Noricum oli yksi RoomanKeski-Euroopan provinsseista enimmäkseen nykyisen Itävallan alueella. Noricumiin kuuluivat osapuilleen nykyiset Itävallan osavaltiotKärnten,Steiermark jaSalzburg sekä suurelta osinYlä-Itävalta jaAla-ItävaltaWienin länsipuolella. Lisäksi siihen kuului kaakkoisin osa nykyisestä SaksanBaijerista sekä osa nykyisestäSloveniasta. Provinssin, kuten koko Rooman valtakunnan, pohjoisrajana oliTonava-joki (lat.Danuvius).[4] Provinssin alue oliAlppien vuoriston itäosaa. Alueella kulkee vedenjakajana toimiva vuorijonoHohe Tauern.
Noricumin länsipuolella sijaitsiRaetian provinssi, itäpuolellaPannonia superiorin provinssi ja kaakkoispuolellaDalmatian provinssi. Etelässä ja lounaassa Noricum rajoittui valtakunnan sydänmaahanItaliaan, mutta pohjoisessa, Tonavan takana, naapurina oli valtakuntaan kuulumattomia heimoja.[2][4] Provinssin hallinnollinen keskus oliVirunum ja välilläLauriacum.
Alueen alkuperäisväestöä ovat ilmeisesti olleetillyrialaisten sukulaiskansat, jotka sittemmin joutuivatkelttien alamaisiksi. Noin vuonna 200 eaa. nämä kansat yhdistivät voimansa Noricumin kuningaskunnaksi.[5] Kelttiheimoista tärkein olitauriscit, joiden mukaan alueen Hohe Tauern -vuorijono on nimetty. Tauriskeja roomalaiset näyttävät kutsuneen nimellänorikit heidän pääkaupunkinsaNoreian mukaan. Kaupunki antoi nimensä koko alueelle. Lähellä on myös nykyinenHallstattin kylä, josta esiroomalainenHallstattin kulttuuri on saanut nimensä.
Kimbrien jateutonien hyökkäyksen ja vuoden 100 eaa. jälkeen Noricumilla oli kiinteämmät yhteydet roomalaisiin, mutta se säilytti silti itsenäisyytensä.Kansalaissotien aikaan norikit sekaantuivat mielellään Rooman sisäpolitiikkaan, vuonna 48 eaa. he liittyivätJulius Caesarin puolelle sisällissodassaPompeiusta vastaan. Vuonna 16 eaa. norikit kampanjoivat taas Rooman valtakunnan silloisessa pohjoisosassa, mutta valtakunta nähtävästi sai heistä yliotteen rauhanomaisin keinoin. Rooma liitti koko Noricumin itseensä vuonna 15 eaa.[2]
Roomalaisvalta otettiin hyvin vastaan, ja Tonava vakiintui nopeasti luonnolliseksi rajaksi, jota ei ylitetty suuntaan eikä toiseen. Alkuvuosikymmeninä Noricum nautti itsehallinnollista asemaa ylläpitäen kuningaskunnan rakenteita; se oli tuolloinregnum Noricum. Noricumia tosin kutsuttiin alusta alkaen provinssiksi, mutta pitkään se ei näkynyt hallinnossa millään tavalla. Lopullisesti siitä teki provinssin keisariClaudius vuonna 41–54.[5]
Provinssi oli olemassa muun muassa keisariTrajanuksen kauden lopussa vuonna 117 Rooman ollessa laajimmillaan.[1] Niinä vuosisatoina, joina Noricum oli Rooman provinssi, rakennettiin sinne laaja roomalaisten valtateiden verkosto, josta on vieläkin jäänteitä. KeisariAntoninus Piuksen aikaan alueelle sijoitettiin roomalainenlegioona, ja 170-luvun sodissamarkomanneja vastaan Noricumin legioonat joutuivatkin puolustamaan Italiaa pohjoisengermaanien hyökkäykseltä keisariMarcus Aureliuksen alaisuudessa.
KeisariDiocletianuksen hallintouudistuksessa 200-luvun lopulla Noricum jaettiin kahtia Hohe Tauernia myöten. Pohjoispuolesta tuliNoricum ripense (”Ranta-Noricum”, viitaten Tonavaan) ja eteläpuolestaNoricum mediterraneum (”Sisämaan Noricum”).[2]
Näin tärkeimmät provinsseissa tapahtuneet muutokset alueella olivat:
↑ProvinssitDiocletianuksen noin vuonna 293 tekemän uudistuksen jälkeen.
↑ProvinssitTheodosius I:n ajan jälkeen vuonna 395, kun imperiumi jaettiin Länsi- ja Itä-Roomaan.
Rooman valtakunnan hajottua jaLänsi-Rooman romahdettua 400-luvulla tuli entisestä Noricumista germaanien,slaavien jaavaarien taistelutannerta. Frankkivaltakunnan laajetessa siitä tuliKaarle Suuren valtakunnan itäisin vielä kiinteästi valtakuntaan kuulunut osa.
↑abCastrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Provincia”, Antiikin käsikirja, s. 464–466. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
↑abcdAdkins, Lesley & Adkins, Roy A.: Handbook to Life in Ancient Rome, s. 115–117, 128. (Updated Edition. Facts on File Library of World History) Infobase Publishing, 2004. ISBN 978-0-8160-5026-0
↑abLiberati, Anna Maria & Bourbon, Fabio: ”Strategisesti tärkeät Tonavan provinssit”, Historialliset kulttuurit, Rooma, s. 228. Suomentanut Tuija Vertainen. Weilin+Göös, 2004. ISBN 978-951-0-32991-7