 | Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliintarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä neohjeen mukaan. Tarkennus:Paljolti lähteetön |
 | Tämän artikkelin nimi saattaa ollavirheellinen. Ehdotettu uusi nimi onMarian palatsi. Lisää tietoa saattaa ollakeskustelusivulla. |
Marian palatsi (ven.Мариинский дворец,Mariinski dvorets) onpalatsimainen rakennusPietarissa. Se on rakennettu vuosina 1839–1844, ja oli viimeinen keisarillinen palatsi, joka rakennettiin Pietariin.Uusklassista arkkitehtuuria edustavan rakennuksen suunnittelusta vastasi hoviarkkitehtiAndrei Stackenschneider.[1][2]
Se oli lahja keisariNikolai I:ltä tyttärelleenMaria Nikolajevnalle tämän avioiduttua Leuchtenbergin herttua Maximilianin kanssa vuonna 1839.[1][2] Keisarin lapsille rakennettiin Pietariin vielä kolme palatsia lisää,Nikolain palatsi,Uusi Mikaelin palatsi sekäVladimirin palatsi.
Palatsi sijaitseeIisakinkirkon aukiolla, jossa on Nikolai I:n ratsastajapatsas. Palatsin komeista saleista näyttävin on kupolin alla oleva kaksikerroksinenrotunda. Sen lähellä oli talvipuutarha, josta on tehty istuntosali. Palatsin kotikirkko on entistetty. Palatsissa on kokoontunut vuodesta 1994 lähtien Pietarin lakiasäätävä edustusto.[1]
TonttiMoika-joen varrella oli alunperin useitten aatelissukujen kuten Buturlinien, Urusovien ja Repninien omistuksessa. Sen jälkeen se oli kreivi, kenraali Zakar Tšernyševin (1722–1784) omistuksessa. Toisten tietojen mukaan Katariina II lahjoitti sen vuonna 1763 edellisen nuoremmalle veljelle, laivastoasioitten ylimmälle johtajalle, kreivi Ivan Tšernyševille (1726–1797). Hän rakennuttiJean-Baptiste Vallin de la Mothen suunnitteleman rakennuksen, joka valmistui vuonna 1768. Kreivi Tšernyšev lainasi kotiaan silloin tällöin pääkaupungissa vieraileville ulkomaisille arvohenkilöille, kuten Condén prinssi Louis Henrille de Bourbonille. Lopulta kreivi Grigori Tšernyšev (1762–1831) joutui luovuttamaan rakennuksen rahakamarille velkojen pantiksi vuonna 1824. Rakennus purettiin lähes alkutekijöihinsä ja sen paikalle vuonna 1828 valmistui arkkitehtiAlexandr Staubertin suunnittelema rakennus.
Vuosina 1825–1839 Tšernyševin palatsissa, kuten se silloin tunnettiin, toimiNikolain ratsuväkiopisto (Николаевское кавалерийское училище), jossaMihail Lermontovin tiedetään opiskelleen vuosina 1832-1834. Samassa koulussa sen uudessa osoitteessa opiskeli vuosina 1887-1892 myösC. G. E. Mannerheim. Keisari Nikolai I päätti jo vuonna 1838 rakennuttaa palatsin tyttärelleen ja suunnitelmat tilattiin hoviarkkitehti Andrei Stackenschneiderilta.
Palatsi purettiin vuonna 1839, ja materiaaleja käytettiin uudelleen Marian palatsin rakentamisessa. Tonttia laajennettiin ostamalla Novij pereulokin puolelta kolme tonttia lisää. Rakennustyöt aloitettiin heinäkuussa 1839 ja sisustustyöt saatiin valmiiksi loppuvuodesta 1844. Rakennus luovutettiin tarkastuskomitealle 25. tammikuuta 1845.
Palatsissa asui suuriruhtinatar Maria Nikolajevna ja hänen puolisonsa Leuctenbergin herttua Maximilian perheineen ja heidän jälkeensä heidän kolme poikaansa kunnes suurten velkojen vuoksi valtion rahakamari lunasti palatsin vuonna 1884[2] 3 miljoonalla ruplalla.
1800-luvun lopusta lähtien Marian palatsi oliTalvipalatsin jaTaurian palatsin ohella ollut yksi kolmesta Pietarin "poliittisesta" palatsista. Ennen vallankumousta siellä pidettiinvaltakunnanneuvoston istuntoja ja se toimiväliaikaisen hallituksen istuntopaikkana vuonna 1917.[1][2]
Ilja Repinin Venäläisen taiteen museon kokelmissa oleva maalaus "Valtakunnanneuvoston seremoniallinen istunto 7. toukokuuta 1901" vuodelta 1904 on sijoitettu kaksikerroksiseen rotunda-saliin.[2]
Hankkeen pääarkkitehti Andrei Stackenschneider suunnitteli päärakennuksen, jonka lisäsi suunniteltiin joukko huoltorakennuksia: kamariherran asunto, tallit, pesula, useita vajoja ja keittiöitä. Selviytyäkseen tällaisesta työmäärästä arkkitehti rekrytoi avustajia. Stackenschneider palkkasi usein nuoria Taideakatemiasta valmistuneita ja uskoi heille tärkeitä tehtäviä. Ainoa ehto, jonka hänen esimiehensä asettivat hänelle, oli ottaa jokaiselta heistä kirjallinen sitoumus "ei kuulu salaseuroihin", mikä heijasteli vielä vuoden 1825dekabristikapinaa. Piirustusosastoa johti arkkitehti August Lange, hänen vanhempi assistenttinsa oli arkkitehti Vladimir Schreiber ja kiviseppämestarina sveitsiläissyntyinen Leone Adamini. Pavel Karmine ja Ivan Kozlianinov avustivat huoltorakennusten suunnittelemisessa.
Palatsin punertavanruskea julkisivu on taidokkaastirustikoitu eli muovailtu muistuttamaan harkotusta ja siinä on perinteiseenuusklassiseen tyyliinkorinttilaisen järjestelmän pylväitä. Suunnittelu on kuitenkin saanut inspiraationsa 1600-luvun ranskalaisestabarokkityylistä. Muuteklektiset vaikutteet näkyvätuusrenessanssityylisessä ulkokoristelussa ja sisustuksessa, jossa jokainen huone on suunniteltu eri historialliseenkertaustyyliin.[1]
Tontin epäsäännöllisen muodon vuoksi palatsi sai hieman epäsymmetrisen ääriviivan. Edestäpäin katsottuna oikea siipi on lyhyempi kuin vasen ja sijaitsee pienessä kulmassa aukioon nähden, koska se kulkee Voznesenski prospektin suuntaisesti. Pääjulkisivua rytmittävät kolmerisaliittia eli rakennusta jakavaa rakenneosaa, joita on vasemmalla ja oikealla puolellakorostettupäätykolmioilla. Keskiosa tulee hieman eteenpäin ja sitä täydentää attika eli ullakko-osa, jossa on suuretvoluutta koristeet.[2]
Julkisivun muotoilu oneklektinen, siinä yhdistyvät sekä klassismille tyypillinen pystylinja että barokkielementit pienissä veistoksellisissa muodoissa. Kaikki koristeveistokset on tehnytDresdenin taideakatemiasta valmistunut Joseph Karl Gottlieb Hermann. Marian palatsissa arkkitehti Stackenschneider käytti suunnitelmissaan julkisivun koristeluun ensimmäisen kerroksen tasolla italialaisen renessanssin palatseille tyypillistä fasetointia elirustikoinnilla, jota ei aiemmin oltu käytetty Venäjällä.
Sisätilojen asettelu suunniteltiin siten, että taloustilat olivat sivukatujen Voznesenski prospektin ja Novy Pereulokin puolella. Asuintilat sijoittuivat sisemmälle rakennusta hiljaisten sisäpihojen puolelle. Ensimmäistä kertaa Venäjälllä Stackenschneider suunnitteli salisarjan, joka kulki rakennuksen syvyyssuunnassa eikä pääjulkisivun suuntaisesti. Suuriruhtinattaren ja herttuan kaksi yksityishuoneitten huoneistoja yhdisti keskuskäytäväjärjestelmä.
Mielenkiintoinen sisustusyksityiskohta on rakennuksen länsiosan päädyssä sijaitseva ramppi, jolla ei tuolloin ollut vastineita Venäjällä. Nikolai I pyysi nimenomaan sen rakentamista Maria Nikolajevnalle, jolla oli kipuja jalkojen nivelissä eikä hän pysynyt astumaan portaita. Valurautainen kierreramppi "portaat ilman portaita" päällystettiin asfaltilla ja aidattiin mahonkipäällysteisellä valurautakaiteella. Ovaalinmuotoisen rampin kuilussa oli lasikatto.[3]
Rakennuksen lämmittämiseksi asennettiin 1830-luvulla Venäjällä kehitelty Ammosov-kuumailmauunijärjestelmä, vesi- ja viemärijärjestelmä, ja myös ilmanvaihtojärjestelmää suunniteltiin.
.jpg)
1850-luvulla rakennettiin talvipuutarha jaNikolaos Ihmeidentekijälle pyhitetty palatsikirkko. Kaksikerroksiseen talvipuutarhaan asennettiin suihkulähde, jonka muoto lainattiinBatšisarain palatsista. Höyrylämmityksen ansiosta puutarha pysyi lämpimänä ympäri vuoden, siellä kasvoi palmuja ja eksoottisia kasveja ja riippuvissa häkeissä oli trooppisia lintuja.
Herttua Maximilian ja suuriruhtinatar Maria olivat suuria taiteen asiantuntijoita ja suosijoita. He keräsivät Marian palatsiin kokoelman, jotaThéophile Gautier kutsui "yhdeksi aikansa parhaista yksityiskokoelmista".[4] Herttua toi mukanaan suvulleen kuuluneesta Münchenin galleriasta osan maalauksista, joihin kuului töitäGiovanni Bellininiltä,Pietro Peruginolta,Agnolo Bronzinolta,Rafaelilta,Lorenzo Lottolta,Jan Steeniltä,Hans Memlingiltä,Antoon van Dyckiltä,Diego Velázquezilta jaBartolomé Murillolta. Kokoelmaa täydennettiin venäläisten taiteilijoidenIvan Aivazovskin,Karl Brjullovin,Carl Timoleon von Neffin sekä muiden taiteilijoiden maalauksilla. Kirjasto sisälsi yli 50 000 nidettä, joista monet olivat aiemmin kuuluneet Maximilianin isälleEugène de Beauharnaisille. Lisäksi herttua oli kiinnostunutnumismatiikasta ja geologiasta, ja hänen raha- ja mineraalikokoelmiaan säilytettiin myös Marian palatsissa.[5]
Sisustuksen, jossa jokainen huone sai yksilöllisenuusrenessanssi,uusbarokki taiuusklassismi tyylin, toteuttivat perspektiivimaalari Fjodor Klages (1814–1900), arkkitehti ja piirtäjä Alexander Kolman (1812–1869), Alexander Katin, tanskalainen kuvanveistäjä David Jensen (1816–1902), italialainen koristemaalari Antonio Vigi (1764–1844) ja Johann Drollinger sekästukko kuvanveistäjät Timofei Diliov, I. Jaišnikov ja I. Kosolapov. Kalusteet valmistivat huonekalupuuseppämestarit Vasili Bobkov ja Nikolai Tarasov. Pääarkkitehti Stackenschneider suunnitteli monia yksityiskohtia itse, hänen tekemänsä luonnos pääportaikon kuparikynttelikölle on säilynyt. Materiaaleina käytettiiin vain korkealuokkaisia puu- ja kivilajeja kustannuksissa säästelemättä.
Päävestibyyli oli koristeltu vaaleanpunaisesta tweed-marmorista tehdyillä pylväillä, lattiat päällystettiin saksalaisilla Mettlach-keramiikkalaatoilla ja katonristiholveihin maalattiinarabeski koristekuvioita. Huoneessa oli myös siperialaisesta vihreästä marmorista valmistettu takka. Eteisaulan takana oli suureen portaikkoon johtava sali, jonka kattoon oli maalattu kullattu koriste, jossa oli omistajienmonogrammit. Aulan ja portaidenfriisissä kulki korkokuva, kopioBertel Thorvaldsenin teoksesta vuosina 1811-1812Quirinalen palatsiin Roomassa. Siitä tehdyn valoksen ja muotin osti ja toi Pietariin Joseph German. Suuren vastaanottohuoneen keskellä seisoiAntonio Canovan vuonna 1814 marmorista tekemä veistos "Kolme sulotarta", jonka herttua Maximilianin isäEugène de Beauharnais oli hankkinut Roomasta.
Rotunda, joka oli palatsin keskeinen elementti, sijaitsi vastaanottosalin takana. Pyöreäksi suunnitellun lähes 17 metriä korkeaa huonetta ympäröi kaksikerroksinen valkoisten marmoripylväskäytävien kehä ja sitä peitti kupoli, jossa oli valoa antavalanterniini. Katto koristeltiinstukkolla ja kultauksella, ja ensimmäisen kerroksen yläpuolelle asennettiinlyyraa pitelevät kullatutaarnikotkafiguurit. Muita sisustuselementtejä olivat monímutkaisesti kuvioitu upote- eliintarsiakoristeinen parketti sekäruusupuiset ovet, joissa oli helmiäis- ja norsunluu-upotuksia.
Rotundan takana oli Pompeji-sali, jonka koristeluun Stackenschneider sai inspiraationsa Etelä-Italian matkaltaanVesuviukselle sekäVatikaanin palatsin maalauksista. Johann Drollinger työskenteli maalattujen medaljonkien parissa. Antiikin freskojen hengessä tehtyinä ne sisälsivät kohtauksia venäläisen kirjallisuuden klassikoidenAleksandr Puškinin,Gavrila Deržavinin jaVasili Žukovskin runoista. Pompeji-salingalleriaosa oli sisustettu samalla tyylillä: sen seinät ja katto oli koristeltuarabeskeilla, ja sitä valaisivataarnikotkahahmoilla koristetut pronssiset kynttiläkruunut.
Konsertti- eli tanssiaissali oli sisustettu hillitysti, sileissä seinäpaneeleissa oli vainmeanderi- eli juokseva koira koristereunus. Aulassa oli marmoritakka, joka oli koristettukaryatideilla, mutta muu sisustus ei kilpaillut Antonio Vigin friisimaalauksen kanssa, joka oli huoneen pääkoriste-elementti. Fresko sisälsi antiikin tarujen kohtauksiaMars-jumalasta jaVenus-jumalattaresta. Tämä fresko oli hänen viimeinen työnsä eikä hän ehtinyt lunastaa palkkiotaan ennen kuolemaansa.
1880-luvulla palatsi alkoi toimia valtioneuvoston sijaintipaikkana. 1890-luvulla se kunnostettiin ja rakennettiin osittain uudelleen arkkitehtiLudwig Petersonin johdolla. Tanssiaissali annettiin Ministerineuvoston käyttöön. Suuri soikea ruokasali ja ovaali salonki muutettiin työhuoneiksi ja herttuan kirjasto muutettiin suuriruhtinattaren vastaanottotilaksi. Palatsi sähköistettiin vuonna 1893. Vuosina 1906-1908 arkkitehtiLéon Benois'n johdolla lisättiin erillinen rakennus Suurta konventtitaloa varten, ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmä sekä lähes koko katto uusittiin ja talvipuutarha suihkulähteineen purettiin.[6]
Rakennus toimi asuntolana, hostellina sekä toipilaskotina 1920- ja 1930-luvulta aina vuoteen 1944 asti. Tämän jälkeen rakennuksessa tehtiin ensimmäisiä entistystöitä, jotta sisustus ei vaurioituisi lisää. Vuodesta 1945 lähtien palatsissa toimi Leningradin kaupunginvaltuusto ja Leningradin kaupungin toimeenpaneva komitea. Vuonna 1947 entinen valkoinen sali suunniteltiin uudelleen heidän tarpeidensa mukaan, ja Antonio Vigin friisien eteen ripustettiin Vladimir Serovin maalauksia. 1960- ja 1970-luvuilla palatsissa tehtiin ensimmäinen kokonaisvaltainen entisöinti, jonka aikana kunnostettiin Pompeiji gallerian maalaukset sekä punaisen ja valkoisen salin sisätilat. 1990-luvulla kunnostettiin ja osittain entistettiinNikolaos Ihmeidentekijän kotikirkko, jonka paikalle oli rakennettu vuonna 1929 elokuvateatteri, jolloin maalaukset oli peitetty ylimaalaamalla jaikonostaasi purettu.
2010-luvulla tehtiin sarja entistämistöitä, joiden aikana kunnostettiin suuri ruokasali, sininen salonki, Pompeiji-salin gallerian ovet ja parkettilattia. Vuonna 2015 tehtiin uudelleen Grigori Gagarinin maalaukset palatsin kotikirkkoon.[7]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheestaMariinskin palatsiWikimedia Commonsissa