Romaaniset kielet, kutenespanja ja ranska, kehittyivät klassisen latinan puhutusta muodosta,vulgaarilatinasta.Euroopan lisäksi romaanisia kieliä puhutaan myös kaikkiallaLatinalaisessa Amerikassa. Osa romaanisista kielistä ei välttämättä eroa toisistaankiinan jaarabian murteita enempää, vaikka ne määritellään eri kieliksi.[3][4]
KeisariTituksenriemukaaressa lukee latinaksi: SENATUS POPULUSQUE ROMANUS DIVO TITO DIVI VESPASIANI F. VESPASIANO AUGUSTO (”Rooman senaatti ja kansa jumalalliselle Titus Vespasianus Augustukselle, jumalallisen Vespasianuksen pojalle”).
Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltäänLatiumin alue Italiassa) yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukieletoski,umbri javolski, etelän kreikkalaisalueidenkreikka sekäisolaattikielietruski.Varhaislatinaa on säilynyt vain katkelmia.
Rooman imperiumin mukana kieli levisi kokoVälimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenäpuunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta, ainakarolingiselle ajalle (700–800-luvuilla), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin. Kirjakielenä latinan asema säilyirenessanssiaikaan saakka.
Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuutasavallan lopulle jakeisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiälatinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivatLucretius,Catullus,Vergilius,Horatius,Livius,Ovidius,Julius Caesar jaCicero.
Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultakautta seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti mutta varsin kevein perustein pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultakauden kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivatSeneca,Tacitus,Juvenalis,Apuleius jaPetronius.
Arvottavat käsitteet ”kultakausi”, ”hopeakausi” ja ”klassinen” ovat nykyajan käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.
Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää arkipäiväistä latinaa. Sillä tarkoitetaan yleisesti puhekieltä ja erityisesti ”rahvaan” puhumaa latinaa, mutta käsitteellä viitataan oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikin aikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.
Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta länsiosiin.Länsi-Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinanmurteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivätromaaniset kielet – muun muassa ranska,espanja,portugali,galego,romania,italia,retoromaani,provensaali,katalaani jasardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, ettäenglanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80 % sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.
Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana ”hevonen”,cheval, juontaa juurensa latinan ”kaakkia” tai ”konia” tarkoittavasta sanastacaballus eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanastaequus.
Vaikkakeskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, latina pysyi yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka jagermaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksiIrlantiin,Saksaan jaPohjoismaihin.
Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina ”syntyi uudestaan” varhaiskeskiajan vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä pysäytti latinan luonnollisen kehityksen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä; kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Latinaan ilmestyi monia piirteitä kirjoittajien omista äidinkielistä. Sanojenortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, ettäErasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvänrenessanssiin.
Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oliad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät ”puhdistamaan” latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin ”goottilaiseksi”, termi joka sisälsi oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.
Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.
Uuslatinalla tarkoitetaan renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatina on käytössä tieteen kielenä.Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta.Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensaPhilosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden ymmärtämä yhteinen kieli. Myösdiplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Diplomatian kielenä latinaa voitiin pitää vaihtoehtona, joka oli kaikkien osapuolien yhteinen kieli.Louis Pasteur,Marie Curie ja monet muut jatkoivat latinan kielen säilymistä tieteen alalla. Tänä aikana latina yhteisöllisenä viestinnän kielenä menetti merkitystään.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikkiyliopistot vaativat latinan taitoa. Opiskelijoille latina puhekielenä oli yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat.Pariisin kaupunginosa, jossaSorbonnen yliopisto sijaitsee, sai nykyäänkin käytetyn nimenQuartier Latin. 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa.
Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevätroomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojensäiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.
Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osaylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistollisetväitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.
Latina vaikuttisuomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti.[5]tarkistettava
Kuten muuallakin Euroopassa, latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana kielenä.[5]
Yleisradio lähetti kesäkuuhun 2019 latinankielistä uutislähetystäNuntii Latini, jossa kerrottiin viikoittaisia tapahtumia latinaksi.[6]Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja jaElvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.
Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin 47 latinan kieltä käsittelevää väitöskirjaa.[7]
Latina vaikuttaa edelleen monin tavoin, ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa, kutenVolvo (suom.minä pyöritän)[8], tai näennäislatinaa, joka muistuttaa latinaa, kuten Destia.[9] Tunnetuimmat ovat latinankielisetlentävät lauseet, kutenAlea iacta est ('Arpa on heitetty.'). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.
Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita niin sanottujasivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.
Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan:Canis lupus – susi,Corvus corax – korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiäpiirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta.
Katolisessa kirkossa latinan kieltä käytetään erimaalaisten pappien kesken useissa jumalanpalvelukseen liittyvissä yhteyksissä.Vatikaanin viralliset asiakirjat ovat latinaksi. Vatikaanissa latinan sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille kehitetään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD ondiscus compactus).
Romaaniset kielet, jotka ovat kehittyneet latinasta, ovat tutkimusmatkailijoiden ja siirtomaa-ajan myötä levinneet ympäri maailmaa. Tummankeltainen väri merkitsee virallisen kielen asemaa ja vaalea suurta vähemmistöä.
Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotustavulgaarilatinasta. Myös muutindoeurooppalaiset kielet, kutenkelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.
Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaalingua, "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se onlengua, portugalissalíngua, italiassa jagalegossalingua, ranskassalangue,katalaanissallengua, sardissalimba ja romaniassalimbă. Englanti puolestaan on saanut omanlanguage-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannintongue,saksanZunge jaruotsintunga.[10]
Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa.Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia.Verbejä japronomineja käytetään vähän, muttasubstantiiveja,adjektiiveja ja lyhenteitä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaangenetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.
Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksidementia (henkinen tylsistyminen) taiulcus (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksiabscessus profundus (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistäfractura humeri (olkavarrenluun murtuma).
Osa latinankielisenRaamatun käsikirjoitusta 500-luvulta.
Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimallapiirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.
Nykyään Suomessa käytetään yleensä suomea äidinkielenään puhuville sopivaksi mukailtua ja yksinkertaistettua versiota latinan niin sanotusta klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön ennallistus tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
c lausutaan aina k:na:circus[ˈkirkus]
ae ja oe lausutaan ee:nä, esimerkiksiamoenae[aˈmeːneː], luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksiaer[ˈaːer], ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitääntreemalla ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kutenTurun yliopistossa, noudatetaan aikaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun[ai̯] ja[oi̯].
Todennäköisesti tasavallan lopun aikojen ääntämys olisi ollut näiden kahden välimaastossa – suunnilleen[ae],[oe], kuten Savon murteessa suomen kielessä.
i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esimerkiksiiam[jam],inicere[inˈjikere],maior[ˈmaijor].
ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esimerkiksilingua[ˈliŋva].
s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali:suadent[ˈsvaːdent].
qu lausutaan kv:aqua[ˈakva].
ch äännetään k:na:pulcher[ˈpulker].
th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä:Thebae[ˈteːbeː].
ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä:philosophus[fiˈlosofus].
Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.
Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa,[11], mutta käytännössä nykyisin opetetaan ainakin Suomessa yllä kuvatun kaltaista ääntämistä.
Foneemit/pʰ tʰ kʰ/ esiintyvät ainoastaan muinaiskreikkalaisissa lainasanoissa, joissa ne edustavat kreikan kirjaimia φ θ χ. Niiden aspiraatio kuului todennäköisesti ainoastaan yläluokkaisessa puheessa.[12][13]
Myös/z/ esiintyi ainoastaan kreikkalaisperäisissä sanoissa kirjaimen ζ vastineena. Se äännettiin todennäköisesti sanan alussa[z], mutta sanan sisällä kahden konsonantin välissä kahdennettuna,[zː]. Tämä poikkeaa sen muinaiskreikkalaisesta ääntämyksestä[dz] tai[zd].[14][12]
Useimmissa tapauksissa/m/ ääntyi sellaisenaan, mutta sanan lopussa se saattoi hävitä nasalisoiden ja pidentäen edeltävän vokaalin, esimerkiksidecem ääntyi[dɛ.kẽː].
Klassisessa latinassa oli viisi pitkää ja viisi lyhyttä vokaalia. Vokaalipituus oli foneemista. Kreikkalaisissa lainasanoissa saattoivat esiintyä /y yː/, jotka kuitenkin äännettiin muussa kuin yläluokkaisessa puheessa yleensä /u/ tai /i/.
c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin (e, i, y, ae, oe) edessä; esimerkiksiCicero [tsitseroo]
ti äännetään [tsi] jos sitä seuraa vokaali; esimerkiksitristitia [tristitsia]. Ääntämys on alkuperäinen jos t-kirjainta edeltää s; esimerkiksibestia [bestia]
sc äännetään etuvokaalin edellä s.
h ei äänny lainkaan.
Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n lähes aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.
Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sananplus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi/pluːs/, kun taas sanaminus (vähemmän) on äännetty/minus/, eli lyhyellä vokaalilla.
Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuteninfinitivo/iːnfiːniːtiːvoː/, oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.
Nykyisin opetettava latina oli antiikin aikana kirjakieltä eikä välttämättä puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä ja että pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta.lähde? Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.
Klassista latinaa kirjoitetaanlatinalaisilla aakkosilla, johon kuuluivat alun perin kirjaimet A B C D E F G H I K L M N O P Q R S T V X Y ja Z.[16] KirjainK esiintyy vain harvoissa sanoissa arkaaisena jäänteenä;Y jaZ edustavat latinalle vieraita äänteitä ja otettiin käyttöön kreikkalaisten lainasanojen kirjoittamista varten. KirjaimetJ jaU sekäligatuuritÆ jaŒ on keksitty myöhemmin. Erillisiä pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, sillä nykyisen näköisiä isoja kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, mutta papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).
Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on suomen kieliopin tavoin kirjoittaa isollavirkkeen taierisnimen (esimerkiksiRoma) ensimmäinen kirjain. Lisäksi latinassa isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimistä johdetut adjektiivit (esimerkiksiRomanus,Romana).Numerot kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin. Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia J ja U näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjaintenI jaV tilalla, joskin J-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmitenGaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar.Latinalaisen kirjaimiston kirjainta W ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksiWikipedia on latinaksiVicipaedia.
Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.
Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia J ja U. Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
Käytetään pieniä kirjaimia. Isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimet, mutta ei virkkeen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).
Kun nykyaikaisia nimiä tai lainasanoja käytetään latinankielisessä tekstissä, niitä pitää joskus taivuttaa sijamuodoissa. Käytäntöjä taivutukseen on monia, seuraavassa on esitelty muutamia:
Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi kaikki hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet. Esimerkiksi Iran voi ollaIrania.
Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan antiikin aikaiseen muotoon, josta se on johdettu. Käytäntö toimii hyvin latinalais- ja kreikkalaisperäisile nimille, sekä sellaisille muista kielistä peräisin oleville nimille, joiden latinannoksia tai kreikannoksia esiintyy antiikin kirjallisuudessa (kuten esimerkiksi raamatulliset heprealaiset nimet). Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. EsimerkiksiGeorge W. Bush on latinaksi Georgius W. Bush. Mari voi ollaMaria, Pentti voi ollaBenedictus, Juho voi ollaIohannes, Niko voi ollaNicolaus, Dmitri voi ollaDemetrius ja niin edespäin. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu latinalais-kreikkalaisesta nimiperinteestä tai sitä ei esiinny antiikin kirjallisuudessa (esimerkiksi Aino tai Muhammad), valinnan joutuu joka tapauksessa tekemään itse tai etsimään myöhemmässä latinassa käytettyjä vakiintuneita muotoja esimerkiksi keskiajan kirjallisuudesta tai vaikkapaNuntii Latini -ohjelmasta.
Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet on erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.
Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa jasubjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pannaan yleensä viimeiseksi.
Mater cibum parat >"Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys).Mater parat cibum >"Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).
Substantiivit jaetaan viiteendeklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päätteestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa, heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaistenprepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen ”millä (välineellä)?” (ablativus instrumenti).[17] Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissaablatiivi.
Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kutennauta (merimies),agricola (maanviljelijä),iurista (lainoppinut, asianajaja) jaincola (asukas), jotka ovat maskuliineja.
Toiseen deklinaatioon kuuluuus-loppuisia sanoja, kutenannus (vuosi),er-loppuisia sanoja, kutenpuer (poika) jaager (pelto), sekäum-loppuisia sanoja, kutenverbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:
taurus magnus, suuri härkä (m.)
yksikkö
monikko
nominatiivi
taur-us magn-us
suuri härkä
taur-ī magn-ī
suuret härät
akkusatiivi
taur-um magn-um
suurta härkää
taur-ōs magn-ōs
suuria härkiä
genetiivi
taur-ī magn-ī
suuren härän
taur-ōrum magn-ōrum
suurten härkien
datiivi
taur-ō magn-ō
suurelle härälle
taur-īs magn-īs
suurille härille
ablatiivi
taur-ō magn-ō
suurella härällä
taur-īs magn-īs
suurilla härillä
Toisen deklinaationus- jaer-loppuiset sanat ovat maskuliineja,um-loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassaAegyptus (Egypti) jahumus (maa, multa) sekä puiden nimet (pinus,quercus,ulmus jne) jotka ovat feminiinejä, sekävirus (myrkky) japelagus (meri), jotka ovat neutreja.
Niilläus-loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössäe-päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksiserve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovatius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -ī. EsimerkiksiIulī! (Iulius!).
Genetiivin pääte on-is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassarex (kuningas),labor (työ, kärsimys),carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.
ACI eliaccusativus cum infinitivo (suomeksi "akkusatiiviinfinitiivin kanssa") on latinassa tavallinen lauseenvastike, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyilleverbeille, joita ovat muun muassaaistihavaintoihin liittyvät verbit.
Esimerkki:
Puellam pilam iactare video 'näen tytön heittelevän palloa' (puellam: akkusatiivissa oleva subjektiosa;iactare: infinitiivissä oleva predikaattiosa)
Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbisum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbivolo, volui, velle ja sen johdannaiset sekä muutama muu.
Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa:amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä:amare (rakastaa).
↑abAllen, William Sidney: Vox Latina—a Guide to the Pronunciation of Classical Latin. Cambridge: Cambridge University Press., 1978. ISBN 0-521-37936-9(englanniksi)
↑Clackson, James; Horrocks, Geoffrey: The Blackwell History of the Latin Language. Oxford: Blackwell Publishing, 2007. ISBN 978-1-4051-6209-8(englanniksi)
↑Levy, Harry L.: A Latin Reader for Colleges. University of Chicago Press, 1989. (englanniksi)
Geitlin, Joh. Gabr.:Suomalais-latinalainen sanakirja (SKS 1883, 1996). Laaja, joskin vanhahtava suomi–latina-sanakirja. Sisältää runsaasti Pitkärannalta puuttuvaa agraarisanastoa sekä käyttöesimerkkejä. Ottaen huomioon teoksen korkea ikä on sen sana-artikkelit laadittu taiten. (Sanakirjan digitoitu versio Internet Archivessä.)
Hakamies, Reino:Glossarium Latinitatis Medii Aevi Finlandicae (Helsinki 1958). Suomalaisen keskiajan latinan erityissanasto.
Pekkanen, Tuomo & Pitkäranta, Reijo: Nykylatinan sanakirja. Suomi-latina-suomi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-747-8
Salmi, J. W. − Linkomies, Edwin:Latinalais-suomalainen sanakirja (Otava 2000). Pieni, kätevä sanakirja, sanojen merkityksiä selitetty kattavammin kuin esim. Pitkärannan sanakirjassa, soveltuu siksi hyvin tunnetuimpien roomalaisten kirjailijoiden lukemiseen.
Mikkonen, Laura – Pitkäranta, Reijo:Lääketieteen sanakirja latina–suomi–latina (WSOY 2009).
Pekkanen, Tuomo − Pitkäranta, Reijo:Nykylatinan sanakirja (SKS 2006). Pääosin latinankielisissä uutisissa käytettyyn terminologiaan ja uudissanastoon pohjautuva noin 20 000 hakusanan kaksisuuntainen sanakirja.
Pitkäranta, Reijo:Suomi–latina–suomi-sanakirja (WSOY 2001). Uusi suppeahko sanakirja, jossa verbien sanakirjamuoto on aktiivin preesensin infinitiivi. Sisältää lähes täydellisen luettelon epäsäännöllisten verbien teemamuodoista.
Rothsten, F. W.:Latinalais-Suomalainen Sanakirja Koulujen tarpeeksi (SKS 1884). Laaja latina–suomi-sanakirja, jossa runsaasti esimerkkejä sanojen käyttötavoista sekä idiomeja.
Streng, Adolf V. (toim.): Latinalais-suomalainen sanakirja. (6. painos (1. painos 1933)) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-717-741-0 Laajin latina–suomi-sanakirja. Sisältää runsaasti esimerkkejä.
Kallela, Maija-Leena & Palmén, Erkki: Clavis latina. Helsinki: Finn Lectura: Opetushallitus, 2004–2006. Lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen.
Kallela, Maija-Leena − Palmén, Erkki:Ianua Latina (Artipictura 2009). Latinan lukemisto, jossa on tekstejä antiikista uuteen aikaan.
Oja, Matti − Probst, Ilpo:Via Nova (WSOY 1994). Lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen.
Elom, Tuulikki − Penttilä, Sisko − Probst, Ilpo:Via Nova II (WSOY 1996).
Palmén, Erkki − Pekkanen, Tuomo:Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983). Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
Pekkanen, Tuomo:Ars Latina (Yliopistopaino, 4. p. 2004). Nykylatinan näkökulmasta laadittu oppikirja.
Pekkanen, Tuomo:Ramus virens (WSOY 1973). Keskiajan ja myöhäislatinan krestomatia.
Pitkäranta, Reijo: Latina medicorum. Latinaa lääkäreille. Helsinki: Gaudeamus, 1981 (5. painos 2003). ISBN 951-662-287-9 Johdatus lääketieteessä käytettävään latinaan ja sen analysoimiseen.
Rönkä, Helena − Auvinen, Erkki:Salve! (Opetushallitus 2004). Kaksiosainen kirjasarja latinan opetukseen peruskoulun ylemmille luokille.
Kivimäki, Arto: Suuri latinakirja. (Koottu tekijän aiemmista julkaisuista Carpe diem! hauskaa ja hyödyllistä latinaa (1997) ja Summa summarum: latinankielisiä termejä (1998)) Hämeenlinna: Karisto, 2001 (3. painos 2004). ISBN 951-23-4163-8
Kivimäki, Arto: Verba volant. Sanat lentävät. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4218-9
Kivimäki, Arto: Primus motor. Johtamistaidon latinaa. Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4345-2
Polkunen, Marja-Liisa (toim.): Nota bene. Sitaatteja antiikin Roomasta. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-18558-6
Tuomisto, Pekka: O tempora, o mores. (Kansialanimeke: Vallatonta latinaa) Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4267-7
Apicius: Roomalainen keittokirja. ((De re coquinaria.) Toimittaneet Tuulikki Elo, Heikki Laakkonen, Eero Valjakka) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-360-X
Lindberg, Bo: Latina ja Eurooppa. ((Europa och latinet, 1993.) Suomeksi toimittanut Osmo Pekonen. Viimeisen luvun kirjoittanut Teivas Oksala. 2. laitos) Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-616-0
Plinius Caecilius Secundus, Gaius, nuor.: Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. (Kääntäneet ja toimittaneet Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-656-0 Teoksen johdanto on paikoin epätieteellinenkenen mukaan?.
.jpg)
.jpg)
