Minstrel show oliyhdysvaltalainen 1800-luvunviihdemuoto, jossa etenkin valkoihoiset esiintyjät värjäsivät kasvonsa mustiksi ja huulensa punaisiksi (niin sanottublackface) karrikoidakseenafroamerikkalaisen väestön musiikkia, tapakulttuuria, vaatetusta ja tanssia.[1]
Ohjelmisto koostui Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestönspirituaaleista, romansseista jaballadeista, niin sanotuistacoon songseista. (Coon oli tuohon aikaan mustista käytetty pilkkanimitys.) 1800-luvun loppua kohden coon songs -laulut väistyivät valkoisten lauluntekijöiden ohjelmiston tietä. EsimerkiksiStephen Fosterin laulut levisivät minstrel show -esitysten kautta. Vuosisadan lopussa myös afroamerikkalaiset taiteilijat saattoivat liittyä minstrel show -tuotantoihin.[1]
Minstrel show’t kehittyivät 1830-luvulla kaksiosaisiksi. Ensimmäisessä osassa esiintyivät vain miehet. Näytäntö alkoi ohjaajan,the interlocutorin, komennolla ”Gentlemen, be seated!”. Laitimmaisiksi sijoitetut esiintyjät esittivät pilapuheita ja muu ryhmä esitti lauluja, vaihdellen soololauluistakvartettinumeroihin.[1]
Toinen näytös alkoiprologilla, jota kutsuttiin myösolioksi ja siinä oli mukana myösakrobaatteja ja tanssijoita. Näytös jatkui laulu- ja tanssinumeroilla taivaudeville-teatteriesityksellä, jota kutsuttiin myösextravaganzaksi.[1]
1800-luvun lopullaragtime jacakewalk -musiikkityylit yleistyivät eritoten minstrel show -musiikkina. Vuosisadan lopun taiteilijoista kuuluisimpiin kuuluvanAl Jolsonin ura kehittyi edelleenvaudevilleen ja äänielokuvaan saakka.[1]
Minstrel show -stereotypiat vaikuttivat yhdysvaltalaisessa jaeurooppalaisessa estraditaiteessa 1900-luvullakin. Esimerkiksi suomalaisissakupleteissa 1920-luvulla on selviä minstrel show -vaikutteita mustista ihmisistä kertovissa lauluissa. Myös eräiden farssielokuvien, kutenPekka ja Pätkä neekereinä, ”neekerihahmot” sekäMusta Pekka -pelikortit jasuomalaiset lakritsipatukkahahmot juontavat juurensa minstrel show -taiteeseen.[1]