Mikojan-Gurevitš MiG-15 (ven.МиГ-15,Nato-raportointinimiFagot) oliNeuvostoliitossaMikojan-Gurevitš OKB:n kehittämä ensimmäisen sukupolvensuihkuhävittäjä. Se oli eräs ensimmäisistä onnistuneistanuolisiipisistä suihkuhävittäjistä ja saavutti mainettaKorean sodassa, jossa se oli sodan alussa ylivoimainen suorasiipisiin länsihävittäjiin verrattuna. Sitä valmistettiin useina versioina yhteensä 13 130 kappaletta. Lisenssivalmistus kasvattaa valmistusmäärän yli 18 000:een. Koneen pohjalta valmistettiin myös sen seuraajaMikojan-Gurevitš MiG-17.
MiG-15UTI Hallissa vuonna 2005.
Suomen ilmavoimilla oli 1960- ja 1970-luvulla neljä kaksipaikkaista MiG-15UTI-koulukonetta.
Neuvostoliitossa suihkumoottoreiden kehitys alkoi jo 1920-luvulla, kun V. Bazarov teki ensimmäisen patenttihakemuksenpotkuriturbiinimoottoriin. Patentin seurauksena perustettiin instituutti, joka kehitti varsinaisen moottorin GTU-3:n. Harkovan ilmailuinstituutissa Arhip Ljulka suunnitteli RD-1turbojetin, joka ei kuitenkaan valmistunut ennenoperaatio Barbarossaa. Työ jatkui vasta vuonna 1944 ja tuotti TR-1-moottorin, jota käytettiinIljušin Il-22-pommikoneessa.[2]
Länsimaat olivat kuitenkin menneet sodan aikana ja pian sen jälkeen moottoreiden kehityksessä nopeasti eteenpäin ja Neuvostoliitossa pelättiin jäätävän jälkeen. Tällöin valittiin moottorikehityksen lähtökohdiksi saksalaisetJunkers Jumo 004 jaBMW 003, joista kehitetyt RD-10- ja RD-20-moottorit asennettiinJak-15- jaMiG-9-hävittäjiin. IlmailuteollisuusministeriMihail Hrunitšev ja lentokonesuunnittelijaAleksandr Jakovlev esittivät 1946 Stalinille brittiläisten Nene ja Derwent-moottoreiden hankkimista.[2]
Britannian työväenpuolueen johtama hallitus, jonka pääministerinä oliClement Attlee, myi 30 Derwent V ja 25 Nene I/II -moottoria Neuvostoliitolle. Ne tutkittiin lentokonemoottoreiden keskusinstituutissa (TsIAM). Kumpaakin moottoria testattiin Tupolev Tu-2LL -koneessa Moskovan koelentoinstituutissa (LII). Lopulta moottoreiden lisenssivalmistus aloitettiin Moskovassa. Derwent sai nimen RD-500, Nene I RD-45 ja Nene II RD-45F. Moottoreiden nimissä olevat numerot vastasivat valmistavien tehtaiden numeroita.[3]
MiG-15 Puolan ilmavoimien tunnuksin.
Siipi oli 35 astetta viistetty nuolisiipi, kun amerikkalaiset vielä pitäytyivät suoraan siipeen. Kone saavutti Mach 0,934 nopeuden. Vuodesta 1950 alkaen noin 7 500 MiG-15-konetta oli rakennettu Neuvostoliitossa,Tšekkoslovakiassa,Puolassa jaKiinassa.lähde?
Ensimmäinen koneenprototyyppi I-310 lensi joulukuussa 1947. Sen suorituskykyä testattiinLavotškin La-15-hävittäjää vastaan. Koneen tuotanto alkoi heti. Neuvostoliiton ilmavoimat otti sen käyttöön 1949. Sillä oli hyvät lento-ominaisuudet.lähde?
Korean sodassa MiG-15 oli suunnilleen tasaveroinen suorituskyvyltäänF-86 Sabren kanssa. MiG oli hieman parempi nousukyvyltään ja ketteryydeltään, kun taas Sabre oli nopeampi ja parempi syöksymään. MiGissä oli raskaampi aseistus, kun taas Sabren tulinopeus ja tähtäin oli parempi. Taistelun lopputuloksen ratkaisi yleensä lentäjien taito.lähde?
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan.
Albania aloitti MiG-15-koneiden vastaanoton 1950. Maan ilmavoimissa palveli ainakin kaksi laivuetta MiG-15-koneita, jotka muodostivat Valonan lentotukikohtaan sijoitetun 5818. hävittäjärykmentin. Hävittäjäversion lisäksi maa vastaanotti myös joitakin MiG-15UTI-koulukoneita. Albanian ja Neuvostoliiton suhteiden katketessa 1962 koneiden varaosatoimitukset siirtyivät Kiinalle (F-2 eli MiG-15bis:n kopio).[5]
Vuoden 1963 alussa Algerian ilmavoimat vastaanotti Neuvostoliitosta ensimmäiset MiG-15- ja MiG-15UTI-koneet, jotka muodostivat kolmelaivueisen hävittäjäpommittajarykmentin. Maa vastaanotti myöhemmin Egyptistä lisää vastaavia koneita.[5]
Australiaan ostettiin toistakymmentä Puolan ilmavoimien ylijäämävarastoista myymää SBLim-2- ja 2A- sekä MiG-15UTI-konetta, jotka siirrettiin siviilirekisteriin.[6]
Bulgarian ilmavoimat vastaanotti 1952 Neuvostoliitosta MiG-15- sekä MiG15UTI- ja jo seuraavana vuonna MiG-15bis-koneita. Koneista muodostettiin 19. hävittäjärykmentti Graf Ignatievon lentotukikohtaan ja toinen hävittäjärykmentti Dobritšin lentotukikohtaan sekä 26. erilliseen tiedustelurykmenttiin yksi laivue.[6]
Aiemmin Kiinassa käytössä olleita F-2 -hävittäjiä ja Kiinassa valmistettuja FT-2-koneita luovutettiin prinssi Norodom Sihanoukin hallintokautena taisteluun punakhmerejä vastaan. Vuonna 1967 ilmoitettiin käytössä olevan kahdeksan F-2-hävittäjää, jotka kaikki tuhoutuivat taisteluissa sissejä vastaan.[6]
Kiinan kansantasavalta vastaanotti 1950 ensimmäiset Neuvostoliiton toimittamat Jak-17UTI ja MiG-9-suihkukoneet. Samana vuonna Neuvostoliitto kuitenkin lähetti ilmavoimien yksikön, jolla oli 40 kappaletta MiG-15-koneita auttamaanTaiwanille siirtyneenKiinan tasavallan ilmaiskujen torjunnassa. Koneista yksi tuhoutui jo 29. maaliskuuta Hsuichowin lentotukikohdassa. Kiinan liityttyä Korean sotaan jäljellä olevat koneet luovutettiin Kiinalle. Koneet osallistuivat sotatoimiin kuitenkin vasta keväällä 1951. Sodan aikana Kiina vastaanotti runsaasti MiG-15 ja MiG-15bis (J-2) -koneita Neuvostoliitosta, ja luovutukset jatkuivat sodan päätyttyä. Lopulta myös MiG-15UTI -koneita hankittiin Neuvostoliitosta ennen kuin Kiinassa aloitettiin koneiden lisenssivalmistus Shenyangin tehtailla nimellä JJ-2.[7]
MiG-17 -koneiden (J-5) koneiden tultua Kiinan ilmavoimien päähävittäjäkalustoksi kaikki jäljellä olevat J-2 -koneet muutettiin 1960-luvun alussa hävittäjäpommittajiksi. J-2 -koneita myytiin myös muualle kuten Albaniaan. 1980-luvun puolivälissä ainoastaan 90 J-2 ja noin 300 JJ-2 -konetta oli vielä käytössä ja vuonna 1997 vielä noin sata JJ-2 -konetta.[8]
Neuvostoliitto toimitti Kuuballe MiG-15 -koneita Fidel Castron noustua valtaan. Huhtikuussa 1960Kuuba vastaanotti kaksitoista Tšekkoslovakiassa valmistettua Fagot B:tä. Koneet eivät juurikaan osallistuneet Sikojenlahden maihinnousun torjuntaan, koska ilmavoimilla oli vain kymmenen koneille lentäjää loppujen ollessa Neuvostoliitossa koulutettavina. Lokakuussa 1961 Kuuballe toimitettiin MiG-15UTI-koneita ja seuraavana vuonna 30 kappaletta Tšekkoslovakiassa valmistettuja MiG-15bis-koneita.[8]
Neuvostoliitto teki 1954 koneen hävittäjäversiosta oma-aloitteisesti tarjouksen, jota ei ollut toivottu ja asia oli molemmille sotilasosapuolille yllättävä. UTI-versiolla tutustumislennon tehnytLauri Pekuri ja Ilmavoimien esikunnan diplomi-insinööri Leo Piippo eivät puoltaneet hankintaa, koska malli oli vanhenemassa ja hävittäjien kehitys nähtävissä. Tyypin käyttö olisi myös ollut kallista suuren polttoaineenkulutuksen ja huoltotarpeen vuoksi. Lisäksi tuossa vaiheessa koulutus suihkukoneisiin oli tärkeämpää, mihinDe Havilland Vampire soveltui paremmin. Kävi ilmi, että hankinta oli sovittu osana kahdenkeskistä clearing-kauppaa ilman tarkempaa informointia kummallakaan puolella.lähde?
Esimerkiksi presidenttiPaasikiveä ei oltu informoitu, mikä luonnollisesti raivostutti hänet.[9]
Neuvostoliiton ilmeisesti eksynyt MiG-15 putosi 25. tammikuuta 1954 Rautjärvelle – tämä oli ehkä MiG-suihkuhävittäjien ensiesiintyminen Suomen ilmatilassa. Aiempi käyttö voi olla mahdollista, koska Neuvostoliiton vuokra-alueelta Porkkalasta lensi myös suihkuhävittäjiä, jotka todennäköisesti olivat MiG-15-koneita.lähde?
Tammikuussa 1962 Suomi teki hankintasopimuksen neljästä kaksipaikkaisesta MiG-15UTI -harjoitushävittäjästä. Ostetut koneet saapuivat 10. marraskuutaRissalaan, ja ne saivat tunnuksen MU ja numerot 1–4. Koneiden piti auttaa siirtymistäFouga Magister -suihkuharjoituskoneestaMiG-21-suihkuhävittäjiin. Lentäjille muutos oli silti hyvin vaativaa. Konetta pidettiin lento-ominaisuuksiltaan erittäin hyvänä. Sen radio- ja suunnistuslaitteet olivat kuitenkin vanhentuneet. Paineilmajarrut olivat vaikeakäyttöiset tehden rullauksesta hankalaa.[4]
Tyypin viimeinen lento Suomessa tehtiin 7. helmikuuta 1977 MU-4:llä, jolla lennettiin koneista eniten yli 619 tuntia. Koneista MU-3 tuhoutui 27. marraskuuta 1970 Sumiaisissa polttoaineen loputtua. Lentäjä majuri Seppo Vuorio pelastautui heittoistuimella[10]. Loput koneista on sijoitettu museoihin Suomessa[4]:
