Pääkaupungin siirto Turusta Helsinkiin oli yksiSuomen suuriruhtinaskunta-ajan (1809–1917) ensimmäisiä keskeisiä tapahtumia. Siirtämistä ehdotettiin ensimmäisen kerran vuonna 1810, ja pääkaupungiksiHelsinki julistettiin keväällä 1812.
Vuosina 1808–1809 käydynSuomen sodan seurauksena Suomesta tuli autonominen osaVenäjän keisarikuntaa, jaRuotsin vallan aika Suomessa päättyi.Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi luovutti Venäjälle koko Suomen alueen.Turusta tehtiin vuonna 1809 Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon sijoituspaikka eli autonomisen Suomen ensimmäinenpääkaupunki muun muassa siksi, että se oli Suomen kaupan ja merenkulun keskus, ja siellä sijaitsivatyliopisto jahovioikeus.[1]
Vaikka Turku ehti olla suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vain vuosina 1809–1812, sen asemaa henkisenä pääkaupunkina jo Ruotsin vallan aikana on pidetty kiistattomana.[2] Sitä ei koskaan millään asetuksella nimetty Ruotsin silloisen itäosan pääkaupungiksi,[2] ja käytännössä pääkaupunki sijaitsiTukholmassa,[1] mutta Turku oli joka tapauksessa Suomen hallinnollinen keskuskeskiajalta lähtien.[3] 1600-luvulla se sai myös hovioikeuden ja yliopiston,[2] ja oli Suomen ensimmäinen ja 1800-luvulle asti myös ainoa yliopistokaupunki.[3]
1200-luvun lopulla perustettu Turku onSuomen vanhin kaupunki, ja Helsinki sen sijaan perustettiin vasta vuonna 1550. 1800-luvun alussa Turun siviiliväestö oli yli kolminkertainen: Helsingissä asukkaita oli 3 200, Turussa 11 000.[3] Alkuaikoinaan Helsingillä oli ennen kaikkea sotilaallinen merkitys.[4][5]
Venäjän näkökulmasta Turku sijaitsi liian lähellä entistä emämaata Ruotsia ja sen pääkaupunkia Tukholmaa. Etenkin Turun ylioppilaskuntaa venäläiset pitivät liian ruotsalaismielisenä. Venäläiset alkoivat etsiä Suomen suuriruhtinaskunnalle uutta pääkaupunkia, ja potentiaalisina vaihtoehtoina pidettiin Helsingin lisäksiHämeenlinnaa,Loviisaa,Porvoota,Vaasaa jaViipuria.[6]
Ensimmäisenä ajatuksen Helsingistä pääkaupunkina esittiGustaf Fredrik Stjernvall, joka oli keväällä 1810 valittuUudenmaan ja Hämeen läänin uudeksi maaherraksi: lokakuussa 1810 hän laati valtiosihteeriMihail Speranskille kirjelmän,[7] jossa hän vetosi Helsingin laajan jälleenrakentamisen puolesta ja samalla esitti, että siitä pitäisi tulla uusi pääkaupunki.[8] Kaupunki tuli Stjernvallin mukaan rakentaa aiempaa isommaksi ja kivirakenteisemmaksi, mikä vaatisi ulkopuolista rahoitusta ja ohjausta.[9] Hän painotti kaupungin erinomaista sijaintia ja Helsingin edustalla sijainneenViaporin linnoituksen tarjoamaa suojaa;[10] linnoitus suojaisi samalla myös keisarikunnan pääkaupunkiaPietaria. Lisäksi Stjernvall korosti, että kaupunki kykeni jo nyt ylläpitämään suurta venäläistä varuskuntaa.[8] Helsingin eduksi nähtiin myös se, että se oli mahdollista jälleenrakentaa vapain käsin ja pääkaupungille sopivan näyttäväksi, sillä vahingossa syttynyttulipalo marraskuussa 1808 oli tuhonnut kaupungista suuren osan.[6][11] MyösHelsingin satamaa venäläiset pitivät erinomaisena: se oli Ruotsin vallan alla 1800-luvun alkuun mennessä kehittynyt valtakunnan neljänneksi tärkeimmäksi tuontisatamaksi Tukholman, Gävlen ja Göteborgin jälkeen.[12]
Keisarilliset viranomaiset eivät toistaiseksi ottaneet kantaa pääkaupungin siirtämiseen,[8] mutta jälleenrakentamisen suunnittelua varten keisari määräsi asetettavaksi komitean 12. marraskuuta 1810. Sen tehtävänä oli laatia asemakaava, osoittaa tontit asukkaille ja arvioida rakennuskustannukset. Puheenjohtajaksi määrättiin Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty venäläinen kenraaliFabian Steinheil, ja lisäksi komiteaan kuuluivat Stjernvall sekä kaksi porvariston valitsemaa edustajaa, oikeuspormestari Johan Adolf Strömberg ja kauppiasCarl Magnus Lindholm. Steinheilin ja Stjernvallin oli määrä valvoa yleistä etua, kun taas Strömberg ja Lindholm esittivät kaupunkilaisten näkökantoja.[9]
Komitea kokoontui ensimmäisen kerran Steinheilin luona Turussa joulukuussa 1810. Koska komitealla ei kuitenkaan ollut valmiuksia kuin jokseenkin pintapuoliseen keskusteluun asemakaavasta, kaavaehdotuksen laatiminen annettiin asiantuntijana pidetylle luutnanttiAnders Kockelle.[9] Kaavaehdotus valmistui joulukuun aikana,[13] ja seuraavan vuoden alussa sitä tarkennettiin vielä kahdesti.[14] Se luovutettiin keisariAleksanteri I:lle tammikuun 1811 lopulla.[15] Kustannussyistä ehdotuksesta tuli kuitenkin varsin vaatimaton; esimerkiksi keskustan vanha katuverkko epäsäännöllisine ja erikokoisine kortteleineen jätettiin kaavaehdotuksessa pääosin ennalleen.[16] Keisari hyväksyi kaavan 23. helmikuuta 1811, ja samalla komitea asetettiin uudelleen: puheenjohtajaksi nimitettiin Stjernvall ja varapuheenjohtajaksi pormestari Strömberg. Luutnantti Kockesta tuli komitean arkkitehti, ja kaupungin edustajiksi valittiin Carl Lindholm sekä kauppiasHenrik Jakob Govinius. Komitea sai uusiksi tehtävikseen muun muassa tarkistaa ehdotetut rakennuspiirustukset sekä valvoa rakennustöitä ja sitä, että hankkeeseen määrätyt rahat käytettäisiin vain määrättyyn tarkoitukseen. Lisäksi sen tuli hankkia rakennustarvikkeet, mitä varten komitealla oli velvollisuus tarpeen tullen perustaa tiilitehtaita ja kalkkikaivoksia. Komitean toimintaa valvoi kenraalikuvernööri Steinheil, jolle tuli lähettää vuosittainen toimintakertomus.[15]
Komitean jäsenet eivät saaneet työstään palkkaa, mutta heidän työpanostaan arvostettiin; kauppias Lindholmista tehtiinkauppaneuvos, ja sekä Strömberg että Kocke saivat hohtokivisormuksen.[15] Uudelleenrakennustöitä viivästytti kuitenkin niin rakennustarvikkeiden hankinta kuin vuoden 1811 aikana kasvanut keskustelu pääkaupungin siirtämisestä: komitea ei tiennyt, tulisiko Helsingistä pääkaupunki vai ei.[17] Myös tarpeeseen nähden niukat määrärahat hidastivat työtä; esimerkiksi katujärjestelyihin räjäytystöineen ei aluksi ollut varattu erityisiä varoja. Lisäksi kaavaehdotusta, joka oli keisarin hyväksynnästä huolimatta keskeneräinen, täydennettiin kesän ja syksyn 1811 aikana edelleen.[15]
Huhtikuussa 1811 Stjernvall tapasiGustaf Mauritz Armfeltin ja vakuutti tämän ajatuksillaan Helsingistä pääkaupunkina.[18] Kesäkuuhun 1811 mennessä Armfelt neuvotteli keisarin kanssa pääkaupungin ja samallahallituskonseljin siirtämisestä Helsinkiin. Erityisesti hallituskonseljin siirtoon keisari kuitenkin suhtautui aluksi epäluuloisesti. Armfelt oli vakuuttunut, että asia ratkaistaisiin syyskuuhun 1812 mennessä, jolloin valtiopäivien oli määrä kokoontua.[19]
Armfelt kokiantipatiaa Turkua kohtaan[2] ja piti pääkaupungin siirtämistä tärkeänä Ruotsista ja Venäjästä erillisen suomalaisen poliittisen identiteetin rakentamisessa.[20] Lokakuussa 1811 hänestä tuli Pietarissa toimineenSuomen asiain komitean puheenjohtaja.[19] Marraskuussa Armfelt kirjoitti Stjernvallille, että hänestä vaikutti siltä kuin keisari olisi lämpeämässä ajatukselle Helsingistä pääkaupunkina.[21]
Syksyn 1811 aikana Armfelt kutsui Ruotsissa asuneen helsinkiläissyntyisenJohan Albrecht Ehrenströmin muuttamaan takaisin Suomeen ja tutustumaan kaupungin tilanteeseen.[22][23] Hän pyysi tältä lausuntoa komitean jo hyväksytystä asemakaavaehdotuksesta.[24] Lausunnossaan Ehrenström korosti Helsingin sopivuutta pääkaupungiksi ja kuvaili sen potentiaalia nousta yhdeksi Itämeren suurimmista kauppakaupungeista. Suurisuuntaisilla tavoitteilla annettiin keisari Aleksanterille mahdollisuus näyttää valtansa: Helsinki voisi olla keisarille kuin tilaisuus ikuistaa voimansa ja jalomielisyytensä.[25] Luettuaan lausunnon Stjernvall kiinnostui Ehrenströmin ajatuksista ja kutsui tämän mukaan tammikuussa 1812 järjestettyyn jälleenrakennuskomitean kokoukseen, jossa häntä pyydettiin laatimaan uusi asemakaavaehdotus.[26] Kaavaehdotus valmistui nopeasti, ja siinä keskeistä oli kaupungin selkeä jako kivirakenteiseen keskustaan jaEsplanadin toiselle puolelle rakennettavaan puurakenteiseenUudenmaan esikaupunkiin; Ehrenström pyrki suoristamaan korttelit suorakulmaisiksi ja halusi estää puurakentamisen keskusta-alueella.[27]
Turun hallintoeliitti vastusti ajatusta pääkaupungin siirtämisestä voimakkaasti,[21] muun muassa siksi, ettähallituskonseljin jäsenistä suurin osa omisti kartanoita Varsinais-Suomessa.[3] Venäläiset yrittivät korkeilla virkanimityksillä ja kunniamerkeillä voittaa turkulaisen eliitin puolelleen, sillä mahdollisen uuden Ruotsin-sodan syttyessä turkulaisten pelättiin muuten kääntyvän venäläisiä vastaan. Eliitin tärkeä tuki olisi menetetty, jos pääkaupunki olisi jo tuolloin päätetty siirtää Helsinkiin.[28]
Venäjä oli vuoden 1807Tilsitin sopimuksesta saakka ollutNapoleonin johtamanRanskan keisarikunnan liittolainen. Kun maiden välit alkoivat kiristyä, koko Itämeren alueen tilanne muuttui epävarmemmaksi. Venäjällä pelättiin Ruotsin käynnistävän Ranskan tuella revanssisodan Suomen valtaamiseksi takaisin. Ruotsissa eläteltiin toivoa, että syksyllä 1810 kruununperijäksi valittuKaarle Juhana, joka oli kuulunut Napoleonin lähimpiin kenraaleihin, voisi saada sodalle Napoleonin tuen. Kaarle Juhana piti kuitenkin Norjan valtaamista tärkeämpänä ja solmi Venäjän kanssa salaisen ystävyyssopimuksen 5. huhtikuuta 1812. Kun sodan uhka ja tarve turkulaisten miellyttämiselle poistui, pääkaupunki tohdittiin viimein siirtää.[29]
Keväällä 1812 Stjernvall ja kauppaneuvos Lindholm toimittivat Pietariin Ehrenströmin laatiman muistion ja uuden asemakaavaehdotuksen.[30] Mukana vietiin myös vanha kaavaehdotus mutta sillä huomautuksella, ettei se miellyttänyt jälleenrakennuskomiteaa eikä ollut kaupungin arvoinen. Ehrenströmin ehdotus sen sijaan oli kehittynyt rinnakkain pääkaupunkiajatuksen kanssa, ja se oli muistion mukaan laadittu ”- - joka suhteessa sen Korkean Herran arvoiseksi, jonka Korkeaan hyväksymiseen se oli alistettava.”[31]
Keisari Aleksanteri I vahvisti kaavan 2. huhtikuuta 1812 ja nimitti Helsingin pääkaupungiksi 8. huhtikuuta 1812.[13] Päätös toteutettiin kahdella erikäskykirjeellä: ensimmäisessä Helsinki julistettiin Suomen pääkaupungiksi ja toisessa se määrättiin rakennettavaksi Ehrenströmin asemakaavasuunnitelman mukaisesti. Lisäksi Ehrenström nimitettiin rakennuskomitean uudeksi puheenjohtajaksi: Stjernvall oli aiemmin maaliskuussa eronnut tehtävästä, sillä Hämeenlinnassa asuneena hänen oli vaikea johtaa toimintaa Helsingissä. Hän oli ehdottanut Ehrenströmiä seuraajakseen, ja Suomen asiain komitea oli yksimielisesti ajatuksen kannalla.[32]
Armfeltin, Ehrenströmin ja Stjernvallin näkemykset vaikuttivat oleellisesti Venäjän keisariin, sillä tämä piti kaikkia heistä luottomiehinään.[2][6][33] Fabian Steinheil piti Helsingin sijaintia pääkaupungille sopivana mutta kehotti kaupungin tilanpuutteesta ja kustannussyistä lykkäämään hanketta tulevaisuuteen. Jälleenrakennuskomitean pöytäkirjaan kuitenkin merkittiin valheellisesti, että koko komitea Steinheil mukaan lukien olisi kannattanut pääkaupungin siirtoa.[34]
Ehrenström alkoi johtaa kaupungin uudelleenrakentamista komitean uutena puheenjohtajana 1. toukokuuta 1812 alkaen.[30] Helsingissä oli tuolloin noin 4 000 asukasta ja vain 11 kivitaloa.[35] Rakennustöihin keisari myönsi 200 000 ruplaa.[36]
Ehrenström, joka pyrki tekemään kaupungista ennen kaikkea näyttävän leveine katuineen ja avarine aukioineen,[37][38] sai asemakaavansa valmiiksi vuosina 1812–1817.[39] Avukseen hän saiCarl Ludvig Engelin, joka aloitti työn jälleenrakennuskomitean arkkitehtinä maaliskuussa 1816.[40]
Uudisrakentaminen eteni ennen vuotta 1816 hitaasti, sillä Ranskan kanssa sodassa ollut Venäjä ei vielä kyennyt myöntämään Helsingin tarvitsemia resursseja – uudisrakentaminen oli äärimmäisen kallista. Rakentamista alkoi kuitenkin kiihdyttää vuonna 1816 annettu asetus siitä, ettäSuomen senaatin ja virastojen oli muutettava Turusta Helsinkiin kahden vuoden kuluttua. Jälleenrakennuskomitean määrärahat myönnettiin suoraan Pietarista, ja Venäjä rahoitti myös kaikki Helsingin sotilaalliset rakennukset, kutenMerikasarmin jaKaartin kasarmin.[41]
Vappuna 1816 Engel kuvaili Helsingin rakennustöitä vanhemmilleen Berliiniin lähettämässään kirjeessä:
»Helsinki sijaitsee meren rannalla, mutta koko maasto on kallioista, ja kaikkialla, mihin aiotaan rakentaa uusia katuja, täytyy räjäyttää talon korkuisia vuoria. Niinpä kaikkialla, minne uusi kaupunki tulee leviämään, kuulee jatkuvasti räjäytysten pauketta ja ryskettä.[35]»
Komitean varsinainen toiminta päättyi lokakuussa 1825, mutta keskeneräiset työt saatettiin päätökseen vuoteen 1828 mennessä. Tämän jälkeen rakennustöitä johtivat pääasiassa maistraatti jaintendentinkonttori.[42]
Ruotsin vallan aikana Helsinki oli ollut lähinnäporvariston asuttama pikkukaupunki, mutta Venäjän ansiosta siitä tuli Suomen hallinnollinen ja kulttuurinen keskus. Pääkaupunkina se sai suuriruhtinaskunnan hallinnon tarvitsemat virkamiehet, kuten senaatin virkamieskunnan: Aleksanteri I:n määräykselläSuomen senaatin ja keskusvirastojen oli siirryttävä Turusta Helsinkiin lokakuuhun 1819 mennessä.Turun palon jälkeen vuonna 1827 keisariNikolai I päätti siirtää myösTurun akatemian eli yliopiston Helsinkiin. Helsinkiä alkoivat asuttaa virkamiehet, akateeminen yliopistoväki, venäläiset sotilaat ja teollisuuden luoma työväki.[6]
Ennen pääkaupunkiasemaa Helsinki oli ollut pääosin puurakenteinen ja sen kadut pitkälti päällystämättömiä.[43]Ehrenströmin laatima asemakaava perustui pääkaupungille sopiviin monumentaalisiin kokonaisratkaisuihin suurine aukioineen, hallintorakennuksineen ja leveine katuineen.[44] Samalla kaduista tuli aiempaa suorempia ja tasaisempia,[35] ja niiden kuntoon ja valaisemiseen alettiin kiinnittää erityistä huomiota.[43] Koko nykyisen keskustan tilallinen kokemus perustuu suurelta osin juuri Ehrenströmin visioihin.[44]
Carl Ludvig Engelin suunnittelemat empiretyyliset rakennukset muistuttivat Pietarista, jossa hän oli työskennellyt ennen Helsinkiä.[44] Lisäksi uusiin taloihin rakennettiin klassilliset pylväät, jotka olivat tulleet osaksi katukuvaa myös Pietarissa.[12] Leikillisesti Helsinkiä kutsuttiinkin 1830-luvulla usein pikku-Pietariksi.[12][45] Nimistössä keisari Aleksanterin vaikutus näkyi Suurkadun muuttamisessaAleksanterinkaduksi sekä nykyisessäHelsingin yliopistossa, jota kutsuttiin aluksi Aleksanterin-Yliopistoksi. Lisäksi Suomenlinnan nimeksi kaavailtiin Aleksandriaa.[46] Pohjois–eteläsuuntainen pääväyläUnioninkatu nimettiin muistuttamaan Suomen liittämisestä Venäjään.[47]
Helsingin asemaa tulipalon tuhoamasta kaupungista uudeksi pääkaupungiksi ihasteli kreivi Armfelt vuoden 1813 kirjeessään Ehrenströmille:
»Koskaan en unohda, mitä hämmästyttävää olen nähnyt teidän töissänne ja yrityksissänne Helsingissä, tätä täydellistä muodonmuutosta, joka on aikaansaatu näin nopeaan ja siten, ettei vanhasta ole miltei mitään jälkiä nähtävissä. Todellisella mielipahalla ajattelen, että jälkeläisemme eivät tästä kaikesta tule tietämään mitään, ja että se, mitä heille kerrotaan, on näyttävä suorastaan sadulta.[48]»
Ruotsin vallan aikaisesta Helsingistä jäi jäljelle vain muutamia rakennuksia Suomenlinnassa jaVironniemellä.[6] Ehrenströmin kaavassa purkutuomion saivat muun muassa Senaatintorilla sijainneet Ruotsin vallan aikainen raatihuone sekäUlrika Eleonoran kirkko, ja torin pohjoisreunaan kaavoitettiin uusi sentraalirakenteinen pääkirkko,Helsingin tuomiokirkko. Se kohosi huomattavasti muita rakennuksia korkeammalle ja näkyi 1800-luvulla miltei kaikkialle rakennetun kaupungin alueelle. Ehrenströmin ja Engelin ohjauksessa Helsingin kaupunginrakentamisesta tuli yhtenäistä ja katujärjestelmästä johdonmukainen. Suurin osa suunnitelmien pääkohdista toteutui, poikkeuksena esimerkiksiKluuvinlahden ruoppaaminen niin kutsutuksi Kluuvin kanavaksi. Se poistettiin kaavasta 1810-luvun lopulla, ja lopulta lahti täytettiin kokonaan. Kahtena seuraavana vuosikymmenenä asemakaavoihin tehtiin vain vähäisiä muutoksia ja lisäyksiä.[49]
