISBN 978-951-0-34837-6
↑Siljander, Pauli: Hermeneuttisen pedagogiikan pääsuuntaukset, s. 12. Oulu: Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta, 1988. ISBN 951-42-2678-X
