Marabout (arab.مُرابِط,murābiṭ) eli "sidottu" tai "kiinnitetty" tai "Jumalaan kiinnitetty mies" on afrikkalaisessaislamissa pyhä mies tai pyhimys. Hänen asuinpaikkansa oliribāṭ eli linnoitettu luostari, jolla oli sekä uskonnollinen että sotilaallinen tehtävä.[1]
Maraboutit olivat kunnioitettuja pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia,suufiryhmien johtajia,Koraanin opettajia tai vaeltavia askeetteja.[2] Maraboutien voima perustui siihen, että heillä olibaraka eli yliluonnollinen voima, joka teki heistä pyhimyksiä.[3] He olivat myös profeettaMuhammedin jälkeläisiä elišarifeja.
Kun islam levisi Länsi-Afrikassa 1100-luvulla, sen levittäjistä käytettiin sanaaal-murābiṭūn (almoravidit) ja hengellisistä johtajista sanaamurābiṭ. 1300-luvulla sana alkoi Marokossa tarkoittaa suufiveljeskunnan johtajaa. Algeriassa sana liitettiin pyhimyshautaan, jollaisista tuli pyhiinvaelluskohteita.[1]
Marokossa 1400-luvullamarinidien aikaa seurasi kaksisataa vuotta kestänyt hajaannus, jonka aikana paikalliset pyhät miehet ja suufiveljeskuntien johtajat,maraboutit, saivat valtaa maaseudulla ja levittivät teokraattista anarkiaa ja lahkolaista uskonkiihkoa.[4] Heidän poliittiset luomuksensa olivat pieniä, aggressiivisia ja utopistisia kommuuneja.[2]
Maraboutien voima perustuibarakaan, joka tarkoittaa siunausta jumalallisen suosion mielessä. Siunaukseen kuului myös aineellinen vauraus, fyysinen hyvinvointi, onni, runsaus ja maagiset voimat. Pyhyys ilmeni maan päällä siten erityisenä voimana ja kykynä. Sitä oli ihmisissä vaihtelevassa määrin mutta maraboutilla erityisen runsaasti. Henkilö oli marabout joko ihmetekojensa perusteella tai siksi, että hän oli Muhammedin jälkeläinen (šarif), tai molemmista syistä.[5]
Marokossa kysymys pyhyyden kahdesta lähteestä politisoituialaviittidynastian noustua valtaan 1600-luvulla. Hallitsijat korostivat profeetallisen syntyperän etuasemaabarakan lähteenä ihmeperustaiseen verrattuna ja näin heidän omaa asemaansašarifeina ja sitenmarabouteina.[5]
Jo Marokon ensimmäinen varsinainen kuningas,Idris II, oli julistanut olevansašarif, mutta hänen valtansa rajoittui vainFesin lähiympäristöön. Idrisien genealoginen vaatimusbarakasta jäi nopeasti visionäärisen maraboutismin varjoon. Sen jälkeenalmoravidien jaalmohadien nousu dynastioiksi merkitsi persoonallisen karisman voittoa hallitsemisperusteena.[6]
1100-luvulta lähtien erityisesti Marokosta kehittyi suufilaisuuden keskus, minne 1400-luvulta lähtien alkoi syntyi suufilaisia veljeskuntia.[7]
Sanallasiyyid tarkoitetaan sekä kuollutta pyhimystä että hänen hautaansa, josta saattoi tulla kulttikeskus ja pyhiinvaelluksen kohde.Siyyid-kompleksiin kuuluivat lisäksi pyhimyksen isälinjaa kulkevat jälkeläiset sekä kultti, jonka avulla pyhimyksenbaraka tuli sen harjoittajien ulottuville heidän hyödykseen. Hauta on tyypillisesti matala, valkoinen, usein kupolilla varustettu kivirakennus puun alla, kukkulalla tai avoimessa maastossa sijaitsevana bunkkerina. Esimerkiksi Marokossa niitä on tuhansittain pitkin maata.[8] Lähi-idänsalafistiset muslimit ovat pitäneetsuufilaista pyhimyskulttia islamin vastaisena, ja tämä on johtanut tilaisuuden tullen muistomerkkien ja moskeijoiden tuhoamiseen.[9]