Esitykset palkintoehdokkaista on jätettävä Nobel-komitealle vuosittain helmikuun alkuun mennessä. Komitea käy ehdokkaat läpi kevään aikana ja kokoaa lyhyen kärkilistan, josta se valitsee palkinnon saajan. Listalla olevia henkilöitä ja tahoja ei paljasteta ja arviot kulloisestakin palkinnon saajasta perustuvat asiantuntijoiden ja vedonlyöjien näkemyksiin. Palkinnon saajien nimet julkistetaan muiden Nobel-palkintojen tavoin lokakuun alkupuolella ja saajat vastaanottavat palkintonsa Oslossa 10. joulukuuta.[1]
Norjan Nobel-komitea on määritellyt, ketkä saavat tehdä esityksiä palkintoehdokkaista. Näitä ovat esimerkiksi eri maiden hallitusten ja parlamenttien jäsenet, oikeuslaitosten ja yliopistojen edustajat sekä aiemmat rauhanpalkinnon saajat.[1]
Rauhanpalkinnon arvo oli vuonna 2018 noin 860 000 euroa. Rahasumman lisäksi palkintoon kuuluvat diplomi ja kultainenmitali, jossa onlatinankielinen tekstiPro pace et fraternitate, rauhan ja ihmisten veljeyden puolesta.[2]
Pariisissa asunut palkinnon perustaja, liikemies jadynamiitin keksijäAlfred Nobel palkkasi vuonna 1876 sihteerikseenböömiläisen kreivittärenBertha Kinskyn. Kinsky ehti tuskin aloittaa sihteerin tointaan, kun hän muuttiWieniin ja avioitui paroni Arthur Gundaccar von Suttnerin kanssa. Vaikka Bertha von Suttner ja Alfred Nobel eivät tämän jälkeen enää koskaan henkilökohtaisesti tavanneet, he pysyivät ystävinä, ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti Nobelin kuolemaan, vuoteen 1896 saakka. Von Suttnerista tuli 1880-luvullarauhanliikkeen johtava hahmoItävallassa, ja hänen vaikutuksestaan Nobel päätti säätiöidä varsin suuren, yli 40 miljoonan Ruotsin kruunun arvoisen omaisuutensa, ja määräsi, että säätiön varallisuudesta jaettaisiin vuosittain suuri rahapalkinto ansioituneille rauhanaatteen edistäjille.[3] Bertha von Suttner sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905.[4]
Nobelin kuoleman aikaanRuotsi jaNorja olivat valtioliitossa, jossa Ruotsin hallitus määräsi liiton ulkopolitiikasta ja Norjan hallitus vain Norjan sisäpolitiikasta. Ei tiedetä, miksi Nobel antoi rauhanpalkinnon jaon norjalaisten tehtäväksi, mutta erään tarinan mukaan se tapahtui, jotta hallitukset eivät manipuloisi rauhanpalkinnon valitsijoita.[5][6]
Rauhanpalkintoja ei jaettu maailmansotien aikana vuosina 1914–1916 ja 1939–1943. Lisäksi palkinto on jätetty myöntämättä vuosina 1918, 1923, 1924, 1928, 1932, 1948, 1955, 1956, 1966, 1967 ja 1972. Vuonna 1960 jakamatta jätetty rauhanpalkinto annettiin yhdessä vuoden 1961 rauhanpalkinnon kanssa[7] ja vuoden 1976 rauhanpalkinto yhdessä vuoden 1977 rauhanpalkinnon kanssa.[8] YK:n rauhanturvajoukot saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1988, ja se jaettiin 10. joulukuuta 1988 Oslossa.[9] Palkintoon oikeutettuja YK:n rauhanturvaajia on maailmassa noin puoli miljoonaa 53 eri maasta.
JärjestöistäKansainvälinen Punainen Risti on saanut rauhanpalkinnon kolmesti vuosina 1917, 1944 ja 1963 sekä YK:n pakolaiskomissariaatti (UNHCR) kahdesti vuosina 1954 ja 1981. Yhdysvaltalainen kemistiLinus Pauling oli ennen rauhanpalkintoaan (1962) saanut Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1954.[10] Vuoteen 2014 mennessä Nobelin rauhanpalkinnon oli saanut 15 naista.[11]
Vuonna 2021 Norjan Nobel-komitealle oli esitetty rauhanpalkinnon saajaksi 329 ehdokasta, joista 234 oli yksityishenkilöitä ja 95 järjestöjä.[1] Huippuvuonna 2016 ehdokkaita oli 376. Viralliset luettelot palkintoehdokkaista ovat salaisia 50 vuoden ajan.[2][12]
Ruotsissa ehdotettiin tammikuussa 1939Saksan johtajaaAdolf Hitleriä rauhanpalkinnon saajaksi.[13] Ruotsalainen poliitikko E. G. C. Brandt veti kuitenkin myöhemmin ehdotuksensa pois sanoen sen olleensatiiria.[11]
Rauhanpalkinto voidaan muista Nobel-palkinnoista poiketen myöntää myös järjestölle. Palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Tämä on jälkeenpäin aiheuttanut keskustelua muun muassa vuosina 1973, 1994 ja 2007 palkittujen kohdalla. Vuoden 2009 rauhanpalkinnon myöntäminen Yhdysvaltain presidentin virassa vasta vajaan vuoden olleelleBarack Obamalle herätti kritiikkiä sen vuoksi, että Yhdysvallat kävi samanaikaisesti kahta sotaa. Obaman palkintoa pidettiinkin yleisesti etumaksuna, jonka lunastamiseksi presidentin olisi tehtävä lujasti töitä koko virkakautensa ajan.[14]
Varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisperusteina on katsottu olleen enimmäkseen sotien tai muiden konfliktien lopettamiseen tähdänneet rauhanponnistelut.[15] Uutta avausta merkitsi palkinnon myöntäminen "vihreän vallankumouksen" käynnistäjälle, norjalais-yhdysvaltalaiselleNorman Borlaugille vuonna 1970.[16] Vuonna 2007 Nobel-komitea halusi osaltaan kiinnittää huomiotailmastonmuutokseen myöntämällä palkinnon hallitusten väliselle ilmastonmuutospaneelille (IPCC) ja asiaa näkyvästi esillä pitäneelle Yhdysvaltain entiselle varapresidentilleAl Gorelle. IPCC:n palkinnosta osa tuli myös Suomeen, sillä sen työhön oli eri tavoin osallistunut parisataa suomalaista. Rauhanpalkinnon vastaanottaneessa IPCC:n valtuuskunnassa oli yhtenä jäsenenäTilastokeskuksen tilastopäällikkö Riitta Pipatti.[17]
Kieltäytymisiä ja poissaoloja vastaanottotilaisuudesta
Kahdesti rauhanpalkinnon historiassa kukaan ei ole ollut vastaanottamassa kunnianosoitusta.Natsi-Saksa ei päästänyt vuoden 1935 palkinnon saajaa, natsismin vastustajaaCarl von Ossietzkya vastaanottamaan palkintoaan; samoin Kiina esti vuoden 2010 palkinnon saajan, "valtion vastaisesta toiminnasta" vankeuteen tuomituntoisinajattelijanLiu Xiaobon ja hänen omaistensa pääsyn Osloon.[18] Esimerkiksi vuoden 1975 palkinnon saajan, neuvostoliittolaisen ydinfyysikonAndrei Saharovin saaman palkinnon vastaanotti hänen puolisonsaJelena Bonner[19], vuonna 1983 palkitun puolalaisen Solidaarisuus-ammattiliiton johtajanLech Wałęsan palkinnon hänen puolisonsa Danuta Wałęsa[20] ja vuoden 1991 palkinnon saajan, burmalaisen oppositiojohtajanAung San Suu Kyin palkinnon otti vastaan hänen poikansa.[21] Vuonna 1994 yksi Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseenaPalestiinan vapautusjärjestönPLO:n johtajan, entisenä terroristijohtajana pitämänsäJasser Arafatin palkitsemiselle.[22]
Vuoden 1961 rauhanpalkinto myönnettiin YK:n pääsihteerilleDag Hammarskjöldille, jonka saaman palkinnon ottivat vastaan hänen omaisensa. Hammarskjöld oli saanut surmansa lento-onnettomuudessaRhodesiassa saman vuoden syyskuussa ollessaan selvittämässäKongon kriisiä.[23]
Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelijaLê Ðức Thọ, joka sai vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Yhdysvaltain ulkoministerinHenry Kissingerin kanssa pyrkimyksistäVietnamin sodan lopettamiseksi, kieltäytyi vastaanottamasta palkintoaan. Hän sanoi harkitsevansa sen vastaanottamista ”sitten kunPariisin rauhansopimusta noudatetaan, kun tykit ovat vaienneet ja kun rauha on todella palautettuEtelä-Vietnamiin”.[24]
Toimittajat Pentti Laine ja Seppo Oikkonen laativat vuonna 1970 listan ansaituista ja ansaitsemattomista rauhanpalkinnoista. Heidän mukaansa esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoministeriFrank Kellogg ei olisi erityisemmin ansainnut palkintoaan, sillähänen nimeään kantaneen sopimuksen merkitys jäi vähäiseksi. Toisaalta Laineen ja Oikkosen mukaan esimerkiksi yhdysvaltalainen ydinfyysikkoRobert Oppenheimer, brittiläinen filosofiBertrand Russell,Pohjois-Vietnamin presidenttiHo Tši Minh ja Suomen presidenttiUrho Kekkonen jäivät ilman ansaitsemaansa rauhanpalkintoa.[25]
Kun puolet vuoden 1974 rauhanpalkinnosta myönnettiinJapanin pääministerilleEisaku Satolle, asiasta nousi skandaali, kun paljastui, että japanilaiset poliitikot ja talouselämän vaikuttajat olivat painostaneet Nobel-komiteaa palkinnon myöntämiseksi Satolle. Saton ei myöskään yleisesti katsottu ansainneen palkintoaan. Vaikka Sato oli allekirjoittanutydinsulkusopimuksen, mihin palkinnon perusteluissa viitattiin, Japani ei ollut vielä syksyllä 1974 ratifioinut sopimusta.[26]
Neuvostoliiton presidenttiMihail Gorbatšov sai vuoden 1990 rauhanpalkinnon kansainvälisen liennytysprosessin edistämisestä, mutta hänen julkikuvansa sai vakavan kolhun jo alkuvuonna 1991Baltian maiden itsenäisyysmielisten mielenosoitusten kovaotteisen tukahduttamisen vuoksi.[27] Burman (nykyisinMyanmar) valtionkansleriksi sittemmin valittua Aung San Suu Kyita on 2010-luvulta lähtien arvosteltu ulkomailla voimakkaasti siitä, ettei hän ole puuttunut maan etnisen vähemmistönrohingyojen kärsimiin vainoihin.[28]
Etiopian pääministeriAbiy Ahmed sai vuoden 2019 rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhan aikaansaamisesta Etiopian jaEritrean välille. Keskustelu Abiyn saamasta palkinnosta kiihtyi kuitenkin vuotta myöhemmin syksyllä 2020, kun Etiopian pohjoisenTigrayn maakunnanlevottomuuksien pelättiin eskaloituvan koko maan laajuiseksi sisällissodaksi ja pääministeri julisti maahan hätätilan, jonka nojalla armeija sai entistä laajemmat toimivaltuudet ”suojella maan rauhaa ja itsenäisyyttä sekä ylläpitää yleistä järjestystä”.[29]
