New Yorkin teatterissa uransa 1940-luvulla aloittanut Brando nousi elokuvayleisön suosioon 1950-luvun alussaElia Kazanin elokuvillaViettelyksen vaunu jaAlaston satama. Brandonmetodinäyttelemisen tyyli teki hänestä myös monen kuuluisan näyttelijän esikuvan. Brandoa on yleisesti kutsuttu elokuvahistorian merkittävimmäksi näyttelijäksi.[1][2]
Marlon Brando syntyi Nebraskassa vuonna 1924 myyntimies Marlon Brandon ja amatöörinäyttelijä Dorothy Pennebaker Brandon perheeseen. Hänellä oli kaksi isosiskoa.[3] Äiti oli sukujuuriltaan hollantilainen, ja isä ilmeisesti hollantilais-irlantilais-englantilaista sukua. Suvun saksankielinen sukunimi kirjoitettiin alun perin Brandau.[4]
Perhe muuttiEvanstoniinIllinoisiin vuonna 1930. Brandon isä piti kovaa kuria, ja äiti oli alkoholisti. He erosivat vuonna 1935, mutta palasivat kahden vuoden kuluttua takaisin yhteen ja muuttivat lasten kanssa Libertyvilleen.[3]
Brando on kuvannut lapsuutensa olleen useimmiten onneton.[4] Epävakaassa perheessä kasvaneesta Brandosta tuli jo nuorena kapinallinen. Hän osasi imitoida ihmisten maneereja, mutta koulussa hän ei menestynyt. Hänet lähetettiin sotilaskouluunMinnesotaan. Siellä hän menestyi urheilussa ja teatteriopinnoissa mutta huonosti lukuaineissa, joten hän jätti koulun kesken.[3]
Brando työskenteli ojankaivajana, kunnes hän muutti 18-vuotiaana äitinsä ja siskojensa perässäNew Yorkiin ryhtyäkseen näyttelijäksi. Hän pääsiStella Adlerin oppiin New SchooliinGreenwich Villagessa. Adlerin ohjauksessa Brando kehitti näyttelemistekniikan, johon kuuluivat realismi, spontaanisuus, ajattelu, tunne ja tietynlainen viipyilevästi reagoiva ja mumiseva replikointi. Brando kävi 1940-luvun lopulla myös kuuluisanThe Actors Studion tunneilla, ja häntä pidetäänKonstantin Stanislavskin kehittämän ”metodinäyttelemisen” kuuluisimpana edustajana.[3] Näyttelemistekniikkansa hän oppi kuitenkin Stella Adlerilta, joka opetti Brandon rentoutumaan lavalla ja erottamaan itsensä roolihahmostaan. Tämän seurauksena Brando kykeni muuntautumaan roolihahmoikseen liikkumisensa, puheensa ja ulkonäkönsä muuttamisen kautta.[5]
Brandon läpimurto tapahtui vuonna 1947 Broadway-näytelmässäViettelyksen vaunu, jossa hän esitti Stanley Kowalskia. Brando sai erinomaiset arvostelut ennennäkemättömästä roolisuorituksestaan. Brando esitti Kowalskin roolia myös näytelmästä tehdyssäsamannimisessä elokuvassa vuonna 1951. Brando jätti teatterin lopullisesti vuonna 1953.[3]
Brandon ensimmäinen elokuva oliMiehet (1950).[3] Siinä hän näytteli vammautunutta sotaveteraania. Hän tavoitteli todenmukaisuutta ja valmistautui rooliin viettämällä aikaa veteraanisairaalassa ja liikkumalla pyörätuolilla.[6]
Julius Caesarissa (1953) Brando osoitti pystyvänsä näyttelemään myös klassiseen selväsanaiseen tyyliin. Brando sai 1950-luvun alussa neljä peräkkäistä parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta:Viettelyksen vaunu (1951),Viva Zapata (1952),Julius Caesar (1953) jaAlaston satama (1954), jonka Terry Malloyn roolista hän lopulta voitti Oscarin. Brandon mainetta kapinallisena vahvisti pääosa moottoripyöräjengiläisistä kertovassa elokuvassaHurjapäät (1954).[3]
Vuonna 1961 Brando tuotti, ohjasi ja näytteli elokuvassaVihan riivaama. Hänen uransa oli alamaissa 1960-luvun lopulla, ja hän näytteli tuolloin monessa huonosti menestyneessä vaikkakin kalliissa elokuvassa.[3] OmaelämäkerrassaanSongs My Mother Taught Me (1994) hän kuitenkin kirjoittaa tehneensä mielestään parhaan roolisuorituksensa englantilaisena agenttinaKaribialla vuoden 1969 elokuvassaQueimada.[7]
Brando nousi takaisin huipulle mafiaelokuvanKummisetä (1972) nimiosastaVito Corleonena. Brando oli ollutelokuvan pohjana olleen romaanin kirjoittajanMario Puzon suosikki elokuvan nimirooliin, ja myös ohjaajaFrancis Ford Coppola halusi Brandon Don Corleoneksi. Koska Brando tiedettiin vaikeaksi henkilöksi, elokuvan tuottajat suostuivat hänen palkkaamisensa vain sillä ehdolla, että Brando suostuisi rooliin melkein ilmaiseksi ja antaisi rahalliset takuut siitä, ettei lähtisi kesken kaiken pois. Brandon täytyi myös vakuuttaa tuottajat koe-esiintymisessä. Siinä Brando onnistui muuntautumaan itseään 20 vuotta vanhemmaksi amerikanitalialaiseksi mafiapäälliköksi ja sai roolin. Brando toiKummisedän kuvauksiin oman tapansa näytellä: hän ei opetellut vuorosanojaan kunnolla, vaan vilkuili kaikkialle sijoitettuja lunttilappuja saadakseen replikointinsa vaikuttavan luonnollisella tavalla sanoja haeskelevalta. Hän myös improvisoi paljon. Brando kutsui elokuvan kuvauksia uransa yhdeksi parhaista kokemuksista.[8]
Brando sai Vito Corleonen roolistaan toisen Oscar-palkintonsa.[3] Hän ei kuitenkaan vastaanottanut palkintoa Oscar-gaalassa, vaan lähetti intiaaniaktivistiSacheen Littlefeatherin lavalle puolestaan. Littlefeather kertoi buuausten saattelemana siitä, kuinka Hollywood kuvasi hänen kansaansa.[9]
Brando sai Oscar-ehdokkuuden seuraavanakin vuonnaViimeinen tango Pariisissa -elokuvan pääosasta.[10] Rahapulasta kärsinyt Brando ansaitsi uskaliaan eroottisesta elokuvasta neljä miljoonaa dollaria. Sitä seurasi sarja yhtä rahakkaita rooleja.[11] Brandon viimeiset elokuvat 1970-luvulla ovatMissouri,Teräsmies jaIlmestyskirja. Nyt.[3] Brando palasi 1970-luvulla myös televisioon, ja hän sai ainoanEmmy-palkintonsauusnatsin roolistaan sarjassaRoots: The Next Generations (1979).[12]
Brando oli lihonut 1970-luvulla huomattavasti, mikä rajoitti hänen roolivalintojaan. Vaikka hän ilmoittikin vuonna 1980 lopettavansa näyttelemisen, hän palasi vuonna 1989 ja esiintyi sen jälkeen vielä monessa sivuosassa. ElokuvastaValkoinen kuiva kausi (1989) hän sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden.[3]
Brandon viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 2001 valmistunutValtikka.[3] Elokuvan kuvausten aikana Brando kieltäytyi näyttelemisestä ohjaajaFrank Ozin ollessa läsnä, minkä vuoksi Ozin ohjaustyö tapahtui etäyhteydelläRobert De Niron ja apulaisohjaajan avustamana.[13] Samana vuonna Brando esiintyi myösMichael Jacksonin musiikkivideolla "You Rock My World".[14]
Aivan uransa lopussa Brando ääninäytteli Vito CorleonenKummisetä-tietokone- ja videopeleihin. OhjaajaBryan Singerin mukaanSuperman Returns -elokuvassa (2006) käytettiin Brandon filmistäTeräsmies ylijäänyttä materiaalia. MyösRichard Donnerin viimeistelemässäTeräsmies II -elokuvan uudessa versiossa (2006) käytettiin lähes kolmekymmentä vuotta vanhoja, ennen näkemättömiä kohtauksia, joita ei ollut mukanaRichard Lesterin ohjaamassa teatteriversiossaTeräsmies II (1980). Näin ollen Brandon filmografiaan tuli kaksi elokuvaa lisää hänen kuolemansa jälkeen.
Brando kuoli 1. heinäkuuta 2004 hengitys- ja sydänhäiriöihin. Viimeisinä vuosinaan hän oli kärsinytdiabeteksen oireista jamaksasyövästä.[15] Brandon tuhkat siroteltiin Tahitille jaKuolemanlaaksoon Kaliforniaan.[3]
Brando oli naimisissa kolme kertaa:Anna Kashfin kanssa 1957–1959,Movita Castanedan kanssa 1960–1962 ja tahitilaisenTarita Teriipaian kanssa 1962–1972.[6] Brando myönsi eräässä haastattelussa olleensa suhteissa myös miesten kanssa.[3]
Brandolla oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi poika, toisesta avioliitostaan kaksi lasta ja kolmannesta kaksi lasta. Hänellä oli lapsia myös avioliittojensa ulkopuolella.[6] Testamentissaan Brando tunnusti yksitoista lasta.[16] Brandon vanhin poika Christian surmasi vuonna 1990 siskopuolensa, Brandon tyttärenCheyennen poikaystävän, ja muutamaa vuotta myöhemmin Cheyenne teki itsemurhan. Tämä järkytti Brandoa niin, että hän erakoitui.[3]
Brando rakastuiEtelämerellä sijaitsevaanTahitiin ja sen asukkaisiin ollessaan kuvaamassaKapina laivalla -elokuvaa 1960-luvun alussa, ja osti sieltäTetiaroanatollin itselleen.[17] Brando vietti atollilla paljon aikaansa perheensä kanssa, kehitti sitä isolla rahalla ja omisti sen kuolemaansa asti.[18]
Brando oli myöhempinä vuosinaanradioamatööri nimellä Martin Brandeaux.[19] Tahitilla hänen radioamatööritunnuksensa oli FO5GJ ja Kaliforniassa Beverly Hills KE6PZH.[19]
Brando oli poliittisesti aktiivinen ja puolustiafroamerikkalaisten ja intiaanien oikeuksia.[3]
Brando vieraili syksyllä 1967 SuomessaUnicefinHelsingin kaupunginteatterissa järjestämässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Gaala televisioitiin kolmeentoista maahan. Brandon vierailun lähtökohtana oli hänenIntianBiharissa näkemänsä nälänhätä, ja hän esitti siellä kuvaamansa elokuvan lehdistölle ja kutsuvieraille. Hän puhui kehitysmaiden lasten oikeuksien ja kehitysavun puolesta.[20] Brandoa haastatelleenLenita Airiston mukaan suomalaismedian huomio kuitenkin keskittyi enemmän Brandoon tähtenä kuin hänen sanomaansa köyhyydestä.[21] Brando sai juhlan jälkeen sairauskohtauksen ja hänet vietiin Helsingin Marian sairaalaan tutkittavaksi.[21]
Brando toi näyttelemiseen uudenlaisen realismin ja spontaanisuuden. Hän esitti usein vieraantuneita kapinallisia ja loi mumisevalla replikoinnillaan nuoren amerikkalaisen arkkityypin, joka on samanaikaisesti kapinallinen ja velvollisuudentuntoinen. Brandolta ovat ottaneet näyttelemiseensä vaikutteita esimerkiksiJames Dean,Robert De Niro,Al Pacino,Jack Nicholson jaJohnny Depp.[3]
Brandoa on kutsuttu sukupolvensa merkittävimmäksi näyttelijäksi.[22]Forbes-lehti on nimennyt Brandon Hollywoodin historian toiseksi suurimmaksi näyttelijäksi.[23]Yhdysvaltain elokuvainstituutin listalla Brando on neljäntenä suurimpien amerikkalaisten miesnäyttelijälegendojen joukossa.[24]
Brando kuitenkin jakoi mielipiteitä, ja osa hänen muistokirjoituksistaan oli kriittisiä. Esimerkiksi listology.com-verkkosivusto kutsui Brandoa maailman viidenneksi yliarvostetuimmaksi näyttelijäksi, jaThe Wall Street Journalin teatteriarvostelija Terry Teachout kutsui Brandoa omahyväiseksi ja kurittomaksi ylinäyttelijäksi.[25]
Brando itse vähätteli koko ikänsä näyttelemistä ja omaa uraansa. Hän rinnasti näyttelemisen putkimiehen ja leipurin työhön, eikä pitänyt näyttelijöitä lainkaan taiteilijoina. Näyttelemistä Brando kutsui lähinnä vain hyväksi tavaksi ansaita rahaa, mutta tyydytystä hän etsi mieluummin kärsivien ja voimattomien ihmisten auttamisesta.[26]
↑Kari Salminen: Suurin kaikista? Ilta-Sanomat, 2009, nro 14.1., s. 37.
↑abcdefghijklmnopqrsPhillips, Lela (toim. Gorman, Robert F.): ”Brando, Marlon”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 486–489. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2
↑abMarlon BrandoHistory & Heritage. New Netherland Institute. Viitattu 6.5.2016. (englanniksi)
