| Otto Wille Kuusinen | |
|---|---|
 O. W. Kuusinen | |
| Karjalais-suomalaisen SNT:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja | |
11. heinäkuuta 1940 – 16. heinäkuuta 1956 | |
| Seuraaja | Paavo Prokkonen (ASNT) |
| Kansanedustaja | |
1.8.1908–28.2.1910 1.2.1911–1.2.1914 4.4.1917–16.5.1918 | |
| Ryhmä/puolue | Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä |
| Vaalipiiri | Uudenmaan vaalipiiri |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 4. lokakuuta1881 Laukaa,Suomi,Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 17. toukokuuta1964 (82 vuotta) Moskova,Venäjän SFNT,Neuvostoliitto |
| Kansalaisuus | Venäjän keisarikunta (1881–1917) Neuvosto-Venäjä (1918–1922)Neuvostoliitto (1922–1964) |
| Puoliso | Saima Dahlström (vih. 1902; ero 1921) Aino Kuusinen (vih. 1922; ero ?) |
| Lapset | Hertta Kuusinen ja 5 muuta |
| Tiedot | |
| Kumppani | Marina Georgevna Amiragova |
| Koulutus | filosofian kandidaatti |
| Infobox OK | |
Otto Wilhelm (Ville taiWille,O. W.)Kuusinen[1][2] (ven.Отто Вильгельмович Куусинен,Otto Vilgelmovitš Kuusinen,[3]4. lokakuuta1881Laukaa –17. toukokuuta1964Moskova[1]) olisuomalainenpoliitikko, joka loi suuren osan urastaanNeuvostoliitossa. Kuusinen oliSuomen Sosialidemokraattisen Puolueenpuheenjohtaja vuosina 1911–1913,Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö jaTerijoen hallituksen (1939–1940) johtaja. Kuusinen kuului myösKommunistisen internationaalin jaNeuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon ja on korkeimmalle politiikassa noussut suomalainen, kunMax Jakobsonia ei valittuYhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi vuonna 1971.
Kuusinen syntyi kyläräätäli Wilhelm Juhonpoika Kuusisen perheeseen Laukaassa 1881.[1] Hänen äitinsä Sofia Kuusinen kuoli pojan ollessa yksivuotias ja perhe muuttiJyväskylään[4]. Jyväskylässä Wilhelm Kuusinen alkoi vaurastua 1880-luvun jälkipuoliskolla. Hän myi räätälinliikkeensä vuonna 1891, ja hänestä tehtiin liikkeen toimitusjohtaja, jolla oli enimmillään jopa 11 alaista. 1890-luvun alussa yhtiö ajautui kuitenkin konkurssiin. Epäonni jatkui, sillä Wilhelm menetti terveytensä ja työkykynsä sairastuttuaan keuhkotautiin. Hän kuoli 44-vuotiaana tammikuussa 1896. Perhe jäi käytännössä täysin varattomaksi. 14-vuotias Otto Wille ja hänen kaksi sisarustaan jäivät orvoiksi. Heidän huoltajakseen jäi äitipuoli Maria (o.s. Sillman), Wilhelm Kuusisen toinen vaimo.[5]
Kansakoulua Kuusinen kävi Jyväskylän Mallikoulussa, nykyisessä Normaalikoulussa. Hän menestyi hyvin ja päättötodistuksessa keväältä 1892 kaikkien aineiden keskiarvo oli 9,2.[5] Hän oli koulupoikana hartaan uskonnollinen, rukoili paljon, kävi ahkerasti kirkossa ja kirjoitteli romanttisia runoja.[6] Muun koulunuorison tavoin hän oli erittäin isänmaallinen, mikä näkyi muun muassa hänen kirjoittamissaan runoissa.[7]
Kuusinen valmistui ylioppilaaksiJyväskylän lyseosta 31. toukokuuta 1900 luokkatovereinaan mm.Edvard Gylling,[8]Martti Kovero ja muutaman vuoden myösSulo Wuolijoki.[4] Ystävystyminen Wuolijoen kansa muodostui Kuusiselle merkitykselliseksi poliittisen heräämisen kannalta. Wuolijoen isä oli valtiopäivämies ja ratsutilallinen. Kaveripiiriin kuului myös Sulon isoveli Tauno.[9]
Lyseossa Kuusisen parhaimpiin ystäviin kuului myösEinar Dahlström (myöh. Laaksovirta), joka oli kotoisin varakkaasta talosta Luhangasta. Einarilla oli Ottoa kahdeksan vuotta vanhempi sisar Saima, johon Otto rakastui.[10][7]
Kuusisen varhaisiaisänmaallisia kirjoituksia ilmestyiOras-koululehdessä. Syksyllä 1900 hän kirjautuiHelsingin yliopistoon valiten pääaineikseenfilosofian,estetiikan jataidehistorian.[4] Lainoilla opintojaan rahoittanut Kuusinen toimi aktiivisestiHämäläis-Osakunnassa, jossa hän politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään.[4] Kuusinen oli tuolloin viehättynytvanhasuomalaisuudesta jaalkiolaisuudesta.[11][5]
Oton ja Saiman esikoistytär Aino syntyi heinäkuun lopulla 1901, mikä johti yliopisto-opintojen katkeamiseen. Hän hankkiutui toimittajaksi jyväskyläläiseenSuomalainen-lehteen sekä laukaalaiseen kauppapuotiin. Kuusinen avioitui Saima Dahlströmin kanssa vuonna 1902. Siitä huolimatta, että Dalhströmit avustivat taloudellisesti nuorta paria, heidän toimeentulonsa ei ollut kehuttava. Aino-tytär kuoli vuonna 1903, jolloin isänmaallisen maaseudun puolustajan, Jumalaa pelkävään vanhasuomalaisen Kuusisen usko alkoi horjua jasosialismi otti hänen elämässään uskonnon paikan.[7] Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa 1905.[12]
12. maaliskuuta 1905 perustettiinYlioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä olivat Kuusisen lisäksi vanhat koulutoverit Jyväskylästä, Gylling, Kovero ja Wuolijoki.[4] Wuolijoen veljeksillä oli opiskeluaikoina mahdollisuus matkustella Saksassa, ja siellä he olivat omaksuneet sosialistisen aatteen. Samaan aikaan oraalla oleva vasemmisto liikehti kaikkialla Suomessa.[5]
Toukokuussa 1905 Kuusinen liittyiSuomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP)[4] ja ryhtyi kesäkuussaTyömies-lehden avustajaksi[12]. Venäjältä tuolloin Suomeenkin levinneet vallankumoukselliset levottomuudet sinetöivät Kuusisen puoluevalinnan. Tuolloin hän myös aloitti syvällisemmän tutustumisensasosialismin jamarxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän seuraavina vuosina nousi.[4] Kuusinen oli joulukuussa 1905 perustamassaSosialistista aikakauslehteä, johon hän kirjoitti aktiivisesti sen kolme ilmestymisvuotta[12].
Oulun edustajakokouksessa 1906 Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen[12].Eduskuntavaaleissa 1908 Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan, mutta hän ei kokenut kansanedustajuutta kovin tärkeäksi itselleen.[8] Eduskunnassa Kuusinen muun muassa vastustivenäläistämispyrkimyksiä.[4] Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden1910 tai1913 vaaleissa[12].
Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan kuulunut Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Kuusinen osallistui marraskuussa 1912Toisen internationaalinBaselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa 1913 Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoimikunnasta kesään 1917 asti syyttäen SDP:tärevisionismista.[4]
Suomen sisällissodassa1918 Kuusinen toimikansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Kuusinen oli kääntynyt kumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25. tammikuuta 1918 hän äänesti kumouksen aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomenperustuslakiehdotus.[4]
Sodan käännyttyä tappiolliseksi Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukananeuvosto-Venäjälle. Sisällissodan jälkeen Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletinSuomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossavanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Kuusinen kääntyikin nopeastibolševikiksi ja oli perustamassaSuomalaista kommunistista puoluettaMoskovassa syksyllä 1918.[8] Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja kritisoi tätä puolueen alun ”äkkijyrkkää” vaihetta.[4]
Kun SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi, puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Kuusinen (salanimelläOtto Willebrand) ja hänen toverinsaJukka Lehtosaari (salanimelläBruno Saaristo) siirtyivät rajan yli 27. toukokuuta 1919. Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja oli taustallaSuomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati puolueen ohjelman.[8] Hän kirjoittiSuomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakauslehteen nimimerkilläUsko Sotamies[12].
Helmikuussa 1920 levisi suomalaisiin sanomalehtiin alun perinIlkassa julkaistu perätön tieto, jonka mukaanEtsivän Keskuspoliisin etsiväJuho Koivukoski olisi ampunut Kuusisen Pohjanlahden jäällä. Tietoon uskottiin ja Kuusisen muistoksi pitivät ylistäviä puheita Suomen työväenliikkeen johtohenkilöt niin Suomessa kuinVenäjällä. Kuusinen kuitenkin oli koko ajan piilopaikassaanHelsingissä lähelläPohjoisrantaa ja poistui maasta vasta myöhemminRuotsin kautta päätyen takaisin Venäjälle alkuvuodesta 1921.[8]
Suomen vierailu sai Kuusisen muuttamaan mielipiteitään uuden vallankumouksen potentiaalista, ja hän alkoi kritisoida SKP:n alkuaikojen taktiikkaa. Kuusinen oliTukholmassa oleskellessaan hetkenoppositiossa puolueensa keskuskomiteaa vastaan. Osan SKP:n johtajista saatua surmansa niin sanotunrevolveriopposition järjestämässä verilöylyssä syytettiin Kuusista näiden tukemisesta, kun hän ei tarpeeksi selväsanaisesti irtisanoutunut teon suorittajista. Kominternin johtajaZinovjev kutsui Kuusistamenševikiksi. Vuoden 1921 edustajakokous päättyi kompromissiin ja Kuusinen valittiin SKP:n johtoelimiin yhdessä vastustajansaEino Rahjan kanssa.[4] Miesten väliset mielipide-erot heijastelivat sitä jännitettä, joka SKP:tä perustettaessa syntyi niin sanottujen vanhojen (Pietarin) ja uusien (Suomesta paenneiden) bolševikkien välille[11]. 1930-luvulla Kuusinen ajautui erimielisyyksiin SKP:n puheenjohtaja (1920–1935)Kullervo Mannerin kanssa. Voittajaksi selviytyi Kuusinen, ja Manner kuolipakkotyöleirillä, mikä ei ollut harvinainen kohtalo Kuusisen vastustajalle tuona aikana.[4] SKP:n johtoon siirtyi Mannerin jälkeen käytännössä Kuusinen.
Kuusinen loi varsinaisen uransa Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Hän osallistui SKP:n edustajana tammikuussa 1919 kommunististen puolueiden neuvottelukokoukseen, jossa päätettiin esittää vetoomus uuden kolmannen eliKommunistisen internationaalin (Komintern) perustamiseksi. Kominternin perustavassa kokouksessa2. maaliskuuta 1919 Kuusisella oli näkyvä rooli tämän puolustaessa uuden internationaalin tarpeellisuutta sen perustamisen lykkäämistä esittäneille. Kuusinen valittiin 1921 yhdeksi Kominternin toimeenpanevan komitean sihteereistä, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1939.[8] Esimerkiksi Kominternin 4. kongressissa Kuusinen valittiin lisäksi puhemiehistöön ja toimeenpanevaan komiteaan.[4] Vuonna 1927 Kuusinen johti KominterninLev Trotskin erottanutta kokousta[11]. 1930-luvun loppupuolella Kuusinen puhui yhteisrintamataktiikan puolesta Kominternin jäsenpuolueissa.[4] Kuusiselle oli luonteenomaista hiljainen työskentely kulissien takana[11].
Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä ”kansanvihollisina”. Ollessaan osallisena tapahtumiin Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi 1938 hän yritti (turhaan) vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa, eikä Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.[11]
Talvisodan alkaessa 1939 nimittiStalin Kuusisen ”Suomen kansanhallituksen” eliTerijoen hallituksenpää- jaulkoministeriksi. Kuusinen oli kutsuttu keskusteluihin Stalinin kanssa ensi kerran saman vuoden syyskuussa, ja marraskuusta lähtien hän oli vakijäsen neuvostojohdon neuvotteluissa.[11] Kuudesta suomalaiskommunistista muodostetun ”nukkehallituksen” oli määrä ottaa valta Suomessa maan virallisen hallituksen kukistuessa. Kun rauha solmittiinkin virallisen Suomen kanssa, Kuusinen siirrettiin 1940Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1956.
Vuonna 1941 Kuusisesta tuliNeuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean jäsen, jaArvo ”Poika” Tuomisen mukaan hän toimiStalinin haamukirjoittajana[13] ja neuvonantajana. Hänet valittiin ensimmäisen kerran NKP:n sihteeristöön 1946.[4]
Tiettävästi Kuusinen olisi mielellään palannut takaisin Suomeen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun SKP taas sallittiin Suomessa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan sallinut hänen poistua maasta. Neuvostoliitto kohteli Kuusista eri tavalla kuin muita ulkomaisia kommunistijohtajia, jotka se päästi kotimaihinsa 1945 tai pian sen jälkeen. Kuusisen kohdalla hänen toimintansa Neuvosto-Venäjän politiikassa ja sotavuosina jopa propagandistina katsottiin rasittavan uusia, kehittymässä olevia suhteita, joita oli alettu rakentaa. Tiedettiin, että Kuusisen tulo ärsyttäisi osaa suomalaisista niin paljon, että syntyisi hankalia tilanteita.[5] Hän joutui jäämään Neuvostoliittoon ja jatkamaan uraansa neuvostoliittolaisena poliitikkona.
Uusien tuulien puhaltaessa 1957 Kuusinen nimitettiin jälleenNikita Hruštšovin johtaman NKP:n sihteeristöön[8] sekä seuraavana vuonnaNeuvostoliiton tiedeakatemiaan. Vuonna 1956 Kuusinen nousi uudestaan NKP:n puhemiehistöön (poliittiseen toimikuntaan), josta hänet oli pudotettu Stalinin kuoltua.[4]
Vuonna 1958 Kuusinen oli pääarkkitehti uuden,stalinismista pesäeroa tehneen,Marxismin-leninismin perusteet -teoksen ilmestymisessä. Hän oli tosin ollut keskuskomitean ohjelmatoimikunnassa jo Stalininkin aikana (1947–?). Kuusinen kritisoi Stalininhenkilöpalvontaa ja halusi uudistaakommunismin oppeja. Vanhoillisten kauhuksi, ja lopulta Hruštšovin tukemana, Kuusinen esitti esimerkiksi käsitteestäproletariaatin diktatuuri luopumista, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Kuusinen kantoi huolta kansallisuuskysymyksestä. Hänen mielestään kommunistien julistama ”kansallisuuksien yhteensulautuminen” tapahtuisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, ja asiasta olisi taktisista syistä ollut viisaampaa vaieta 1950- ja 1960-luvuilla.[8] Kuusisen kädenjälki näkyi myös NKP:n vuoden 1961 puolueohjelmassa. Viimeisinä vuosinaan hän kritisoi etenkin ”maolaista harhaoppia”, ja häneltä jäi kesken järkälemäinen käsikirjoitus aiheesta. TeoksessaMao Zedongia syytetään muun muassa opportunismista ja valemarxilaisesta fraseologiasta.[4]
Kuusinen pysyi kuolemaansa asti SKP:n tärkeänä taustavaikuttajana, vaikka häntä ei lukuisista yrityksistä ja henkilökohtaisista toiveista huolimatta päästettykään takaisin Suomeen sotien jälkeen.[8] Esimerkiksi 1958 Suomen hallitukselta anottiin viisumia Kuusiselle,[4] koska hän olisi halunnut osallistua SKP:n 40-vuotisjuhliin ja Jyväskylän lyseon satavuotisjuhliin. Presidentti Kekkonen tiettävästi vastusti viisumin myöntämistä,[5] ja hakemus vedettiin takaisin Suomensuurlähettilään keskusteltua Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajien kanssa.[4]
Kuusinen piti tiiviisti yhteyttä SKP:n johtohenkilöihin, etenkinVille Pessiin ja tyttäreensäHertta Kuusiseen,[4] joka sotien jälkeen kohosi yhdeksi maan vaikutusvaltaisimmista poliitikoista.
Kuusisen lapsenlapset vierailivat hänen luonaan Moskovassa 1950-luvulla. Heidän mukaansa Kuusisen asema poliitikkona vaikutti korkealta ja elintaso yltäkylläiseltä verrattuna tavallisen neuvostokansalaisen silloisiin oloihin. Hänellä oli kaupunkiasuntovaltion virkamiehille tarkoitetussa kerrostalossa ja lisäksi vapaa-ajan talo, datša, jonka kerrotaan olleen suuri kaksikerroksinen kivitalo Moskovan lähellä. Kuusisella oli käytössään henkilökuntaa, kuten vartija portilla, taloudenhoitaja-keittäjä ja adjutantteja.[5]
Kuusinen kuolimaksasyöpään[4] toukokuussa 1964 Moskovassa. Hänet on haudattuKremlin muuriin ainoana suomalaisena.[14][15]Petroskoin yliopisto oli jonkin aikaa nimetty hänen mukaansa. SKP:ssa Kuusista pidettiin suuressa arvossa tämän kuoleman jälkeen ja esimerkiksi vuoden 1981 (19.) edustajakokouksessa Kuusisen syntymästä kulunutta sataa vuotta juhlittiin näyttävästi. 1970-luvuntaistolainen opiskelijaliike käytti usein tunnusta ”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä!”.
Leninin kunniamerkki (Neuvostoliitto, viidesti)[16]
Sosialistisen työn sankari (Neuvostoliitto)[17]Kuusinen oli naimisissa useasti ja sai paljon lapsia. Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa 1902 Saima Dahlströmin[18] (1873–1950) kanssa, ja suurin osa lapsista on tästä liitosta: Aino Elina (1901–1903),Hertta Elina (1904–1974), Esa Otto Wille (1906–1949), Riikka-Sisko (1908–1996[19]), Heikki (s. 1911–2000) ja Taneli (s. 1913–1962).[8] Lapsista Esa, Hertta ja Riikka lähtivät 1920-luvulla isänsä luokse Moskovaan ja Heikki ja Taneli jäivät Suomeen äitinsä luokse[20].
Tytär Riikka sai myöhemminSuomen kansalaisuuden vuonna 1995 presidenttiMartti Ahtisaaren vahvistuksella[21]. Kuusisen kansalaisuuspäätös oli ehdollinen eli hänen oli luovuttava Venäjän kansalaisuudesta[21]. Riikka oli saanut 18-vuotiaana Neuvostoliiton kansalaisuuden[19]. Kuusinen asui 1949–1959 Suomessa ja työskenteli jonkin aikaaSuomi-Neuvostoliitto seurassa[19]. Hän siirtyi takaisin Moskovaan, jossa hän työskenteli tulkkina[19]. Riikka Kuusinen palasi Suomeen kesällä 1993[19]. Kuusinen eli viimeiset vuotensa vanhainkodissa HelsinginKäpylässä, jonne hän kuoli vuonna 1996[19].
1920-luvun alussa Kuusinen avioituiAino Sarolan kanssa, kun suhde Suomeen jääneeseen Saimaan oli katkennut hänen Venäjälle siirtymisensä jälkeen.[4] Aino Kuusinen vangittiin Stalinin vainoissa ja vapautui vasta 1955, syvästi katkeroituneena siitä, ettei hänen miehensä ollut tehnyt mitään hänen vapauttamisekseen. Vuonna 1936 Kuusinen rakastui palavasti itseään 31 vuotta nuorempaanarmenialaiseen Marina Amiragovaan. Pari pysyi yhdessä Kuusisen kuolemaan saakka. He eivät olleet virallisesti naimisissa mutta vaikenivat asiasta, kuten myös vuonna 1937 syntyneestä Violetta-tyttärestä, joka eli vain 11 kuukautta.[8]
Politikoinnin lisäksi Kuusinen harrasti kirjallisuutta ja kirjoittirunoja; nuorenaestetiikan opiskelijana hänestä povattiin joko alanprofessoria,runoilijaa taikirjailijaa. Hän esimerkiksi tutkiKalevalaa ja kirjoitti vuoden 1956 neuvostoliittolaispainokseen laajahkon esipuheen (Kalevala ja sen luojat).[8] Kuusisen tunnetuin runo on vuonna 1920 ensi kerran ilmestynyt ”Torpeedo”. Hän myös kirjoitti kansainvälisen työväenliikkeen tunnuslaulunKansainvälisen (Internationale) suomenkieliset sanat yhdessäYrjö Sirolan,Sulo Wuolijoen jaPertti Uotilan kanssa vuonna 1905.
Iikka Vehkalahden, Elina Kataisen jaPeter von Baghin tuottama kolmiosainen dokumenttisarjaMies varjossa (1994) oli ensimmäinen Suomessa tehty tv-dokumentti Kuusisen elämästä[22]. Dokumentissa esiintyy Kuusisen lähisukulaisia sekä tunnettuja suomalaisia kommunisteja, kutenAhti Liedes,Rudolf Sykiäinen,Martti Malmberg,Urho Ruhanen,Veikko Airola jaMirjam Suvanto.
Vuonna 1995Tuija Kokkosen ohjaama näytelmäIsämme Kremlin muurissa sai ensi-iltansa HelsinginKulttuuritalon Alppi-salissa. Yleisössä oli noin sata vasemmistoliittolaista vaikuttajaa sekä Kuusisen sukulaisia[23].
Venäläinen kansanhistorioitsija ja näytelmäkirjailijaEdvard Radzinski on kirjoittanut Kuusisesta näytelmän nimeltäToveri K. Näytelmä kertoo Kuusisen neuvostoajasta Stalinin lähipiirissä, ja sitä esitettiinHelsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vuonna 2014. Kuusisen roolissa nähtiinAsko Sarkola.[24]
Suomi ilman naamiota julkaistiin lokakuussa 1943. Kirja käsittelee ”kauhupropagandana” Suomen toimintaa miehittäjänä ja se on noteerattu mahdollisesti rauhanneuvotteluihin vaikuttaneena kannanottona ajasta kertovassa dokumenttimateriaalissa.[25][26] Teos julkaistiin uudelleen vuonna 2006.[27]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaOtto Wille KuusinenWikimedia Commonsissa| Edeltäjä: Matti Paasivuori | SDP:n puheenjohtaja 1911–1913 | Seuraaja: Matti Paasivuori |
