Osmanien valtakunta (osmaniksiدولتِ عَليه عُثمانيه,Devlet-i Âliye-i Osmâniyye,turk.Osmanlı İmparatorluğu) taiOttomaanien valtakunta oliAnatolian eli Vähä-Aasianturkkilaisten heimojen noin vuonna 1300 perustamaislamilainen valtio, josta kasvoi yksi maailman mahtavimmistaimperiumeista 1400- ja 1500-luvuilla. Valtakuntaa hallitsiOsmanien dynastia, jonka nimi tulee sen perustajasta, paimentolaispäällikköOsman I:stä (arabiaksi Uthman).
Aluksi osmanit olivat Osmanien perheen johtamia rajaseudun sotureita (ghazi) ilman ideologista sanomaa. 1400- ja 1500-luvuilla kehittyi keskitetty perinnöllinen valtakunta, joka nojautui orjista koostuvaan sotilaalliseen ja hallinnolliseen eliittiin, näennäisfeodaaliseentimar-järjestelmään ja imperialistiseen ideologiaan. 1600- ja 1700-luvuilla keskitetty valtio hajaantui hallintojen verkostoksi, missä maakuntien ylimystöllä oli kasvava rooli kaupassa, maanomistuksessa, sotaväen ylläpidossa ja verotuksessa. 1800-luvulla valta alkoi uudelleen keskittyä.[8]
Osmanien dynastia kesti yli 600 vuotta, kunnes se romahtiensimmäisessä maailmansodassa oltuaankeskusvaltojen puolella. Vuonna 1922 viimeinensulttaani joutui luopumaan kruunusta, ja Anatolian ydinalueista muodostettiin nykyinenTurkin tasavalta. Valtakunnan muut osat jaettiin useiksi valtioiksi, joiden rajatLähi-idässä jäivät keinotekoisiksi.
Nimi ”Osman” tuleepersian kauttaarabian kielen erisnimestä Uthman (arab.عثمان,ʿUthmān), joka on myösenglannin kielen sanan ”Ottoman” taustalla. Turkkilaiset omaksuivat sanan persian kautta, jossa äänne th[θ] oli korvautunut äänteellä s. Suomessa on saksan kieltä seuraten puhuttu ”osmaneista”, mikä vastaa myös turkin kielen muotoa. Nimi tulee osmanien ensimmäiseltä hallitsijalta Osman I:ltä. Maata voi kutsua myös Turkiksi ja asukkaita turkkilaisiksi vaikka puhuttaisiin ajasta ennen nykyistä Turkin valtiota.[9]
Keski-Aasiasta alkanut turkkilaisten heimojen vaellus pystyttilähi-itäänseldžukkien,mongolien jatimuridien imperiumit, ja länteen ulottuessaan synnytti myös sarjan läntisiä muslimivaltioita. Valloitukset toivat islamin alueille, joita arabit eivät olleet saaneet haltuunsa. Vuonna 1071 seldžukit voittivatManzikertin taistelussaBysantin armeijan, ja seuraavalla vuosisadalla he levittäytyivät koko Anatoliaan pystyttäen niin sanotunRûmin sulttaanikunnan, joka oli seldžukkien vasallivaltio. Rūmin sulttaanikunta (1077–1308) suurimmillaan kattoi lähes koko Anatolian.
Turkkilaisetnomadit muodostivat pieniä heimopäällikön (bey) tai suufilaisen pyhän miehen (habas) johtamia soturiryhmiä (ghazi). Valloittajat ryöstelivät maaseutua ja katkaisivat kaupunkien kauppayhteydet, mutta heidän perustamansa valtiot alkoivat pian korjata tuhon jälkiä.[10]
Seldžukit nojasivat heimosoturien lisäksi orja-armeijaan japalkkasotilaisiin, jakoivat läänityksiä sotilaspalvelua vastaan ja verottivat maanviljelijöitä. He kutsuivat sunnioppineita Iranista ja nimittivätqadi-tuomareita, perustivatmadrasoja jawaqf-säätiöiden ylläpitämiä sairaaloita ja kouluja.Suufilaiset veljeskunnathabasien johtamina kehittivät yhteiskuntaa ja taloutta ja loivat järjestystä. Idästä tullutmongolien hyökkäys (1242–1243) pysäytti käynnissä olleenkaupungistumisen jamaanviljelyn kehityksen, alisti seldžukit mongolien vasalleiksi ja siirsi vallan uudelleen paimentolaisheimoille.[11]
1200-luvulla Anatoliaan asettuneet turkkilaiset paimentolaisheimot ryöstelivät ja kävivät pyhää sotaaBysanttia vastaan sekä perustivat pieniä heimojohtajien ruhtinaskuntia. Niistä yksi oli vuonna 1299Osman I:n (k.1324-1326?) Rumin Sulttaanikunnasta itseäniseksi julistama heimovaltioSakaryassa aivanKonstantinopolin kupeessa. Ruhtinaskunnan (beylik) oli perustanut Osmanin isäErtugrul (k. 1280?), joka oli saanut alueen mahdollisesti lahjana Rûmin sulttaanilta. Osman valtasi tärkeänNikaian (nyk.İznik) vuonna 1301. Hän aloitti Prusan (nyk.Bursa) piirityksen, mutta kuoli kesken piirityksen ja hänen poikansa ja seuraajansaOrhan sai piirityksen saatettua loppuun(1324 tai 1326). Osman I:n menestys luultavasti perustui eri suunnilta ahdistetun maanviljelijäväestön hyvään kohteluun ja sen kanssa tehtyihin liittoihin.[12][13]
Osmanin poika ja seuraajaOrhan I (hallitsi 1324/1326–1362) valtasi lisää ympäröiviä alueita Luoteis-Anatoliasta sekä alueitaBalkanilta.[8] Hän jakoi valtansa hänen velipuolensaAlaeddinin kanssa, josta tuli Osmanien valtakunnan ensimmäinensuurvisiiri. Hän otti käyttöön seldžukkiendevşirme ("verivero") järjestelmän ja alkoi rekrytoidakristittyjä poikia joko hallinnollisiin tehtäviin tai armeijaan. Devşirme-järjestelmän kautta muodostui myös lopultaJanitsaari-armeija.[14]
Murad I:n (1359–1389) valloitukset.
Orhanin poika ja seuraajaMurad I (1362–1389) kutsui beyn sijaan itsensäsulttaaniksi,[15] mikä oli seldžukkien arvonimi hallitsijalle eikä sisältänyt vaatimusta uskonnollisesta johtajuudesta, kutenkalifin arvo, joten sulttaaneita saattoi olla maailmassa samaan aikaan useita.[16] Osmanit voittivatserbit vuonna 1371Maritsajoen taistelussa[17] sekä vuonna 1389Kosovo Poljen taistelussa, mikä ratkaisiBalkanin herruuden osmaneille. Samassa taistelussa Murad I kuoli. Balkanin herruus jäi pysyväksi, kunpaavin ja kristittyjen armeijat eivät kyenneet voittamaan osmanejaNikopoliksen taistelussa (1396) jaVarnan taistelussa (1444) .[8] Muradin ajasta alkaen Osmaniengazi-heimovaltion sijaan voitiin puhua Osmanien valtakunnasta.[17]
Islaminuskoisten turkkilaisheimojen tulo Anatoliaan johti senislamisoitumiseen. Sitä ennen väestön enemmistö oli kristittyjä ja 1400-luvun lopulla jo suurin osa oli muslimeja. Muutos johtui myös kääntymisestä islamiin, mitäkristittyjen vainoaminen edisti. Turkkilaiset karkottivat piispoja, ryöstivät kirkon omaisuutta ja hävittivät kirkkoja, kouluja, luostareita ja sairaaloita. Kääntymistä islamiin helpottivat uskontojen väliset yhtäläisyydet ja mahdollisuudet päästä turkkilaiseen yläluokkaan.[10] Balkan toi Osmanivaltakuntaan suuren kristillisen väestön, mutta ei johtanut samanlaiseen väestön kääntymiseen kuin Anatoliassa. Suurta muslimimaahanmuuttoa ei siellä tapahtunut eikä samanlaista kristittyjen vainoamista esiintynyt.[18]
SulttaaniBayezid I (hallitsi 1389–1403) piiritti vuonna 1395 Konstantinopolia ja rakensi vuonna 1397 Anadolu Hısarin merilinnakkeenBosporinsalmen rannalle häiritsemään Bysantin meriliikennettä. Hän myös alisti monia turkkilaisheimoja Anatolian alueella Osmanien vallan alle ja laajensi valtakuntaa Balkanilla. Osmanivaltion kasvun keskeyttiTimuridien hyökkäys vuonna 1402, jolloinTimur Lenk löi Bayezidin armeijan ja otti Bayzidin vangiksi.[8] Tämän jälkeen Osmanien valtakunta jäi ilman selvää hallistijaa ja Bayezidin viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneeninterregnumin ajan (1403–1413), joka oli valtakunnalle hyvin tuhoisa.[19]Mehmed I (1413–1421) selviytyi lopulta voittajaksi.
Mehmed I:n poikaMurad II (1421–1444 ja 1446–1451) modernisoi armeijaa ja otti käyttöönmusketit jakanuunat.[20] Osmanit jatkoivat valloituksiaan Euroopassa, missä vallattiinKreikka,Bosnia jaAlbania. Vuonna 1453Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) valloittiKonstantinopolin, mikä nosti osmanit imperiumiksi. Mehmed II otti itselleen lisänimen valloittaja (Fatih) sekä otti myös itselleenRooman keisarin arvonimen (Kayser-i Rûm), jota osmanisulttaanit käyttivät monien muiden arvonimien ohella.[18] Hän myös anasti suuria osia Itä-Euroopasta,Anatoliasta jaMustanmeren rannikolta. Hänen aikanaan myösKrimin kaanikunnasta tuli osmanien vasallivaltio ja tärkeä liittolainen useissa sodissa.[21]
Osmanivaltion instituutiot olivat peräisin seldžukeilta,Persiasta ja Bysantilta. Hallintoa hoitivat usein Devşirme-järjestelmällä rekrytoidut hallintovirkamiehet (Pašša), uskonnolliset johtajat sekä Bysantilta periytynyt kristillinen virkakunta. Lähi-idän omia instituutioita olivat orja-armeija jaiqta-järjestelmä verojen kokoamista varten.[22]
Balkanin valloitus aloitti kaksi vuosisataa kestäneen taistelun Euroopassa. Siinä osmanit yleensä liittoutuivatRanskan kanssa muita vastaan. Romanian ruhtinaskunnat valloitettiin vuonna 1504 jaUnkari vuonna 1521. Osmanien eteneminen Eurooppaan pysäytettiinWienin piirityksessä vuonna 1529, mutta vielä sen jälkeen he vuonna 1559 he tekivätTranssylvaniasta vasallivaltionsa. Vuosien 1593–1606 sota päätti lopulta osmanien hyökkäilyt jaZsitvatorokissa solmittiin rauhansopimus. Viimeinen ponnistus Euroopan suuntaan oliWienin valtausyritys vuonna 1683suuressa Turkin sodassa. Se päättyi 12. syyskuuta osmanien tappioon, ja heidät ajettiin lopullisestiTonavan eteläpuolelle.[24] Voiton kunniaksi paaviInnocentius IX perusti 12. syyskuuta vietettävän juhlan, veljeskunnan ja sitä vartennimikkokirkon Roomaan.[25]
Yhdessä Keski-Euroopan maasotien kanssa käytiin merisotaa Osmanien jaHabsburgien kesken Välimerellä, mitä varten Mehmed II oli rakennuttanut laivaston. Vuosien 1463–1479 ja 1499–1503 sodissaVenetsia menetti omistuksensa Kreikassa jaEgeanmerellä. Osmanit valloittivat VälimerelläAlgerian (1529),Tripolin (1551),Maltan (1565) jaKyproksen (1570 tai 1571). Paavin, Venetsian jaEspanjan yhdistyneet laivastot voittivat osmanitLepanton meritaistelussa (1571), mitä juhlittiin laajasti Euroopassa. Sen jälkeen osmanit valtasivat vieläTunisian (1574) kunnes vuoden 1580 rauhansopimus vakautti Osmanien valtakunnan ja kristillisen Euroopan rajat.[24] Osmanit kilpailivatVenäjän kanssa herruudestaMustallamerellä. Vuoteen 1676 mennessä osmanit voittivat sen ja samalla vallan osassaUkrainaa.[26]
1500-luku oli Osmanien valtakunnan voimakkain laajentumisvaihe ja 1600-luku valloitusten vakiinnuttamisen aikaa. Sotien tuloksena oli valtava imperiumi, joka ulottui läntiseltä Välimereltä Iraniin ja UkrainastaJemeniin. Menestys nousi sisäisistä tekijöistä, ensin nomadistenghazi -sotureiden saaliinhimosta, sitten imperiumin sotilaallisesta kyvystä, mihin kuului moderni aseistus, kutenkanuunat jamusketit. Osmaneilla oli myös kärsivällisyyttä sulauttaa ja hyväksyä ei-islamilainen väestö osaksi valtakuntaa. 1600-luvulla suuren valtionlogistiset ongelmat alkoivat jo rajoittaa sen laajentumista samalla kun Euroopan valtioiden voimistuminen lisäsi vastarintaa rajoilla.[26]
1300-luvulta lähtien osmanivaltiossa oli Euroopan valtioiden tapaan käynnissä kehitys kohti lujaa hallitsijavaltaa. Siihen sisältyi vallanperimyksen vakiinnuttaminen, sulttaanille lojaalin orja-armeijan perustaminen jatimar-järjestelmä, missä verotulojen läänityksen vastineena velvoitettiin sotapalvelukseen. Sulttaani joutui silti jakamaan valtansa paikallisten eliittien ja klientti-herra -verkostojen kanssa, jotka yhdistivät periferian valtakeskukseen. Osmanivaltakunta oli sulttaanin yksityisomaisuutta. Verot kuuluivat hänelle, ja niitä jaettiin hallinnon ja sotaväen ylläpitoon sekä hyväntekeväisyyteen. Virkamiehet, joiden lukumäärä 1600-luvulla nousi sataan tuhanteen, olivat hänen orjiaan ja palvelijoitaan. Sulttaanin valtaa rajoitti esimodernin ajan puutteellinen logistiikka sekä valtakunnan laajuus, minkä takia paikalliset päälliköt ja nomadiheimot olivat sulttaanin käskyjen ulottumattomissa.[26]
Topkapin palatsi (turk.Topkapı Sarayı) oli sulttaanin asunto, ja sen uloin vyöhyke samalla imperiumin hallintokeskus. Hallitsijaperhettä koskevat säännöt pyrkivät ajamaan valtion etuja. Sulttaanin valta oli ehdoton, muttaperimysjärjestys epätarkka, sillä lain mukaan vallan perii hallitsijan poika. Nämä oli lähetetty provinssien kuvernööreiksi, ja kun sulttaani kuoli, alkoi valtataistelu. Voittaja oli se, joka onnistui tappamaan kaikki veljensä. Myöhemmin riitti, että heidät vangittiin palatsinhaaremiin.[27]
Osmanivaltion sisäpolitiikassa keskeinen jännite syntyi sulttaanin valtaa rajoittamaan pyrkivän soturi- taighazi -puolueen ja hänen valtaansa tukevan orja- taidevshirme-puolueen välille. Sulttaanin valtaa halusivat rajoittaa maakuntien soturit ja islamilainen papisto, kun taas sulttaania tukivat hänen virkamiehensä ja yksityisarmeijansajanitsaarit.[28] Sulttaanit tasapainottelivat ryhmien välillä sadakseen tukea molemmilta.Bayezid I (1389–1402) vahvisti asemiaan sijoittamalla orjasotilaita virkamiehistöön ja ottamalla maakunnat suoraan hallintaansa, kun taas Mehmed I (1413–1421) mongolien ahdistamana joutui turvautumaanghazi -sotilaisiin. Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) palautti orjasotilaiden aseman, puhdisti hallinnon vastustajistaan ja muutti vasallisuhteitatimar -järjestelmäksi. Samalla hän haki tukea ortodoksikirkon papistolta ja joiltakin perheiltä. Suleiman Suuri (1520–1566) nosti janitsaarit vahvaan asemaan koko hallinnossa.[28]
Osmanivaltion rakenteessa orjasotilaat oli tärkeä osa. Järjestelmän perustiMurad I (1360–1389), joka käytti vankeja ja vapaaehtoisia. Vuoden 1395 jälkeen Balkanilta alettiin kaapata kristittyjä poikia eräänlaisena verona, mikä poikkesi muslimimaiden vanhoista tavoista, joissa orjasotilaat saatiin valtakunnan ulkopuolelta.[29]Devşirme tarkoitti keräämistä tai sadonkorjuuta. Sulttaanin edustajat haravoivat Kreikan ja Balkanin kristityt alueet joka viides vuosi ryöstäen sopiviksi katsomansa 8–14 -vuotiaat pojat. Heidät vietiin Konstantinopoliin, missä pojatympärileikattiin ja käännytettiinislaminuskoon. Keräämisalueita olivat nykyiset Serbia, Bosnia,Kroatia,Slovenia, Albania,Makedonia,Bulgaria ja Kreikka. Niissä katkeruus muslimivaltaa kohtaan on säilynyt nykyaikaan saakka.[30] Pojat koulutettiin palatsikouluissa ja sijoitettiin taipumustensa mukaan sotilaiksi tai virkamiehiksi. Aivan kuten mamelukit, eivät janitsaaritkaan olleet "orjia" muuten kuin siinä mielessä, että palvelivat sulttaania, ja usein hyvin korkeissa asemissa. Vuonna 1527 osmaneilla oli 28 000 jalkaväen orjasotilasta ja 70 000 – 80 000 ratsumiestä, joista noin puolet olitimar-järjestelmänrekryyttejä.[29]
Orjasotilaiden lisäksi Osmanivaltion toinen pilari oli uskonto. Sulttaanit edistivät valtionsunnalaista muslimi-identiteettiä luomalla siteitä uskonnolliseen eliittiin ja uskonyhteisöihin, rakentamalla moskeijoita, muuttamalla kirkkojamoskeijoiksi taimadrasoiksi, sotimallašiialaisia safavideja vastaan ja liittämällä Arabian pyhät kaupungit valtakuntaansa. Osmanit ottivat islamilaisen papiston eliulaman sekä suufilaiset veljeskunnat tiukkaan valvontaan ja luovuttivat niillemadrasoita ja kokoontumispaikkoja. Ensimmäinenmadrasa perustettiinIznikiin (1331), ja sinne kutsuttiin oppineita Iranista ja Egyptistä. Myöhemminmadrasat asetettiin arvojärjestykseen ja niiden opetus eriytettiin. Alimman tasonmadrasoissa opetettiin kielioppia,logiikkaa,teologiaa,tähtitiedettä,geometriaa jaretoriikkaa, seuraavalla tasolla kirjallisuutta ja retoriikkaa ja korkeimmalla tasolla lakia ja teologiaa. Valtio nimitti tärkeimmätqadi-tuomarit,muftit ja opettajat.[29]
Suleiman Suuri vakiinnutti uskonnollisenbyrokratian ja sen valtiollisen kontrollin. Uskonnollisen lain korkein edustaja olishayk al-Islam, joka olimuftien johtaja. Hänellä oli suora pääsy sulttaanin puheille. Hän antoi tärkeimmätfatwat, jotka koskivat valtion politiikkaa. KuuluisaEbussuud Efendi (k. 1574) antoi osmanien sulttaaneille kalifin arvon, teki lainakorosta laillisen (vastoinšariaa) ja muutti myös verolakeja.[31]
Oikeusistuimet Istanbulissa, Bursassa ja Edirnessä olivat arvojärjestyksessä tärkeimmät, minkä jälkeen tulivatDamaskos,Aleppo, Kairo, Bagdad, Medina,Izmir jaKonya. Myös juristien pätevyydelle oli eri tasoja, jotka perustuivat heidän koulutukseensa. Korkeimmalla olivat kaksi sotilastuomaria(qaid-askar), joista toinen vastasi Balkanista ja toinen Anatoliasta. Tuomarit olivat byrokraatteja, jotka noudattivat oikeusistuinten protokollaa. Heillä oli muitakin hallinnollisia tehtäviä, kutennotaarin tehtävät, rekisteröinnit ja eri organisaatioiden hallinto ja valvonta.[31]
Uskonnolliset säätiöt(waqf) kattoivat 16 prosenttia 1600-luvun taloudesta ja 27 prosenttia 1700-luvulla. Ne rahoittivat kouluja, hyväntekeväisyyslaitoksia, pyhiinvaeltajien palveluja ja muita kohteita.[31]
Koska muslimimaissa lainkäyttö ja juristien koulutus ja nimittäminen olivat kuuluneet uskonasioihin, joihin valtiolla oli vain vähän osaa, Osmanivaltio otti lainkäytön haltuunsa. Osmanit tekiväthanafi -koulukunnasta virallisen lakikoulukunnan. Sulttaanit eivät silti jättäneet lakeja pelkästään islamilaiselle papistolle, vaan antoivat omia määräyksiään(firman), jotka koottiin eurooppalaiseen tapaan kokoelmiksi(kanun). Nämä lait katsottiinšariaa pätevästi täydentäviksi lisiksi. Suleiman Suurenkanuni Osmani tarjosi sadoiksi vuosiksi valtakunnan lainsäädännön perustan. Lait koskivat normaalisti kaikkia, mutta elinkeino- ja perhelait olivat erilaisia ei-muslimeille, ja heille oli myös tarpeen mukaan omat lakitupansa.Šarian fyysiset rangaistukset korvattiin osmanien käytännöissä sakoilla ja muitakin poikkeamia esiintyi.Kanunin eroaminenšariasta aiheutti riitoja, samoin paikalliset tavat, joita sen takia aina pyrittiin ottamaan huomioon.[32]
Maakuntien tasolla Osmanien valtakunnan asiat eivät koskaan olleet aidosti keskushallinnon hallittavissa. 1300- ja 1400-luvuilla oli tavallista, että valloitetut alueet liittyivät valtakuntaan entisten kristittyjen ruhtinaidensa johtaminavasallivaltioina veroja ja sotapalvelusta vastaan. Bysantin, Kreikan ja Serbianratsuväki liitettiin osmaniarmeijaantimar-järjestelmän mukaisesti. Vuoteen 1550 mennessä useimmat maakunnat olivat jo palkattujen virkamiesten johtamia. Nämä kokosivat verot ja lähettivät tuoton Istanbuliin.Timar tarkoitti oikeutta koota veroja yhdestä tai useammasta kylästä sotapalvelusta vastaan.Timarin haltija oli myös tärkein lain täytäntöön panija kylissään. Vaikka menettely tarkoitti suurempaa valtion kontrollia kuin vasallijärjestelmä, se oli historioitsija Ira M. Lapiduksen mielestä näennäisfeodaalinen instituutio.[33]
Kaikkialla esiintyi jännitystä osmanivallan ja paikallisten itsenäisyyspyrkimysten välillä. Anatolia oli täynnä sotaisia paimentolaisheimoja, ja suufien johtamat kapinat olivat normaaleja. Balkanilla heimot jaortodoksinen kirkko säilyttivät suuren osan itsenäisyyttään. Periferiassa valtio taipui vielä isompiin kompromisseihin. Krimillä, Albaniassa, Montenegrossa, Transsylvaniassa,Valakiassa jaMoldovassa vasallit maksoivat vasalliveroa. Istanbulissa kreikkalainen aristokratia elifanariootit kontrolloivat suurta osaa Balkanin kaupasta.[33] Arabialaisia maakuntia (Egypti, Jemen,Abessinia, Basra, Bagdad, Libya, Tunisia, Algeria) ei saatu koskaan täysin Istanbulin valvontaan.[33] AntropologiAbner Cohen kuvasi osmanihallintoa 1800-luvun alun Palestiinassa seuraavasti:
Siellä oli vain vähän keskusvallan turvaamaa lakia ja järjestystä; maa oli köyhää, kaukana imperiumin keskuksesta jatopografisesti vaikeaa hallita. Vuosisatoja se oli ollut hävitystä ja köyhyyttä mukanaan tuoneiden vieraiden tunkeilijoiden läpikulkupaikka. Tänä aikana suurin vaara kyläläisille kuitenkin koituibeduiineista. Kun paikallishallinto oli heikko, voimakkaat beduiiniheimot ryöstivät maalaiskyliä, jakoivat keskenään niiden sadot ja eläimet, tappoivat miehet ja tuhosivat omaisuuden. Myös voimakkaatšeikit keräsivät erityistä suojeluveroa (khuwwa) tällä tavoin terrorisoiduilta maalaisilta. Osmanien virkamiehet eivät voineet tai todennäköisesti halunneet estää šeikkejä. Sen sijaan he usein tunnustivat šeikit paikallisiksi vallanpitäjiksi ja luovuttivat heille hallinnollisia tehtäviä mukaan lukien veronkannon. Lukuun ottamatta harvoja urbaaneja keskuksia beduiinit käytännössä hallitsivat maata. Elämän ja omaisuuden säilyttämisen epävarmuus teki paikalleen asettuneen elämän laaksoissa ja tasamailla vaikeaksi ja usein mahdottomaksi.[34]
Historioitsija Ira M. Lapidus kuitenkin katsoo, että osmanivaltio kykeni hyvin valvomaan ja hallitsemaan alueitaan, kun sitä vertaa muihin esimoderneihin valtioihin. Hallinto kierrätti virkamiehiä, mikä heikensi heidän mahdollisuuksiaan kapinoida. Veronkanto oli toimivaa. Valtio pystyi estämään yritykset luoda itsenäisiä ja sulttaanista riippumattomia islamilaisia organisaatioita. Yhteinen uskonto oli valtakuntaa koossa pitävä voima.[33]
Osmanivaltion talous olivaltiojohtoista. Laajentumispolitiikka tähtäsi vahvaan asemaan ylellisyystuotteiden, kuten mausteiden, väriaineiden ja silkin kaupassa.Venetsialta jaGenovalta riistettiin Välimeren ja Mustanmeren herruus, ja merisota Portugalia vastaan sekä valloitukset idässä avasivat Intian kauppareitit. 1500-luvun alussa Osmanivaltio oli tärkein välittäjä Euroopan kaupassa Aasiaan. 1500-luvun lopussa Aleppo oli silkkikaupan keskus. Sieltä tuotteet siirtyivät Bursaan vaihdettavaksi rahaksi ja muihin tavaroihin. Bursa oli myös massakulutustuotteiden myynnin keskus. Niihin kuuluivat vilja, puuvilla, villa, kala, viini, oliiviöljy, tekstiilit ja nahat. Valtakunnan sisäistä kauppaa edistettiin rakentamalla teitä, kaivoja ja siltoja. Valtio rakensi myös monitoimikeskuksia (imaret), joihin kuului moskeija,madrasa, sairaala ja majoitustilat opiskelijoille ja matkustajille. Hyväntekeväisyyssäätiöt(waqf) rahoittivat myös monia kaupan ja maanviljelyn aloja.[35]
Sulttaanien suurprojekti oli Istanbulin kehittäminen. Sen väkiluku oli ennen vuoden1453 valloitusta noin 50 000–60 000, sen jälkeen vuonna 1478 vielä alle 100 000, mutta vajaan sadan vuoden kuluttua jo 700 000, mikä teki siitä kaksi kertaa Euroopan suurimpia kaupunkeja isomman. Asiaan vaikuttivat väestön pakkosiirrot ja etujen myöntäminen muuttajille. Kauppiaat velvoitettiin toimittamaan tarvikkeita Istanbuliin kiintein hinnoin. Ammattikuntakillat olivat valtion kontrollissa ja niillä oli sosiaalisia ja uskonnollisia tehtäviä. Vain pieni osa kauppiaista onnistui välttämään valtion säätelyn ja kaupunkien kiltamonopolit. Kun 600-luvulla janitsaarit tunkeutuivat myös kauppaan ja käsityöteollisuuteen, valtion tuli vaikeammaksi kontrolloida niitä.[35]
Hovirunous oli tärkein kirjallisuuden laji, ja se käytti paljon arabialaisia ja persialaisia sanoja.Proosakirjallisuus keskittyi ylistämään valtakunnan historiaa. 1400-luvulla Persiasta hoviin tuotiin kirjankuvitukseen keskittynytminiatyyrimaalaus, joka 1500-luvulla vaihtoi aiheensa ajankohtaisiin tapahtumiin. Vuosisadan lopulla kuvitettiin Osmanien valtakunnan historiaa. Turkkilainen maalaustaide sai vaikutteensa idästä. Sen sijaan eurooppalaisia esikuvia ei seurattu. Toisin oli arkkitehtuurissa, missäHagia Sofian esikuva vaikutti moskeijoiden tyyliin. 1600-luvulle tullessa osmanien arkkitehtuuri, miniatyyrimaalaus, runous, historiankirjoitus ja käsityöteollisuus olivat luoneet omaperäisen osmanikulttuurin.[38] Ensimmäinen turkkilainenromaani ilmestyi vuonna 1872. Turkkilainen lehdistö syntyi 1830-luvulla, ja sillä oli tärkeä asema helppolukuisen kielen ja jatkokertomuksina ilmestyneiden romaanien leviämisessä.[36]
Osmanivaltakunta oli väestöltään kirjavaa, mutta kaksi jakolinjaa oli muita tärkeämpiä. Ensimmäinen oli jakoeliittiin(askeri) ja kansaan(re'aya). Eliittiin kuuluivat sotilaalliset, uskonnolliset ja siviiliviranomaiset, jotka perivät veroja ja joita voitiin tuomita vain sotilastuomioistuimissa. Eliitti erosi muista myös tapakulttuurinsa hienostuneisuudella.[39]
Toinen jakolinja erotteli alamaiset muslimeihin ja ei-muslimeihin. Ei-muslimit olivatdhimmi-sääntöjen mukaisesti alistetussa asemassa suhteessa muslimeihin, mutta se ei estänyt monia nousemasta korkeisiin yhteiskunnallisiin asemiin hovissa, veronkantajina, pankkiireina ja kauppiaina. Istanbulin kreikkalaisetfanariootit ja ortodoksisen kirkon johtajat kuuluivat myös osmanien eliittiin.Espanjasta paenneet juutalaiset nousivat kaupassa ja pankkitoiminnassa usein merkittäviin tehtäviin.[39]
Dhimmeiksi hyväksytyt ei-muslimit noudattivat omia sääntöjään sosiaalisessa, uskonnollisessa ja yhteisöllisessä elämässään, silläšarian säädökset koskivat yleensä vain muslimeita. Muslimeilla ja ei-muslimeilla saattoi olla paljon tekemistä keskenään, kuten yhteisiä uskonnollisia näkemyksiä sekä juhlia. Ei-muslimimies ei silti voinut naida musliminaista eikä todistaa oikeudessa muslimia vastaan. Oman uskonnon avoin osoittaminen oli heiltä kiellettyä ja toisinaan ei-muslimien oli pukeuduttava eri tavalla kuin muslimien.[39]Dhimmi-sääntöjen tunnetuin kokoelmaUmarin sopimus sisältää runsaasti vastaavia säädöksiä.
Osmanivaltakunnan juutalaiset olivat peräisin monilta eri suunnilta, ja heitä oli esimerkiksi Istanbulin ja Izmirin lisäksi etenkin Lähi-idässä, kuten Kairossa,Aleppossa, Damaskoksessa ja Bagdadissa.Juutalaisilla oli omat oikeusistuimensa, mutta sulttaani nimitti heidän päärabbinsa. 1600-luvulla juutalaisyhteisöjen varakkuus alkoi vähentyä osittain eurooppalaisen kilpailun, osittain heihin kohdistuneenvainon seurauksena. Ei-muslimien vainot olivat harvinaisia, vaikka joskus niitä esiintyi. Vakavin kohtaus sattui Mehmed IV:n (1648–1687) aikana, jolloin juutalaisista tehtiin syyllisiäKonstantinopolin paloon vuonna 1660. Heidät pakotettiin myymään omaisuutensa muslimeille ja sitten heidät karkotettiin. Seuraavana vuonna kristittyjen ja juutalaisten pukeutumiselle annettiin tunnistamista helpottavia määräyksiä, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkoja jasynagogia hävitettiin. Vuosina 1663–1687 juutalaisten hovilääkärien ja muun henkilöstön oli pakko kääntyä islamiin. Juutalaiset korvattiin korkeissa viroissa kreikkalaisilla ortodokseilla.[40] Kairossa vuonna 1768Ali pašša takavarikoi heidän omaisuuttaan ja teloitti johtavia juutalaisia. Vainot johtivat juutalaisen identiteetin heikentymiseen, kutenŠabbetai Tsevi -messiaan (k. 1676) saamaan kannatukseen.[41]
Osmanivaltakunnan kristitty väestö oli hyvin erilaista ja puhui oman alueensa valtakieltä, kuten turkkia, kreikkaa taiarmeniaa. Heistä useimmat olivat kreikkalaiskatolisia. Ortodoksikirkko hallitsi itse rakennuksiaan, maitaan, koulujaan ja oikeusistuimiaan. 1699-luvulta lähtien Istanbulin fanariootit nousivat siinä johtavaan asemaan.Armenialainen kirkko perustettiin vuonna 1461 itsenäiseksi kirkoksi, jolle valtio nimitti patriarkat Istanbuliin ja Jerusalemiin. Se vastasi myös muiden kristittyjen kuin ortodoksien asioista valtakunnassa. Suurissa kaupungeissa syntyi 1800-luvulla vauras armenialainen kaupallinen eliitti.[42]
Egyptin kristityt olivat kirjavaa joukkoa, mutta heidän joukossaan suurin ryhmä olivatkoptit. Etenkinmamelukkien aikana heidän määränsä väheni tuntuvasti sekä vainojen että kääntymisen johdosta. Suurin osa kopteista oli maanviljelijöitä tai käsityöläisiä. Koptikirkko oli hierarkkinen laitos, missä patriarkka nimitti metropoliitat ja heidän alaisuudessaan olevat piispat. Koptit omaksuivat monia muslimien tapoja, kuten poikien ympärileikkauksen ja eläinten uskonnollisen teurastuksen. He osallistuivat muslimien ja juutalaisten uskonnollisiin juhliin ja hakivat siunausta suufipyhimyksiltä. Katoliset lähetyssaarnaajat yrittivät käännyttää heitäkatolisuuteen, mutta enemmistö säilytti uskonsa ja seremoniansa.[43]
Kun osmanit valloittivat Lähi-idän alueensa 1500-luvun alussa, kristittyjä oli siellä arviolta 20–35 prosenttia. Useimmat heistä olivat arabiaa puhuvia kreikkalaiskatolisiamelkiittejä. Roomalaiskatolisuus levisi kristittyjen parissa etenkinLibanonissa, missä syntyimaroniittikirkko. Leviämistä auttoi Osmanien valtakunnan ja Ranskan sopimus vuonna 1604, jonka mukaisesti roomalaiskatolisilla oli oikeus vieraillapyhällä maalla sekä vuonna 1690 tehty sopimuslähetyssaarnaajien oikeudesta saarnata valtakunnassa. Käännytystarkoituksia varten metropoliittaAthanasios III Dabbas perusti Aleppoon vuonna 1706 kirjapainon, joka oli osmanivaltakunnan ensimmäinen. Katolisuus veti puoleensa etenkin Aleppon ortodoksikauppiaita, koska se helpotti kaupankäyntiä Eurooppaan.[44]
Muslimiväestödhimmien kaltaisesti ryhmitetty perheisiin, kyliin, kortteleihin, ammattikuntiin ja uskonnollisiin yhteisöihin, joiden vanhimmat tai päämiehet vastasivat järjestyksestä ja verojen maksamisesta. Uskonnollisten yhteisöjen tavallisia muotoja olivat lakikoulukunnat ja suufiveljeskunnat, joista etenkinbektashit levisivät laajalle janitsaarien hengellisinä oppaina. Niiden suufilaisetbabat johtivat sotureita pyhään sotaan ja toimivat sovittelijoina. Vaeltavatdervissit haastoivat hallitusvaltaa eivätkä piitanneetšariasta, mutta saivat maaseudun ihmisten kunnioituksen Jumalan siunauksen tuojina. Suufijohtajat saivat aikaan kapinoita valtiota vastaan varsinkin Itä-Anatoliassa.Hurufiyya julisti, että vain ruumiillinen työ tuotti oikeuden omaisuuteen. Jelal julistautui vuonna 1519 Messiaaksi (Mahdiksi) ja johti viljelijöiden ja paimentolaisten kapinaa veronmaksua vastaan. Vastarinta ilmeni turkkilaisessa kansankulttuurissa ja sen lauluissa. Myös urbaanit veljeskunnat tunnettiin Anatoliassa ja Balkanilla.Mevlevit tulivat yleisesti tunnetuksi pyörivästä tanssistaan. Mevlevien asuintaloista(tekke) tuli osmanisivistyneistön kohtaamispaikkoja. Valtio onnistui taltuttamaan tärkeimmät suufiveljeskunnat rahoittamalla niitä, mutta osa suufeista säilytti torjuvan asenteen sitä kohtaan.[45]
Osmanivaltakunnan naisten asema oli jatkumoa Lähi-idän kulttuurille, mutta sai myös uusia piirteitä. Naisten odotettiin tottelevan ja olevan alisteisia miehille, käyttämäänhuntua ja pysymään poissa julkisuudesta. Todellisessa elämässä asia oli vaihtelevampi. Yläluokan naiset olivat eristettyjä, mutta heillä oli toisaalta rahaa, koulutusta ja vaikutusvaltaa. Alempien sosiaaliryhmien naiset liikkuivat heitä vapaammin.[46]
Anatoliassa naiset perivät yleensä rahaa. Kairossa ja Aleppossa naisten perintöjä myös säätiöitiin(waqf) hyväntekeväisyystarkoituksiin, mikä oli luonteeltaan verosuunnittelua. Naiset saattoivat olla myös säätiöiden edunvalvojia(mutawali). 1700-luvun Aleppossa kolmasosa säätiöistä oli naisten käsissä. Naisten lailliset oikeudet olivat usein suurempia kuin mitäšaria hyväksyi. 1600-luvun Kairossa naiset voivat määrätä avioehdoksi, ettei mies saanut ottaa toista vaimoa. 1700-luvun Aleppossa naiset saivat yleensä huoltajuuden lapsiinsa ja tämän perintöön. Joissakin tapauksissa kristityt ja juutalaisnaiset kääntyivät muslimituomioistuinten puoleen saadakseen omia tuomareitaan paremman lopputuloksen. Seksuaalisuuden osalta on esimerkiksi nukketeatterin antamia viitteitä siitä, että ennen 1800-luvun puoliväliä ja eurooppalaisia vaikutteita homoseksuaalisuus oli käytännössä hyväksytympää kuin lainsäädännössä.[46]
Seuraavina vuosisatoina osmanien sodat yhdessä sisäisten ongelmien kasaantumisen kanssa alkoivat heikentää osmanivaltakuntaa. 1500-luvun loppuun mennessä oli syntynyt pattitilannePortugalin kanssa Intian valtamerellä ja Venäjän kanssa Mustallamerellä. Osmanit kärsivät logistisista vaikeuksista, jotka olivat seurausta valtakunnan koosta, ja tuliaseiden kehitys oli tehnyt saksalaisesta jalkaväestä osmanien ratsuväelle(sipahi) entistä pahemman vastustajan. Euroopan taloudet alkoivat myös kestää sodan rasituksia paremmin kuin Osmanivaltio.[47]
Valloitussodat aloitettiin uudelleen 1600-luvun puolivälissä yhdessäRanskan kanssa.Venetsialta valloitettiin Kreeta jaPuola-Liettualta Podolian maakunta. KunUnkarissa oli 1660-luvulla puhjennut kapina, sulttaaniMehmed IV tunnusti kapinan johtajan kreiviImre Thökölyn Unkarin kuninkaaksi ja lähetti suurvisiiriMerzifonlu Kara Mustafa paššan johtaman armeijan kohti Wieniä. Heinäkuussa 1683 Kara Mustafan joukot aloittivat Wienin piirityksen.[48]
1600-luvun lopulla sekä Habsburgit että Venäjä alkoivat saavuttaa voittoja osmaneista. Wienin piiritys vuonna 1683 raukesi, ja Habsburgit valtasivat alueita Unkarin suunnassa, Venetsia Dalmatiassa, Puola Ukrainassa ja Venäjä Krimillä. 1700-luvulla Venäjä valtasi Romanian ja Krimin ja eteniGeorgiaan. Vuonna 1798Napoleon teki invaasion Egyptiin. Menetykset johtuivat osittain sisäpoliittisista ongelmista. Jo 1530-luvulta alkaen verojen keruuseen luotutimar -järjestelmä alkoi horjua. Se alkoi kehittyä perinnölliseksi sulttaanien menettäessä otettaan, sulttaaneille tilitetyt osuudet vähenivät ja viraltapannutsipahit siirtyivät ryöstelemään.[47]
Kun valtakunnan laajeneminen pysähtyi, myös ryöstösaaliit vähenivät. Janitsaarien lojaalisuus alkoi kärsiä maksamattomien palkkojen takia. Sotilaat anastivat viljelymaata ja pitivät sen tuoton itsellään. Janitsaareja jouduttiin sijoittamaan kaupunkeihin ja linnoituksiin ehkäisemään kapinoita ja rikollisuutta. He solmivat yhteyksiä väestöön, osallistuivat liiketoimintaan, perustivat perheitä ja kiristivät väestöltä veroja ja sulttaanilta etuja. Armeijan kuri laski niin, että vuosina 1622 ja 1631 Istanbulissa puhjenneet sotilaskapinat päätyivät kaupungin ryöstelyyn. 1600-luvulla inflaatio nosti hintoja samalla kun eri väestöryhmien tulot heikentyivät. 1500-luvulla alkanut väestönkasvu oli tuottanut maattomuutta ja levottomuutta maaseudulla. Sitä lisäsi armeijasta vapautettujen sotilaiden paluu kotiseuduilleen, missä he liittyivät maantierosvoihin, työttömiin ja veroja pakeneviin maalaisiin aikaansaaden sarjan Messiaaksi julistautuneen suufin mukaan nimettyjäJelali-kapinoita vuosina 1595–1610. 1500-luvun loppua kohden osmanivaltio oli alkanut täydentää heikentyneitä janitsaari- ja ratsuväkijoukkojaan rekrytoimalla armeijaan erilaista joutoväkeä.[47]
Kun osmanivaltio heikentyi, tavallisen kansan valta kasvoi.Talonpojat muuttivat linnoitettuihin kyliin ja puolustautuivat rosvojoukkoja vastaan. Vallasta kamppaili toisiaan vastaan kolme ryhmää: maanomistajat ja virkakunta, janitsaarit ja käsityöläiset sekä maaseudun väestö.[47]
Osmanivaltakunnan kaupallista asemaa heikensi Euroopan valtojen käyttöön ottama Afrikan kiertävä laivareitti Aasiaan. 1600-luvulta alkaenHollanti ja Englanti saivat maustekaupan haltuunsa.Silkin asemaa kauppatavarana heikensipuuvillakankaan tuotanto. Amerikan kaupan valtavan laajenemisen takia sokeria, tupakkaa, puuvillaa ja metalleja saatiin nyt sieltä. Tämä vähensi Välimeren kaupan volyymia. Osmanien liittosuhteen säilyttäminen Ranskan kanssa edellytti kaupallisten etujen antamista ranskalaisille tavaraliikenteessä. Eurooppalaiset tunkeutuivat osmanivaltakunnan markkinoille, ja turkkilaisettekstiilit joutuivat kilpailemaan eurooppalaisten kanssa.[49]
1800-luvulla osmanivaltakunta yhä enemmän vei raaka-aineita ja toi jalostettuja tuotteita. Euroopan tunkeutuminen maan markkinoille myös vähensi osmanivaltion kontrollia kaupasta ja verotuksesta ja siirsi poliittista ja taloudellista valtaa ulkomaisille yrityksille, maakuntien ylimystölle ja ei-muslimeille. Kaupankäynti kasvatti kaupunkeja ja loi uutta urbaaniaaristokratiaa myös maakuntiin.[49]
1600-luvun kuluessa vanhan armeijalaitoksen rapistuminen, uusien sosiaaliryhmien nousu ja talouden kaupallistuminen muuttivat syvällisesti osmanivaltion poliittista järjestelmää. Valtiontalous heikkeni, koska valloitusten loputtua menetettiin uudet ryöstösaaliit, vasallimaksut ja verotulot. Määrältään kasvaneenjalkaväen ylläpito lisäsi samaan aikaan valtion kuluja. Vastaavassa tilanteessa Euroopan valtion velkaantuivat, mutta osmanit turvautuivat ankarampaan verotukseen. Veronkeruuvaltuudet elitimarit myytiin varakkaille henkilöille verotiluksiksi. Valtio kiristi kaupallisen sektorin veroja ja ei-muslimienjizya-veroa. Pankkiirit ja kauppiaat nousivat sotilaseliitin rinnalle vaikuttajiksi, ja feodaalinenkartanotalous kehittyi kapitalistiseen suuntaan kohti modernia yhteiskuntaa.Visiirit sekä finanssi- ja byrokratiasektorinpaššat loivat virkakunta- ja klienttiverkostoja kilpailemaan palatsihierarkian kanssa. Köprülü-sukuiset suurvisiirit pysäyttivät valtakoneiston rappeutumisen 1600-luvun puolivälissä. He keskittivät vallan itselleen, murskasivat janitsaarien erikoisaseman, panivat alulle uudistuksia ja tehostivat veronkannon valvontaa. SuurvisiiriKöprülü Mehmed pašša (1656–1661) heikensi uskonnollisen eliitin ja suufiveljeskuntien valtaa, ja lopulta byrokraattien mahti kasvoi seremonialliseksi muuttuneen sulttaanin ohi. Vuosien 1617–1730 välillä yhdeksästä sulttaanista seitsemän syöstiin vallasta.[50][51]
Alueelliset veronkeruuvaltuudet elitimarit muutettiin vuonna 1597verotiloiksi, joita myytiin halukkaille. Valtio sai heti myyntituloja, mutta myöhemmät verotulot jäivät entistä pienemmiksi. Vuonna 1697 oikeudet muutettiin elinikäisiksi(malikane). Ratkaisu johti paikallisten eliittien vallan kasvuun, ja nämä perustivat myös omia pieniä armeijoitaan järjestyksenpitoon. Paikallisten eliittien itsenäisyys kasvoi, mutta samalla ne hankkivat keskusvallalle verotuloja ja sotilaita. 1700-luvun lopussadesentralisaatio oli huipussaan ja Arabian provinssien kuvernöörit Bagdadissa, Damaskoksessa,Mosulissa ja Basrassa olivat huomattavan itsenäisiä, Egyptissä mamelukit pitivät valtaa ja Pohjois-Afrikka oliautonominen. 1800-luvulla keskusvallan kontrollia pyrittiin uudelleen lujittamaan.[50]
1500- ja 1600-luvuilla Osmanivaltakunnassa esiintyifundamentalistisia islamilaisia liikkeitä, jotka vastustivat suufilaista kansanuskoa ja vaativat suurempaa puhdasoppisuutta. Suufien kokoontumistaloja suljettiin ja joitakin suufeja teloitettiin. Uskonoppineiden eliitti alkoi toisaalta korruptoitua. Se käytti etuoikeuksiaanwaqf-järjestelmässä siirtääkseen varallisuutta jälkeläisilleen säätiöiden edunvalvojamenettelyn avulla.[52]
SulttaaniSelim I oli vuonna 1515 määrännyt kuolemantuomion niille, jotka yrittivät painaa kirjojaGutenbergin tapaan. Euroopassa sellaisten kappalemäärä oli tällöin noussut jo miljooniin. Myöskaukoputket kiellettiin, ja Istanbuliin rakennettutähtitorni tuhottiin vuonna 1580.[53] 1600-luvulla monet osmanihistorioitsijat ja hovin virkamiehet näkivät tarkasti armeijan ja verotuksen piirissä syntyneet epäkohdat ja kaipasivat paluuta vanhoihin osmaniperinteisiin.[52]
1700-luvun alkuun mennessä uudistusten tarve oli ilmeinen, ja osmanit alkoivat turvautua eurooppalaisten apuun aseteknologian, talouden ja kulttuurin kehittämiseksi. Maahan tuotiin Euroopasta neuvonantajia, ja eurooppalaisia tapoja alettiin jäljitellä. Myös eurooppalaiset kiinnostuivat itämaisesta kulttuurista.[52] Euroopassa vierailleet turkkilaiset virkamiehet toivat tuoreita havaintoja mukanaan.Ibrahim Müteferrika luovutti vuonna 1732 sulttaani Mahmud I:lle muistion Euroopan kiertomatkaltaan. Hän pohti, miksi eurooppalaiset olivat ajaneet kerran niin mahtavan Osmanivaltakunnan ohi. Muuan selitys oli, että eurooppalaisilla oli ”järjellä keksittyjä sääntöjä ja lakeja”, kun taas osmaneilla oli muuttumaton šaria.[54]
Osmanien valtakunta koki ”tulppaanikautena” tunnetun talouskasvun ja kulttuurin renessanssin ajanAhmed III:n hallituskautena (1703–1730) ja etenkinPassarowitzin rauhan (1718) jälkeen.[55] Muutos ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä valtakunnan sisäinen dynamiikka vei imperiumia toiseen suuntaan. Valtakunta eli verrattain rauhallista aikaa 1700-luvulla, mikä vaikutti siihen, että osittaisesta länteen avautumisesta huolimatta se jäi jälkeen sotateknologiassa ja sodankäyntitaidoissa.[55] Tieteellis-teknisen kehityksen alkaminen Euroopassa muutti yhä enemmän voimasuhteita 1700-luvulta alkaen, kun osmanivaltakunta torjui länsimaisen tekniikan. Eliitin identiteettinä säilyivät osmani-imperialismi ja islam. Sen sijaan Itä-Euroopassa ja etenkin Balkanilla kehittyi paikallisten johtavien ryhmien keskuudessa nationalistista vastarintaa osmaneja vastaan. Siinä ortodoksisen kirkon johtajilla oli oma osuutensa.[52]
1700-luvun lopulta lähtien osmanivaltakunta ei enää kyennyt sotilaallisesti puolustautumaan Euroopan kasvavaa sotilaallista voimaa vastaan. Venäjä tunkeutui Krimille, jaBritannia Napoleonin lyötyään sai Välimeren herruuden. Venäjä pyrki Balkanille ja Välimerelle, ja Britannia pyrki estämään sen etenemistä.[56]Kreikka sai itsenäisyyden vuosien 1821–1829 aikana käytyään kolmivuotisenvapaussodan. Murentumisen vuoksi valtakuntaa alettiin nimittääEuroopan sairaaksi mieheksi.[57] Osmanivaltiosta tuli eräänlainen Euroopan valtojenprotektoraatti, kun ne puuttuivat sen sisäisiin asioihin ja esimerkiksi sulkivatBosporinsalmen liikenteen vierailta sotalaivoilta.[56]
Vuoteen 1913 mennessä osmanisuurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tämä johtui toisaalta sisäisestä rappiosta, toisaaltaVenäjän avusta kapinallisille sekäpanslavistisen aatteen leviämisestä. Venäjä pyrki 1800-luvun puolivälistä lähtien laajentamaan alueitaan Balkanilla tukemalla serbejä, koska se halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.[56]
Krimin niemimaan omistus, Balkanin jaMustanmeren hallinta sekä Venäjän halu saada lämminvetinen satama Mustanmeren rannalta ja ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat Venäjälle ja Osmanien valtakunnalle aiheena moneen sotaan. Vuonna 1774Kainardžan rauhassa osmanit antoivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin. Venäläiset tulkitsivat olevansa oikeutettuja suojelemaan ortodoksien etuja koko Osmanivaltakunnan alueella. Osmanit kiistivät tulkinnan, mistä Venäjä sai syyn sotaan. Krimin sota alkoi lokakuussa 1853.[56]
Venäjä menestyi ensin, mutta sotaonni kääntyi, kun turkkilaiset saivat liittolaisia Britanniasta ja Ranskasta. Sotaan liittyivät maaliskuussa 1854 Britannia, joka hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa ja Ranska, joka oli Osmanien valtakunnan vanha liittolainen. Molemmat halusivat ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille.[58] Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon.Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi, mikä tarkoitti Venäjän sotilaallisen läsnäolon heikkenemistä. Osmanien vaikutusvalta heikkeni Balkanilla, sillä sopimus takasiValakialle jaMoldovalle laajan autonomian.
Seuraava kriisi oliBosnian ja Herzegovinan kapina vuonna 1876. Se johti Venäjän hyökkäykseen Turkin alueelle keväällä 1877. Venäläiset valtasivat 1878 BulgariassaŠipkan solan ja pääsivät noin kymmenen kilometrin päähän Konstantinopolista.
Nuorturkkilaiset tekivät Turkissa vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. SulttaaniAbd-ul-Hamid II yritti vastavallankumousta, jolloin nuorturkkilaiset erottivat hänet 27. huhtikuuta 1909.[59]
Vuonna 1912 Balkanin yhdistyneet armeijat löivät osmanit ja valtasivat osmanivaltion viimeiset alueet Euroopassa Konstantinopolin lähiseutuja lukuun ottamatta.[56]
Britannian ja Ranskan tekemässä Sykes-Picot sopimuksessa 8. toukokuuta 1916 Lähi-itä jaettiin maiden etupiireihin. A= Ranskan etupiiri, B = Britannian etupiiri.
Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta taisteli Saksan rinnallakeskusvaltojen puolella. Sen laivasto aloitti sodanympärysvaltoihin kuulunuttaVenäjää vastaan pommittamalla Mustanmeren rannikolla sijainneita satamia 29. lokakuuta 1914. Venäjä julisti sodan osmaneille 5. marraskuuta 1914, ja seuraavana päivänä sotaan liittyivät Ranska ja Britannia. Puolessa vuodessa osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta, ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.[60][61]
Britannia ja Ranska jakoivatSykes-Picot-sopimuksen nojalla osmanien Lähi-idän keskinäisiin vaikutusalueisiin. Ranskan mandaatista perustettiin Libanon ja Syyria, Britannian mandaatista Palestiina,Transjordania (myöhempi Jordania) ja Irak. Saadakseen arabien tuen osmaneja vastaan britit lupasivat arabeille itsenäisen valtion. Vuonna 1917Balfourin julistuksessa britit lupasivat myös juutalaisille kansallisen kodin Palestiinasta.[56] Palestiinan mandaatista erotettiin Jordan-joen itäpuolinen alue Transjordaniaksi. Jäljelle jääneestä Palestiinan alueesta tuli juutalaisten ja arabien kiistakenttä. Egypti irtautui Britannian protektoraattina Turkin vallasta.[62]
Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Sen tuloksena perustettiin nykyinen Turkin tasavalta29. lokakuuta1923 presidenttinäKemal Atatürk. Osmanivaltakunnan historia päättyi tähän.
Osmanien heimovaltio syntyi turkkilaisen Osmanin perheen johtamien nomadisten soturijoukkojen luomuksena Bysantin ja seldžukkien valtapiirien rajalle ja laajeni 1300-luvun lopulla oikeaksi valtakunnaksi. 1300-luvulta 1500-luvulle osmani-imperiumin tärkeimmät instituutiot olivat palatsitalous, janitsaarit,timar-verojärjestelmään perustuva ratsuväki, maakuntien kuvernöörihallinto ja muslimien uskonnollinen valtarakenne, jonka johdossa olivat uskonoppineet ja veljeskuntien suufijohtajat. 1500-luvun lopulta varhaiselle 1600-luvulle sulttaanien huono koulutus, janitsaarien korruptio,timar-järjestelmän rappio ja sotilaiden laadun heikkeneminen heikensivät sulttaanin valtaa. Nämä tulivat riippuvaisiksi maakuntien mahtimiehistä.[63]
1600-luvulta 1700-luvulle paikalliset ylimystöt ottivat haltuunsa verotiluksia, joiden tuotot sulttaanille pienenivät. Samalla kaupan vilkastuminen rikastutti ja voimisti uusia väestöryhmiä. Sotilaallisesti osmanivaltio alkoi perääntyä 1600-luvun alusta lähtien. Osmanivaltion keskus menetti valtaansa ja varojaan nousevalle yläluokalle ja paikallisille tahoille, joiden kanssa keskusvalta etsi liittosuhteita. Valtio säilytti uskonnollisen legitimiteettinsä muualla kuin Balkanilla, missä kristillisen Euroopan vaikutus lisäsi autonomiavaatimuksia. Esimodernin kauden päättyessä Osmanivaltio oli edelleen voimakas toimija, jonka armeija, islamilaiset laitokset ja keskusvallan verkostot varmistivat valtakunnan vakauden.[63]
1800-luvulla osmanivaltio sai palautettua keskusvallan asemaa, otti provinssien asioita tiukemmin haltuunsa ja teki taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia uudistuksia. Vuoteen 1878 asti sitä suojasi Britannian ja Venäjän keskinäinen tasapainottelu, mutta vuosina 1878–1914 suurin osa Balkanista itsenäistyi ja Venäjä, Britannia sekä Itävalta-Unkari hankkivat kontrolliinsa sen alueita. Osmanivaltion hajoaminen huipentui ensimmäiseen maailmansotaan ja Turkin tasavallan sekä useiden Balkanin ja Lähi-idän valtioiden syntyyn.[64]
Osmanien dynastia oli vallassa vuodesta 1300 vuoteen 1924 saakka, ja siihen kuuluivat seuraavat hallitsijat.[8] Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimelläbey. Vuodesta 1383 eteenpäin arvonimi olisulttaani, jonka alaisuudessa maata hallitsivatvisiirit. Murat III:sta alkaen sulttaanit olivat myös "kalifeja", joka oli heille myönnetty symbolinen uskonnollinen arvonimi. Osmanivaltakunta ymmärrettiin sulttaanin yksityisomaisuudeksi, ja sen virkamiehet olivat tavallaan sulttaanin orjia.[26] Viimeinen sulttaani Mehmed VI kuitenkin kuoli San Remossa Italiassa köyhissä oloissa.[65]
Ferguson, Niall: Sivilisaatio: Me ja muut. ((Civilization: The West and the rest, 2011.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2011. ISBN 978-952-569744-5
Kermeli, Eugenia: Osman I. Encyclopedia of the Ottoman Empire. Toim. Agoston Gabor & Bruce Masters, s. 444-446. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-0-8160-6259-1Internet Archive.
Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0(englanniksi)
Stoneman, Richard: Matkaopas historiaan: Turkki. Suomentanut Tarja Haikara. Kuopio: Puijo, 1993. ISBN 951-579-033-6
Webb, Simon: The Forgotten Slave Trade. The White European Slaves of Islam. Pen and Sword Books, 2020. ISBN 978-1-52676-926-8
↑Kermeli, Eugenia: Osman I. Encyclopedia of the Ottoman Empire. Toim. Agoston Gabor & Bruce Masters, s. 444–446. New York: Facts on File, 2009. ISBN 978-0-8160-6259-1Teoksen verkkoversio.
↑Sonnenburg, Penny M.: Colonialism: An International, Social, Cultural, and Political Encyclopedia, Volume 1, s. 759–761. Abc-Clio, 2003. ISBN 1576073351(englanniksi)
↑Abner Cohen: Arab Border-Villages in Israel. A study of Continuity and Change in Social Organization, s. 4–5. Manchester University Press, 1965. (englanniksi)
.svg)
.svg)
