Narratologia tarkoittaanarratiivien eli kertomusten ja narratiivisten rakenteiden sekä niiden vaikutusten teoriaa ja tutkimusta eli kertomuksen teoriaa. Terminnarratologie esitti ensimmäisen kerranTzvetan Todorov vuonna 1969 julkaistussa teoksessaanGrammaire du Décaméron. Narratologisella metodilla voi tutkia kaikenlaisia kertomuksia tai tekstejä, vaikka usein narratologia keskittyykinkaunokirjallisten tekstien tutkimukseen.[1] Sitä on kuitenkin joskus sovellettuuutisteksteihin ja sairauskertomuksiin. Tutkimuksen kohteina siinä erotetaantarina (tapahtuma-aines) jadiskurssi (kertomuksen muoto)[2].
Narratologisenkirjallisuudentutkimuksen taustalla vaikuttaa kielenstruktuuria koskeva tutkimus. Sitä 1900-luvun alkupuolella tehneidenstrukturalistien kanssa samantapaisia ajatuskulkuja oli venäläiselläformalistien koulukunnalla, jonka piirissä työskenteli lähinnäkielitieteilijöitä, kutenViktor Šklovski jaRoman Jakobson. Formalistien pyrkimys oli tehdä kirjallisuudentutkimuksestaeksaktia tiedettä ja analysoidataidetta nimenomaan tekniikkana.[1] He pohtivat kysymystä mikä tekeekirjallisuudesta juuri kirjallisuutta. Tätä piirrettä ryhdyttiin kutsumaan "kirjallisuudellisuudeksi" (venäjäksiliteraturnost, ranskaksilittérarité, englanniksiliterariness).lähde?
Venäläis-yhdysvaltalaisenRoman Jakobsonin välityksellä formalistien tutkimussuunta jatkoi matkaansa Moskovasta Prahaan ja edelleen länteen. Jakobsonin kollega Prahassa oliRené Wellek, joka julkaisi yhdessäAustin Warrenin kanssa teoksenTheory of Litérature (1949), joka vaikutti kirjallisuuden tutkimukseen ja opetukseen useiden vuosikymmenten ajan. Jakobson muutti 1940-luvun alussa Yhdysvaltoihin. New Yorkissa hän tutustui myös maanpaossa olevaanClaude Lévi-Straussiin, joka sovelsi Jakobsonilta omaksumiaan ideoita omaan strukturalistiseen antropologiaansa ja etnologiaansa. Lévi-Straussin ansiosta strukturalismista tuli erittäin suosittua Ranskassa 1950-luvun puolivälissä. Kirjallisuudentutkijoista varsinkinRoland Barthes,Gérard Genette,Julia Kristeva jaTzvetan Todorov ovat soveltaneet strukturalistista metodia kirjallisuuden tutkimiseen.lähde?
Kirjallisuustieteessä oltiin erityisen kiinnostuneita kertomuksen teoriasta. Narratologiaa onkin kutsuttu kertomustieteeksi, jossa keskitytään kertomuksen “kielioppiin”. Se on edelleen vallitseva tutkimussuunta länsimaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa. Narratologien pyrkimyksenä oli luoda sellainen välineistö, jolla saattoi tutkia mitä tahansa kertomusta ja kaikenlaisia kertovia, myös ei-fiktiivisiä tekstejä. Tutkimuksessa on kuitenkin keskitytty ensisijaisestifiktiivisten tekstien tutkimiseen.[1]
Kertomuksen analysoinnissa käytetään alun alkaenAristoteleelta periytyviä, venäläisten formalistien omaksumia käsitteitäkerrottu tarina (fabula, story, histoire) ja kerronta (sjužet, discourse, récit). Kerrottu viittaa tapahtumien kronologiseen jatkumoon jakerronta elidiskurssi siihen tapaan, jollajuoni (plot) narratiivissa esitetään. Samalla tutkitaan tarinan ja diskurssin välistä suhdetta. Niiden lisäksi narratologi tutkii tekstin aikasuhteita.[1]
Narratologisen tutkimussuunnan yksi pyrkimys on selvittää, kuka tai ketkä tekstissä “puhuvat”. Kertomuksessa on aina vähintään yksi kertoja. Kertoja on kertomukseen sisään kuuluva hahmo, jota ei pidä sekoittaa teoksen kirjoittajaan. Tähän liittyvänä ongelmana on, että sanakertoja helposti käsitetään yhdeksi tarinan henkilöistä. Gérard Genette yritti teoksessaanFigures III välttää tämän virheen korvaamallapersoona-käsitteenääni-käsitteellä (tarina kuullaan jonkin henkilön äänellä). Kertojia voi tietysti olla useitakin. Narratologia tarjoaa välineitä tarkastella myös sitä, mistä näkökulmasta kulloinkin kerrotaan. Kysymyksiä "kuka puhuu", "kuka näkee" Gérard Genette kutsuufokalisaatioksi.[1]
Teoksessaan Genette tunnustaa, että narratologisessa menetelmässä on monia heikkouksia, kuten esimerkiksi jaottelufaktaan jafiktioon. Narratologiassa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole liiemmin käsitelty. Genette ei kuitenkaan hyväksypostmodernien tutkijoiden käsitystä siitä, etteivät fakta ja fiktio olisi erotettavissa toisistaan. Tähän seikkaan törmätään myös mietittäessäkertojan jakirjailijan välistä suhdetta. Tosin tämä kysymys on Genetten mielestä tekstin ulkopuolinen (paratextual) asia, joten hän ei ole varma kuuluuko kysymys ollenkaan narratologian piiriin. Ongelma ilmenee varsinkinomaelämäkerrallisen kerronnan näköiseksi puetussaautofiktiossa, jossa kirjailija, kertoja japäähenkilö voivat ollakin sama henkilö.[1]
Fiktiossa esiintyviähenkilöhahmoja narratologiassa ei huomioida lainkaan, vaan tutkimus keskittyy kerrontateknisesti kertojan näkökulmien tarkasteluun. Metodin suuri rajoittuneisuus johtuu myös siitä, että analyysi pitäytyy kerronnan rakenteessa.lähde?
Kerronnanpuheenesittämisestä käytetäänPlatoninValtion kolmannessa kirjassa käytettyä käsitepariadiegesis jamimesis. Mimesis viittaa puheen suoraan esittämiseen. Se tarkoittaa myös kirjallisuuden kykyä esittää tai jäljitellä todellisuutta. Diegesis tarkoittaa puheen epäsuoraa esittämistä.lähde?
Tunnetuimpia narratologisen kirjallisuudentutkimuksen edustajia jo mainittujen lisäksi ovat muun muassaMieke Bal,Monika Fludernik, David Herman,Gerald Prince jaShlomith Rimmon-Kenan.lähde?
Suomessa narratologia on voimistunut 1980-luvulta lähtien. Niinpä tutkijaPekka Tammi tarkasteli vuoden 1985 väitöskirjassaanVladimir Nabokovin tuotantoa narratologisesta näkökulmasta. teatteriteoreetikkoKari Salosaari taas sovelsi vuonna 1988A. J. Greimasin generatiivisen kulun mallia näyttämötaiteeseen, ja jo ennen heitä vuonna 1982 semiootikkoEero Tarasti selvitteli säveltäjäFrédéric Chopinin narratologiaa.[1]
- Genette, GérardFigures III. Paris: Éditions du Seuil, 1972.
- Lukuja metodisesta kamppailusta. Monimetodisia tutkielmia kirjallisuudesta. Toim. Pekka Tammi. Tampere: Tampereen yliopisto. Taideaineiden laitoksen julkaisuja 5/2002.
- Modern Literary Theory. A Comparative Introduction. Edited by Ann Jefferson and David Robey. London: B.T. Batsford Ltd, 1986.
- Rimmon-Kenan, ShlomithKertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari. Tietolipas 123. Helsinki: SKS, 1991.
- Tammi, PekkaKertova teksti. Esseitä narratologiasta. Gaudeamus, 1992.
- ↑abcdefgOtavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 2, s. 10255–10256, art. narratologia. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-05125-3
- ↑Facta 2001 s. 336.
- Narratology.net
- Cornils, Anja & Schernus, Wilhelm & Schönert, Jörg: Qu'est-ce que la narratologie? From Theory of the Novel to Narratology. Fabula.com. Arkistoitu 24.11.2006. (englanniksi)