Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi (ven.Съезд народных депутатов,Sjezd narodnyh deputatov) oliNeuvostoliiton virallisesti ylin valtioelin vuosina 1989–1991. Se valittiin osittain vapailla vaaleilla ja kokoontui toimintansa aikana viidelle lyhyehkölle istuntokaudelle. Silloin kun kansanedustajien kongressi ei ollut koolla, maanparlamenttina toimi kongressin valitsemaNeuvostoliiton korkein neuvosto. Vuonna 1936 perustetun korkeimman neuvoston asema ja luonne muuttuivat kansanedustajien kongressin perustamisen seurauksena.
.jpg)
Kansanedustajien kongressiin kuului 2 250 edustajaa, joista 1 500 valittiin vaaleilla: 750 edusti tavallisia väkiluvun mukaan jaettujavaalipiirejä ja toiset 750 kansallisuuksien mukaan jaettuja vaalipiirejä, mikä vastasi korkeimman neuvoston vanhaa kokoonpanoa. Loput 750 edustajaa edustivat kiintiöittäinNeuvostoliiton kommunistista puoluetta (NKP) sekä muita organisaatioita kuten ammattiliittoja jaNeuvostoliiton tiedeakatemiaa. Kansanedustajien kongressi valitsi keskuudestaan 542-jäsenisen ja kaksikamarisen korkeimman neuvoston, joka käytti lainsäädäntövaltaa kongressien välisenä aikana. Uudistettu korkein neuvosto sai näin osittaindemokraattista parlamenttia muistuttavan luonteen. Sekä kansanedustajien kongressin että korkeimman neuvoston työskentelyä kuitenkin ohjasivat niiden puheenjohtajistot elipresidiumit.[1] Kongressin oli määrä kokoontua kerran vuodessa.[2]
Kansanedustajien kongressin perustaminen liittyi Neuvostoliiton puoluejohtajaMihail Gorbatšovinuudistuspolitiikkaan, jonka päämääränä oli lisätäedustuksellisuutta sekä siirtää valtaa NKP:n päätöselimiltä varsinaisille valtioelimille siten, että ylin valta kuitenkin säilyisi puoluejohdon käsissä.[1][3] Gorbatšov halusi myös palauttaa vallankumouksen alkuaikojenneuvostojen hengen.[4] Kansanedustajien kongressin perustamisesta päätti NKP:n 19. puoluekokous kesällä 1988. Gorbatšov toivoi kansanedustuslaitoksesta uutta edistysmielistä valtakeskusta, jossa puolueen vanhoillisella siivellä ei olisi kannatusta ja jonka tuella hän voisi jatkaa uudistuslinjaansa. Hän esitteli suunnitelman nopean aikataulun vasta aivan puoluekokouksen lopussa juuri ennen äänestystä, jotta sitä ei ehdittäisi kyseenalaistaa. Se, että kolmannes kansanedustajista valittaisiin kiintiöperiaatteella eikä vaaleilla, oli Gorbatšovin myönnytys puoluekokoukselle, joka oli haluton luopumaan puolueen vallasta.[3] Korkein neuvosto vahvisti perustuslainmuutoksen 1. joulukuuta 1988. Samalla lisättiinvaltionpäämiehen valtaoikeuksia.[2]
Kansanedustajien kongressin vaalit järjestettiin 26. maaliskuuta 1989. Myöhemmin kevään aikana järjestettiin uusi äänestyskierros niissä vaalipiireissä, joissa yksikään ehdokas ei ollut saanut enemmistöä äänistä.[2] Vaalit muuttivat ratkaisevalla tavalla Neuvostoliiton politiikkaa ja muodostuivat Gorbatšovin valtakauden käännekohdaksi.[1] Ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa äänestäjät saivat valita kilpailevien ehdokkaiden väliltä. Ehdokkaidenvaalikampanjat olivat myös uusi ilmiö.[2]
Vaalitulos horjutti NKP:n asemaa ja uskottavuutta, sillä monet tärkeät puoluejohtajat jäivät valitsematta,[2] joukossa 38:nalueen ja useiden suurkaupunkien puoluesihteerit. Valituista noin 80 prosenttia oli NKP:n jäseniä ja loput itsenäisiä ehdokkaita.[4] Muita puolueita ei vielä tässä vaiheessa sallittu.[5] Puoluejohdon arvostelijana ja uudistuspolitiikan voimakkaana kannattajana tunnettu entinenMoskovan puoluejohtajaBoris Jeltsin sai Moskovan vaalipiirissä 89,4 prosenttia äänistä.[2][1] Toisella kierroksella valituksi tuli myös tunnettu toisinajattelija ja demokratia-aktivistiAndrei Saharov.[2] Kongressiin valittiin lisäksi monia vähemmistökansallisuuksiennationalisteja.[1]
Kansanedustajien kongressi kokoontui ensi kerran 26. toukokuuta 1989. Ensimmäisessä istunnossaan se valitsi Gorbatšovin korkeimman neuvoston puhemieheksi eli Neuvostoliiton nimelliseksi valtionpäämieheksi. Vaalissa ei ollut vastaehdokkaita, mutta 87 edustajaa äänesti Gorbatšovia vastaan.[2] Noin 300 edustajaa muodosti Jeltsinin, Saharovin,Juri Afanasjevin jaGavriil Popovin johdolla ”alueidenvälisen edustajaryhmän” (Mežregionalnaja deputatskaja gruppa), joka kokosi yhteen uudistusmielisen opposition. Gorbatšovin odotusten vastaisesti tämä ryhmä kohdisti arvostelunsa myös häneen.[4] Suuren kokonsa vuoksi kongressi ei kyennyt tehokkaaseen päätöksentekoon, mutta sen televisioidut istunnot antoivat uudenlaista näkyvyyttä puoluejohtoon kohdistetulle kritiikille ja toisinajattelijoille.[1][4] Kongressin ensimmäinen istuntokausi päättyi 9. kesäkuuta.[4]
Kansanedustajien kongressin valitsemasta korkeimmasta neuvostosta tuli kokoonpanoltaan itse kongressia vanhoillisempi, sillä vaaliteknisistä syistä monet kansanvaalissa hyvin menestyneet uudistusmieliset edustajat jäivät valitsematta. Jopa suosittu Jeltsin olisi jäänyt korkeimman neuvoston ulkopuolelle ellei eräs toinen edustaja olisi luovuttanut paikkaansa hänelle.[2][4] Myös uusi korkein neuvosto sääti silti useita demokratiaa ja kansalaisvapauksia lisänneitä lakeja.[1] Eräs tärkeimmistä päätöksistä oli perustuslainmuutos, joka salli uusien puolueiden perustamisen. Kansanedustajien kongressi vahvisti sen kolmannella istuntokaudellaan huhtikuussa 1990. Samana vuonna kongressin vanhoilliset järjestäytyivätSojuz (”Liitto”) -nimiseksi edustajaryhmäksi.[5]
Viimeisessä istunnossaan 5. syyskuuta 1991 kansanedustajien kongressi hyväksyi Gorbatšovin esityksen Neuvostoliiton valtarakenteiden tilapäiseksi tarkoitetusta uudelleenjärjestelystä, jonka mukaan valta siirrettäisiinpresidentin janeuvostotasavaltojen edustajien muodostamalle valtioneuvostolle sekä pääasiassa tasavaltoja edustavalle uudelle parlamentille.[6][7] Muodollisesti kansanedustajien kongressi lakkasi olemastaNeuvostoliiton hajotessa joulukuussa 1991.
Venäjän neuvostotasavallalle luotiin vuonna 1990 oma vastaava elin,Venäjän kansanedustajien kongressi, joka jatkoi toimintaansa vieläNeuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuoteen 1993.[1]