| Nikolai Bobrikov | |
|---|---|
 | |
| Suomen kenraalikuvernööri | |
| Edeltäjä | Stepan Gontšarov vt. |
| Seuraaja | Ivan Obolenski |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. tammikuuta1839 Strelna,Pietari,Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 17. kesäkuuta1904 (65 vuotta) Helsinki,Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta |
| Puoliso | Olga Petrovna Leontjev (vih. 1867; k. 1895) Elisabet Staël von Holstein (vih. 1895) |
| Tiedot | |
| Uskonto | ortodoksi |
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) |  Venäjän keisarikunta |
| Palvelusvuodet | 1858–1904 |
| Sotilasarvo | kenraali |
| Taistelut ja sodat | Turkin sota |
| Infobox OK | |
Nikolai Ivanovitš Bobrikov (ven.Никола́й Ива́нович Бо́бриков;27. tammikuuta(J:15. tammikuuta)1839Strelna –17. kesäkuuta(J:4. kesäkuuta)1904Helsinki) olivenäläinenkenraali jaSuomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksiensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän vaati itselleendiktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutuiaktivistiEugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuinpoliittisen murhan uhri.
Bobrikovin isä Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798–1883) oli sotilaslääkäri, joka oli kohonnut todelliseksi valtioneuvokseksi ja valtakunnan sotilaslääkintöhallituksen tieteellisen neuvoston jäseneksi. Hänen äitinsä olibaltiansaksalainen Alexandra Seeland. Bobrikov syntyiPietarin lähellä Strelnan kylässä 1839. Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858.[1][2] Hänet ylennettiineverstiksi 1869,[1] ja hän siirtyi Pietariin kaartin joukkojen erikoistehtäviin, jolloin hän pääsikeisarin lähipiiriin.[3]
Bobrikov meni naimisiinKazanissa 1867 Olga Petrovna Leontjevan kanssa, jonka kanssa sai viisi lasta. Vaimon kuoltua 1895 Bobrikov meni uusiin naimisiin kenraalintytärElisabet Staël von Holsteinin kanssa, jonka kanssa sai vielä tyttären. Ainut eloon jäänyt poika Nikolai Nikolajevitš Bobrikov (1882–1956) seurasi isänsä jälkiä ja yleni everstiksi. Yksi Bobrikovin vävyistä oli norjalaissyntyinen suomalainen upseeriJohannes Holmsen, joka eteni myöhemmin kenraaliluutnantiksi asti. Bobrikov oli luonteeltaan harvinaisen tarmokas ja työkykyinen ja mielipiteiltään jyrkästi venäläiskansallinen.[4]
Bobrikovin tytär Lionbow Bobrikoff-Holmsen (1880–1939) oli hovinaisena keisarillisessa hovissa Pietarissa. Hän meni naimisiin Venäjän palveluksessa olleen norjalaissyntyisen kenraalin Johannes Holmsenin kanssa. Holmsen jäiensimmäisen maailmansodan alkupuolella saksalaisten vangiksi mutta hän pääsi sitten asumaan Norjaan, jossa hän kuoli Venäjän vallankumouksen jälkeen. Hänen puolisonsa pakeni vallankumouksen puhjettua Venäjältä lapsineen rajan yli Ruotsiin. Myöhemmin he elivät pakolaisina Lontoossa, Berliinissä ja Pariisissa. Lionbow Bobrikoff-Holmsen kuoli Pariisissa 23. tammikuuta 1939.[5]
Nikolai Bobrikov nimitettiin upseeriksi vuonna 1858 kadettikoulun jälkeen. Tämän jälkeen hän suoritti tutkinnonNikolain yleisesikunta-akatemiassa, jonka suoritettuaan hänet nimitettiinKazanin sotilaspiirin esikuntaan. Vuodesta 1867 lähtien hän oli 22. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönäNovgorodissa. Vuonna 1869 hänet ylennettiin everstiksi.[1][4] Vuonna 1876 hänet lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksiRomanianBukarestiin[6] ja vuonna 1878 hänet ylennettiin kenraalimajuriksiTurkin sodan aikana.[7]
Aleksanteri II nimitti Bobrikovin vuonna 1880Mihail Loris-Melikovin johtamaan erityiskomitean jäseneksi. Komitean tehtävänä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Bobrikov oli aktiivisesti mukanaTalvipalatsissa vuonna 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä.[8] Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen jaPietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1897.[4][9][10]
Kenraali Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraaliAleksei Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi, ja hän saapui Suomeen 12. lokakuuta 1898.[11] Hän piti 12. lokakuuta 1898kenraalikuvernöörin palatsissa puheenSuomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.[12][13] Bobrikov oli puheessaan kutsunut Suomearajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään, että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.[13][14] Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.[15][13]
Ennen kuin Bobrikov lähti Suomeen, hän esitteli 30. elokuuta 1898 ohjelmansa Venäjän hallitsijalleNikolai II:lle, joka hyväksyi sen.[13][16] Bobrikovin ohjelman pääkohdat olivat:
Bobrikovin ohjelmassa korostettiin sitä, että Suomen valtiolliset olot ja autonominen asema ovat Venäjän etujen vastaisia. Tavoitteena oli Suomen alistaminen täysin Venäjän hallitusviranomaisten johtoon.[17]
Bobrikov oli mukana laatimassahelmikuun manifestia, josta tuli järjestelmällisen venäläistämisohjelman peruskivi.[19] Sen johdosta suomalaiset kokosivatsuuren adressin, johon kerättiin noin 500 000 kansalaisen nimet. Adressi yllätti täysin Bobrikovin, ja hän julmistui siitä, että tuollaiseen tekoon oli ryhdytty, minkä lisäksi hän piti koko adressia laittomana.[13][20] Hän totesi manifestin julkaisun jälkeen: ”kaikki ajattelevat ihmiset Suomessa ovat tyytyväisiä keisarin manifestiin.”[21] Äänenkannattajakseen Suomessa Bobrikov perusti vuonna 1900 suurta valtionapua nauttineen venäjänkielisenFinljandskaja Gazeta -lehden, joka ilmestyi alkuvuosina myös suomenkielisenä painoksena nimelläSuomen Sanomat.[22]
Suomen kenraalikuvernöörinä Bobrikov pyrki saamaan Suomentilattoman ja maattoman väestön sekä köyhälistön puolelleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan uskoneet Bobrikovin lupauksiin, vaan pitivät lupausta juonitteluna.[23] Pitkin maata kierteli noin 1 000 – 2 000laukkuryssää elivienankarjalaisia kulkukauppiaita, jotka levittivät huhuja siitä, miten erinomaisesti Venäjällä oli järjestetty maattomien ja maanviljelijöiden asiat. He kertoivat, että pian alkaa ilmainen maan jakaminen. Helmikuusta 1899 alkaen maanjakopuheita alkoi kuulua yhä enemmän. Tätä toimintaa vastaantyöväenliike,nuorisoseurat ja ylioppilaat, kuten Eugen Schauman, aloittivat valistustyön, joka osoitti millaiset olosuhteet olivat todellisuudessa Venäjällä.[24] PorvoolaisessaUusimaa-lehdessä huhujen alkuperäiseksi levittäjäksi väitettiinMoskovskije vedomosti -lehden Suomessa olevaa salaista kirjeenvaihtajaaP. I. Messarošia. Hän oli julkaissut vuonna 1897 kirjan, jonka mukaan Suomi oli sulautettava keisarikuntaan, ja hän toimi Bobrikovin tiedonhankkijana. Messaroš lähti Suomesta keväällä 1900.[25]
Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kertoi, että venäläiset olivat lähettäneet Suomen tilattoman väestön keskuuteen asiamiehiä, samalla tavoin kuin aiemmin Itämeren valtioihin, kun siellä houkuteltiin väestöä kääntymään ortodoksiseen uskoon. JuristiprofessoriWilhelm Chydenius kirjoitti, että Bobrikov oli vastuussa huhujen levittämisestä.[27][28]Finljandskaja gazeta väitti vuonna 1900, että vain venäläiset viranomaiset olivat suomalaisten torpparien ystäviä.[29] Senaattori Gripenbergin käsityksen mukaan venäläisten kulkukauppiaiden harjoittama kiihotustoiminta oli tarkoituksellista kiilan lyömistä Suomen eri yhteiskuntaluokkien välille.[30] Suomessa venäläisiin kulkukauppiaisiin suhtauduttiin useimmiten melko kielteisesti, paitsi mahdollisesti maaseutuväestön taholta. Bobrikovin aloitteesta 2. heinäkuuta 1900 annettiin asetus, joka laillisti venäläisten kulkukauppiaiden elinkeinon.[31][32]
RuotsalaisenAftonbladetin toimittaja Valfrid Spångberg kävi 1. maaliskuuta 1899 Bobrikovin luona, esittämässä muutamia kysymyksiä Helmikuun manifestin johdosta.[33]
Spångberg: ”Minkälaisiksi on Teidän ylhäisyytenne havainnut suomalaiset ja Suomen olot, paremmiksi vai huonommiksi kuin olitte odottaneet?”
Bobrikov: ”En kumpaisiksikaan. Se käsitys, jonka olin tässä suhteessa ennen muodostanut, on yleensä vahvistunut. Sisällinen järjestys täällä Suomessa on kyllä monin kohdin erinomainen, ja suomalaiset itse ovat lainkuuliaista ja isänmaallista kansaa, jota minä korkeasti kunnioitan, samoin kun pidän suuressa arvossa sen senaattia ja säätyjä. Mutta heidän käsityksensä ja se jota minä edustan, ovat monessa suhteessa erilaiset. Niin pian kuin he ovat tulleet käsittämään, että Venäjän hallituksen toimet tarkoittavat heidän omaa parastansa, olen vakuutettu, että me sovimme täydellisesti yhteen.”
Spångberg: ”Mitenkä Suomen sanomalehdistö hoitaa tehtävänsä?”
Bobrikov: ”Ei niin, että se minua täysin tyydyttäisi. Minä olen sanomalehdistön ystävä, mutta Suomen sanomalehdet ovat tottuneet käyttämään puhetapaa, jota en voi hyväksyä, ja esittävät ajatuksia, jotka varmistuneen vakaumukseni mukaan eivät muuta kuin synnyttävät levottomuutta ja tuottavat vahinkoa. Sanomalehdistön asia ei ole lausua moitteita korkeimman vallan toimista.”
Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville oli käyty keskustelua salaisessa venäläisessä konferenssissa helmikuussa 1902, jolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin.[34] Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstäändiktaattorin valtuudet29. maaliskuuta1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi.[35] Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin.[36] Vähitellen Bobrikovin politiikan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa, ja sisäministerivon Plehwe oli jo periaatteessa päättänyt panna Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotias kenraalikuvernööri murhattiin.
| ” | [Helsingin kaduilla on rauhallista.] Ymmärtäkää minut oikein: kaduilla. Helsingin taloista ei koskaan voi mennä takuuseen. | ” |
– BobrikovNovoje vremja -lehden haastattelussa muutamaa päivää ennen kuolemaansa.[38] | ||
Suomalaisetaktivistit olivat vuoteen mennessä 1904 muodostaneet salaisen verkoston, joka kaavaili Bobrikovin murhaa vastalauseena venäläistämispolitiikalle. Heidän edelleen ehti kuitenkinKouluylihallituksen 29-vuotias apukamreeri, senaattoriWaldemar Schaumanin poikaEugen Schauman, joka murhasi Bobrikovin ampumalla tätä 16. kesäkuuta 1904 Helsingin Senaatintalossa eli nykyisessäValtioneuvoston linnassa. Schauman suunnitteli ja toteutti tekonsa yksin, vaikka oli yhteydessä myös muihin aktivisteihin.[39]
Aiemmin senaatin virkamiehenä työskennellyt Schauman tiesi Bobrikovin johtavan puhetta senaatin talousosaston istunnossa joka torstai kello 11 aamulla, ja 16. kesäkuuta oli viimeinen senaatin istunto ennen Bobrikovin kesälomaa. Bobrikov saapui kävellen Senaatintalolle, jätti adjutanttinsaIvan Timiriasevin ja muun seurueensa pääovelle ja meni sisään yksin. Hän kohtasi porraskäytävän toisen kerroksen tasanteella Schaumanin, joka ampuiBrowning-pistoolillaan kolme laukausta häntä kohti. Yksi luoti kimposi Bobrikovin rinnassa olleesta kunniamerkistä,Pyhän Vladimirin rististä, ja toinen univormun napista, aiheuttaen vaarattoman naarmun kaulaan. Kolmas osuimessinkiseenvyönsolkeen ja pirstoutui vatsan sisään haavoittaen sisäelimiä.[39]
Schauman teki välittömästi aseellaan itsemurhan, mutta Bobrikov onnistui kävelemään samassa kerroksessa olleeseen senaatin istuntosaliin. Hän sanoi senaattoreille ”En minä ole haavoittunut”, mutta sitten hänelle huomautettiin hänen kaulallaan olevasta verestä, jolloin hän totesi: ”Siinä tapauksessa minä olen haavoittunut”. Bobrikov kannettiin aluksi paareilla kotiinsa, jossa pappiripitti hänet ja lääkärit totesivat leikkauksen välttämättömäksi. Perhelääkäri suosittelivenäläistä sotilassairaalaa, mutta Bobrikov vietiin omasta vaatimuksestaanKirurgiseen sairaalaan. Leikkauksen suoritti sairaalan ylilääkäriRichard Faltin apunaan professoritHjalmar von Bonsdorff jaAli Krogius. Potilaan eloonjäämistä pidettiin epätodennäköisenä, sillämahalaukku ja suolet olivat pahoin repeytyneet, minkä lisäksi Bobrikov oli jo kärsinyt aiemmin useitasydänkohtauksia. Hän kuoli sairaalassa seuraavana yönä hieman kello yhden jälkeen.[39]
Bobrikovin ruumis kuljetettiin 20. kesäkuuta surusaatossa kenraalikuvernöörinpalatsistaUspenskin katedraaliin ja sieltäHelsingin rautatieasemalle. Hautajaiset pidettiin seuraavana päivänäSergijevossa Pietarin lähellä keisarin läsnä ollessa.[40]
Eugen Schaumanin taskusta löydettiin Nikolai II:lle osoitettu kirje, jossa pyydettiin keisaria kiinnittämään huomiota Suomessa,Puolassa jaItämerenmaakunnissa vallitseviin epäkohtiin.[39] Schaumanin ruumis siirrettiin senaatintalostaLeppäsuon ruumishuoneelle, ja viranomaiset hautasivat sen joukkohautaanMalmin hautausmaalle. Vasta vuosia myöhemmin Schaumanin omaiset saivat siirtää hänen ruumiinsa sukuhautaanPorvooseen.[41]
Suomalaiset ottivat tiedon Bobrikovin murhasta vastaan lähinnä hämmentynein tuntein, eikä ainakaan suoraa iloa uskallettu ilmaista aivan heti. AktivistiAdolf Törngrenin mukaan tunnelma ravintolaKappelissa attentaattipäivän iltana oli iloinen ja jokainen pöytä täynnä. Ilmassa oli kuitenkin monia kysymyksiä, joista suurin oli luonnollisesti Venäjän reaktio, mutta myös kotimaan eri ryhmittymien käsitykset askarruttivat mieliä.[41] Aivan aluksi myös pelättiin, että Bobrikov jäisi henkiin ja kostaisi.[42] Sensuurin vuoksi sanomalehdet eivät voineet sanoa mitään myönteistä tapahtuneesta. Seuraavana päivänä asiaa kommentoi Helsingin lehdistä ainoastaanUusi Suometar, joka otsikoi uutisensa ”Rikos”. Lehti tuomitsi teon jyrkin sanoin, mihin vaikutti se, että kyseessä olivanhasuomalaisten eli hallituspuolueen lehti.Uuden Suomettaren toimituksen kokouksessa mukana ollutvaltiokonttorin pääjohtajaJ. K. Paasikivi kirjoitti, että Bobrikovin murha ”ei ole hyväksyttävä, ei poliittisista syistäkään” ja että se ”voi tuottaa maalle raskaita seurauksia”.[41] Venäläiset viranomaiset lakkauttivatPäivälehden kesäkuussa 1904 sen viitattua epäsuorasti mutta hyväksyvästi Bobrikovin murhaan.
Venäjän kiihkokansalliset piirit vaativat Bobrikovin murhan johdosta erittäin ankaria rankaisutoimia suomalaisia kohtaan.[43] Toisaalta monet hovissa ja Pietarin seurapiireissä olivat sitä mieltä, että Bobrikov oli härkäpäisellä politiikallaan vain kääntänyt suomalaiset Venäjää vastaan, ja että attentaatti häntä vastaan ei ollut edes yllätys. Venäjän liberaali ja vasemmistolainen oppositio tuomitsi Bobrikovin politiikan, ja konservatiivitkin katsoivat hänen epäonnistuneen pyrkimyksissään.[40] Suomalaisen senaattoriMichael Leonard von Blomin välittämien tietojen mukaan Bobrikov oli aiottu kutsua pois Helsingistä aivan lähiaikoina ja siirtää kenraalikuvernööriksiVarsovaan.[43]
Koska kenraalikuvernöörin apulainenVladimir Deutrich oli Bobrikovin kuollessa lomalla Venäjällä, keisari nimitti Bobrikovin kuoleman jälkeisenä päivänä Suomen virkaatekeväksi kenraalikuvernööriksiSuomen sotilaspiirin apulaiskomentajan, jalkaväenkenraaliNikolai Turbinin. Vakinaiseksi seuraajaksi tuli myöhemmin ruhtinasIvan Obolenski. Turbinin jaministerivaltiosihteeri von Plehwen ehdotuksesta keisari nimitti 20. kesäkuuta Pietarin piirioikeuden tutkintotuomarin, valtioneuvos Korobtšitš-Tšernjavskin johtamaan Bobrikovin murhan rikostutkintaa suoraan Venäjän oikeusministeriön alaisuudessa, sillä Suomen viranomaisten puolueettomuuteen ei luotettu. Venäläiset olettivat murhan taustalla olleen laajempi salaliitto, mutta muita syyllisiä ei onnistuttu löytämään. Oikeusministeriö määräsi lopulta syyskuussa 1905 keisarin luvalla lopettamaan hedelmättömän tutkinnan.[40]
Bobrikovin murha oliensimmäisen sortokauden vastarinnan huipentuma. Myöhempinä tapahtumina voitaneen mainita ainakin prokuraattoriEliel Soisalon-Soinisen murha 6. helmikuuta 1905. Soisalon-Soinisen murhaaja oliLennart Hohenthal. Ensimmäinen sortokausi päättyi vasta vuoden 1905Venäjän vallankumoukseen ja Suomensuurlakkoon.
Takovon ristin ritarikunnan suurristi (Serbia, 1879)._Medal.gif)
Leijonan ja auringon ritarikunnan suurristi (Persia, 1879)
Ruhtinas Danilo I:n ritarikunnan suurristi (Montenegro, 1883)
Filip Jalomielisen ritarikunnan suurristi (Hessen, 1884).png)
Sotilasansion ristin valkoinen suurristi (Espanja, 1885)
Punaisen kotkan ritarikunnan 2. luokka (Preussi, 1887)
Keisarillinen rautakruunun ritarikunnan 1. luokka (Itävalta-Unkari, 1887)
Aarnikotkan ritarikunnan suurristi (Mecklenburg-Schwerin, 1889)
Vapahtajan ritarikunnan suurristi (Kreikka, 1889).png)
Kunnialegioonan suurupseeri (Ranska, 1891)
Vendien kruunun ritarikunnan suurristi (Mecklenburg-Schwerin, 1895)
Salomon sinetin ritarikunnan suurupseeri (Etiopia, 1895)
Berthold I:n ritarikunnan suurristi (Baden, 1896)
Pyhän Aleksanterin ritarikunnan suurristi (Bulgaria, 1896)
Italian kruunun ritarikunnan suurristi (Italia, 1896)
Romanian kruunun ritarikunnan suurristi (Romania, 1897)
Leopoldin ritarikunnan suurristi (Itävalta-Unkari, 1897)_ribbon.svg)
Thaimaan kruunuritarikunnan suurristi (Siam, 1898)
Romanian tähden ritarikunnan suurristi (Romania, 1899)Lähde:[44]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaNikolai BobrikovWikimedia Commonsissa | Edeltäjä: Stepan Gontšarov vt. | Suomen kenraalikuvernööri 1898–1904 | Seuraaja: Nikolai Turbin vt. |
| Ruotsin aika (1595–1809) |
| |
|---|---|---|
| Suomen suuriruhtinaskunta (1809–1917) |
| |
