Mainilan laukaukset oli Mainilan kylässä tapahtunut, Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, joka johtiSuomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinentalvisota Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.
Neuvostoliiton mukaan 26. marraskuuta 1939 sen alueella sijaitsevassa Mainilan rajakylässäValkeasaaressa oli kuollut neljä harjoituksissa ollutta rajajoukkojen sotilasta Suomen puolelta tulleeseentykki- jaheitintuleen.[1][2] Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen.
Todellisuudessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston everstiP. G. Tihomirov toteutti saamansa salaisen käskyn ammuttamalla tykistöllä Mainilan kylää pohjoisesta. Tulittava patteri sijaitsi parin kilometrin päässä ammuttujen kranaattien räjähdyspaikasta rajan mutkassa siten, että näytti kuin tulitus olisi tullut Suomen puolelta.[3] Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet[4][5] kyseessä olleen Neuvostoliiton itsensälavastama tykistöisku, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. Mainila ei tuolloin ollut Suomen tykistön kantaman sisällä, koska tykit oliMannerheimin nimenomaisesta käskystä vedetty kauaksi rajalta, sillä Neuvostoliiton odotettiin järjestävän jonkin tapahtuneen kaltaisenprovokaation.
Neuvostoliiton ulkoministeriVjatšeslav Molotov lähetti 26. marraskuuta 1939 Suomen Moskovan-lähettiläsAarno Yrjö-Koskisellenootin, jonka mukaan Suomen puolelta oli sanottuna päivänä klo 15.45 ammuttu seitsemän tykistön laukausta Neuvostoliiton puolelle. Nootin mukaan ne olivat surmanneet kolmesotamiestä ja yhdenaliupseerin sekä haavoittaneet seitsemää sotamiestä ja kahtapäällystön jäsentä.[1] Nootissa sanottiin edelleen:[1]
»Suomen alueelta tapahtuneenprovosoivan ja neuvostojoukkoihin kohdistuneen tykistöammunnan johdosta neuvostohallitus on pakotettu toteamaan, että suomalaisten joukkojen keskittäminenLeningradin läheisyyteen ei ainoastaan muodosta uhkaa Leningradille, vaan itse asiassa on Neuvostoliittoa vastaan vihamielinen teko, joka jo on johtanut hyökkäykseen neuvostojoukkoja vastaan ja aiheuttanut uhreja.»
»Neuvostohallituksen tarkoituksena ei ole paisuttaa tätä, päällystön mahdollisesti huonosti johtamien Suomen armeijan joukko-osastojen suorittamaa inhottavaa hyökkäystoimenpidettä, mutta se haluaisi, ettei tällaisia inhottavia tekoja vastedes tapahtuisi. Tämän johdosta neuvostohallitus esittäen jyrkän vastalauseen tapahtumien johdosta, ehdottaa, että Suomen hallitus viipymättä siirtää joukkonsaKarjalan kannaksella kauemmaksi rajalta, 20–26 km:n päähän ja täten estää uudistuvien provokaatioiden mahdollisuudet.»
Neuvostoliiton propagandaviranomaiset käyttivät Mainilan laukauksia viipymättä hyväkseen Neuvostoliiton väestön mielialan muokkaamisessa. Jo seuraavana yönä järjestettiin uhkaavia mielenosoituksia työpaikoilla, joilla oli meneillään yövuoro, ja seuraavana päivänä mielenilmaukset jatkuivat. Eri puolilla maata vaadittiin ”kapitalistien aseistamien suomalaistenkulakkijoukkojen siirtämistä pois Neuvostoliiton rajan ulottuvilta”, ”Cajanderin ja muiden kapitalismin rosvopäälliköiden karkottamista puolalaistenBeckin jaMościckin seuraan” sekä ”suomalaisten seikkailijoiden pyyhkäisemistä maan pinnalta”.[6]
Samantapainen propagandakampanja oli järjestetty jo aiemmin, ennen puna-armeijan hyökkäystäPuolaan. Syyskuun 14. päivänä 1939, jolloinHitlerin Saksa oli miehittänyt jo miltei kokonaan sen osan Puolasta, joka sille oli varattuMolotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa,Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajaPravda oli syyttänyt Puolan ”johtavia piirejä” vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Lehti oli muistuttanut lukijoitaan siitä, että Puolan alueella asui kahdeksan miljoonaaukrainalaista ja kolme miljoonaavalkovenäläistä.[7] Kun puna-armeija oli ollut valmis miehittämään Neuvostoliitolle varatun alueen Puolasta, ulkoministeriVjatšeslav Molotov oli julistanut Neuvostoliiton velvollisuutena olleen kiirehtiä suojelemaan venäläisten heimoveljiä, jotka olivat Puolan valtion hajottua jääneet alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”.[8]
Neuvostoliiton nootin vuoksi Suomen hallitus pani välittömästi toimeen tutkimuksen asiasta. Siinä todettiin, että Suomen puolella oli kyllä kuultu tykinlaukauksia, mutta niitä ei ollut voitu ampua Suomen puolelta. Seuraavana päivänä Yrjö-Koskinen välitti Molotoville Suomen hallituksen vastausnootin, jossa tapahtumissa todettiin:
»Suomen puolelta on voitu nähdä räjähdyspaikka, Mainilan kyläaukea, joka sijaitsee vain noin 800 m rajasta aukean pellon takana. Äänien perusteella, jotka ovat aiheutuneet kuulluista seitsemästä laukauksesta, on voitu todeta, että ase tai aseet, joilla ammunta on suoritettu, ovat sijainneet noin 1 ½ – 2 km kaakkoon räjähdyspaikasta. Havainnot laukauksista oli merkitty asianomaisenrajavartioston päiväkirjaan heti tapahtuman sattuessa.»
Nootissa todettiin edelleen, että Suomessa ei tykistöä ollut sijoitettu niin lähelle rajaa, että niillä olisi edes voitu ampua Neuvostoliiton puolelle. Kuitenkin Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan siitä, että molemmin puolin joukot siirrettäisiin tietyn matkan päähän rajasta. Nootissa ehdotettiin myös, että molempien maiden raja-asiamiehet yhdessä selvittäisivät tapauksen sen mukaan kuin asiasta oli sovittu vuonna 1928 tehdyssä, raja-asiamiehiä koskevassa sopimuksessa.[1]
Molotov jätti 28. marraskuuta Yrjö-Koskiselle uuden nootin, jossa Suomen hallituksen vastausnootin katsottiin kuvastavan ”Suomen hallituksen syvää vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan” ja johtavan ”molempien maiden välisten suhteiden äärimmäiseen kärjistymiseen”. Nootissa sanottiin edelleen:
»Sitä tosiseikkaa, että Suomen hallitus kieltää suomalaisten joukkojen ampuneen neuvostojoukkoja tykistötulella, josta aiheutui uhreja, ei voida selittää muuksi kuin yleisen mielipiteen harhaanjohtamiseksi ja ammunnan uhrien ivaamiseksi. Ainoastaan vastuuntunnon puute ja halveksiva suhtautuminen yleiseen mielipiteeseen ovat voineet sanella tämän yrityksen selittää tämä inhottava tapaus neuvostojoukkojen tykistöammuntaharjoitukseksi aivan rajalinjalla suomalaisten joukkojen näkyvissä.»
»Suomen hallituksen kieltäytyminen poistamasta joukkojaan, jotka ovat suorittaneet vihamielisen neuvostojoukkoihin kohdistuvan ammunnan, sekä hallituksen vaatimus suomalaisten ja neuvostojoukkojen samanaikaisesta siirtämisestä, joka edellytetään tasavertaisuuden periaatteesta johtuvaksi, paljastaa Suomen hallituksen vihamielisen halun pitää Leningradia uhan alaisena. Itse asiassa tässä ei ole kysymys suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen asemien samankaltaisuudesta. Neuvostovenäläiset joukot eivät uhkaa Suomen elinkeskuksia, sillä nämä joukot ovat satojen kilometrien päässä niistä, kun taas suomalaiset joukot sijaitsevat 32 kilometrin päässäSosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton elinkeskuksesta Leningradista, jonka väkiluku lasketaan 3,5 miljoonaksi, ja ovat sille välittömänä uhkana. On turhaa korostaa sitä, että neuvostojoukkoja ei oikeastaan voida siirtää minnekään, koska neuvostojoukkojen siirto 20–25 kilometrin päähän rajasta merkitsisi niiden sijoittamista Leningradin esikaupunkeihin, mikä olisi aivan järjetöntä Leningradin turvallisuuden kannalta.»
Samassa nootissa Neuvostoliitto ilmoitti myös irtisanovansa vuonna 1932 tehdynhyökkäämättömyyssopimuksen, vaikka sitä ei sopimuksen mukaan olisi voitu edes irtisanoa ennen vuotta 1945.[1]
Yrjö-Koskinen välitti Molotoville vielä 29. marraskuuta uuden nootin, jossa vedottiin hyökkäämättömyyssopimuksen 5. artiklaan. Sen mukaan kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset riidat, olivatpa ne mitä laatua tahansa, oli ratkaistava oikeudenmukaisuuden hengessä ja yksinomaan rauhallisin keinoin. Nootissa ehdotettiin erityisen sovittelulautakunnan kutsumista koolle käsittelemään syntynyttä erimielisyyttä tai vaihtoehtoisesti alistamaan ratkaisu ulkopuolisen puolueettoman välittäjän suoritettavaksi. Suomi ilmoitti myös olevansa valmis siirtämään Karjalankannaksella olevat joukot,raja- jatullivartiojoukkoja lukuun ottamatta, ”sellaiselle etäisyydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.”[1]
Suomen hallituksen 29. marraskuuta lähettämään noottiin ei vastattu. Mutta ennen kuin Yrjö-Koskinen oli saattanut sen perille, hän joutui vastaanottamaan Neuvostoliitolta vielä yhden nootin:
»Kuten tunnettua suomalaisten joukko-osastojen hyökkäykset neuvostojoukkoja vastaan jatkuvat ei ainoastaan Karjalan kannaksella, vaan myös neuvostoliittolais-suomalaisen rajan muissakin kohdissa. Neuvostohallitus ei voi kauempaa sietää tällaista tilannetta. Muodostuneen tilanteen johdosta, josta vastuu lankeaa yksinomaan Suomen hallitukselle, Neuvostoliiton hallitus ei voi enää ylläpitää normaaleja suhteita Suomeen ja on pakotettu kutsumaan pois Suomesta poliittiset ja taloudelliset edustajansa.»
Tämä nootti merkitsi siis Neuvostoliiton ja Suomen välistendiplomaattisten suhteiden katkaisemista.[1]
Joidenkin historioitsijoiden mukaan Mainilan laukauksia ei koskaan edes ollut: esimerkiksiPietarin valtionyliopiston uuden historian professori Vladimir Baryšnikov julkaisi vuonna 2004 artikkelin, jonka mukaan Mainilan laukauksia ei ammuttu. Baryšnikovin mukaan kysymys oli vainMoskovan radiossa esitetystä väitteestä, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Tätä Baryšnikov perustelee monella seikalla: väitettyjen laukausten uhrien henkilöllisyys ja heidän hautapaikkansa eivät ole tiedossa, eikä Suomen arkistoista löydy yhteneviä ja selviä silminnäkijähavaintoja tapahtumasta. Sodan perusteeksi Moskovan radio esitti tekaistun väitteen Mainilan laukauksista. Baryšnikovin mukaan Suomen viranomaiset ryhtyivät etsimään todisteita Neuvostoliiton itse ampumista laukauksista. Tuloksena oli kokoelma epäselviä todistajanlausuntoja.lähde?
Historioitsija Pavel Aptekar kävi läpi myöhemmin salauksesta vapautuneita dokumentteja, eikä löytänyt merkkejä ihmishenkien menetyksistä alueella. Tästä hän päätteli, että Mainilan laukaukset oli lavastettu[9]. Myös muiden lähteiden mukaan neuvostoliittolaisista arkistoista ei ole löytynyt raportteja Mainilan laukausten uhreista, joten kukaan ei tiettävästi kuollut[10].
On esitetty, ettäSuomen rajavartioston tähystystornista kuultiin ja havaittiin viisi tykinlaukausta kello 14.30–15.00 ja kaksi heittimen laukausta kello 15.00–15.05, ja että rajavartijoiden todistuksen mukaan pystyttiin varmentamaan, että kranaatit tulivat Neuvostoliiton puolelta[10]. Neuvostoilmavoimissa lentäjänä ollutMikko Kopra kertoi nähneensä harjoituslennolla 26. marraskuuta 1939 seuraavaa: "...lennon aikana osastosta havaittiin Kirjasalon mutkassa Inkerin alueella neuvostojoukkojen tykkitulta. Putkien suunta oli jokseenkin 240 astetta. Maalit olivat omalla puolella Mainilassa. Ammukset lensivät Suomesta työntyvän maakaistaleen yli. Raja ei ollut maastossa viivasuora. Mainilasta katsottuna laukaukset tulivat kuin Suomen alueelta. Päivä oli 26. marraskuuta 1939 ja kello oli jokseenkin tarkalleen 15."[11]
Mainilan laukausten juoni mahdollisesti kopioitiin vuoden 1939 maaliskuunpuna-armeijan strategisen sotapelin alkuasetelmasta. Sen lähtökohtana oliSaksan,Puolan, Suomen,Viron jaLatvian liitto Neuvostoliittoa vastaan. Asetelmaan kuului, ettäKarjalankannaksella oli Mainilan alueella tapahtunut rajakahakoita, jotka johtaisivat pian avoimeen sotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.[12]
Jatkosodan aikana18. divisioonan joukot etenivät Rajajoelle31. elokuuta 1941 ja alkoivat valmistella Mainilan kylän valtausta. Divisioonan komentaja eversti Pajari ymmärsi tapauksen propaganda-arvon ja järjestiTK-miehille tykistökeskityksen Mainilaan. Kylä vallattiin pari päivää myöhemmin.[13]