Maailmassa oli 2000-luvun alussa arviolta yli miljardi lammasta[1]. Australia, Uusi-Seelanti, Kiina, Intia, Yhdysvallat, Etelä-Afrikka, Argentiina ja Turkki ovat suurimpia kaupallisia lampaanlihan tuottajia.
Täysikasvuisen uroslampaan yleisnimitys onpässi jakuohittu uros on nimeltäänoinas, kun taas kuohitsematon uros onjäärä. Täysikasvuisen, poikasia saaneen eli karitsoineen naaraslampaan nimitys onuuhi. Lampaan poikasta kutsutaankaritsaksi ja etenkin nuorta lammastavuonaksi.Uuhikaritsa on naaraspuolinen poikanen japässikaritsa urospuolinen.Lampola on lammasnavetta eli lampaiden suojaksi tehty rakennus jalampuri on lampaiden hoitaja tai lammaspaimen.[2][3]Nykysuomen sanakirjan mukaan nimitysjäärä on vanhentunut, sen rinnakkaismuoto onjaara.[4]
Aikuinen lammas painaa 35–180 kilogrammaa. Lampaalla on tuuhea karva. Lampaalla on hajurauhaset kasvoissaan ja takaraajoissaan. Sillä on yleensä lyhyt häntä.[1]
Lampaan pässeillä on jalostuksen seurauksena yleensä pienemmät sarvet kuin villien lammaslajien pässeillä. Lampaan karva kasvaa jatkuvasti, joten sitä voidaan keritä vuoden ympäri.[5]
Vuonna 2021 julkaistussa espanjalaistutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että perinteisten paljon laiduntavien lammasrotujen lihassa esiintyy vähemmän lihasten sisäistä rasvaa ja enemmän konjugoitua linolihappoa. Siinä havaittiin olevan myös parempi omega 6 ja omega 3 -rasvojen suhde. Vähiten laiduntaneiden lampaiden lihaksissa oli keskimäärin 60 prosenttia enemmän sisäistä rasvaa. Eniten laiduntaneiden lampaiden rasvassa esiintyi lisäksi seitsenkertainen määräkonjugoitua linolihappoa. Tyydyttyneen rasvan osuus oli eniten laiduntavilla lampailla keskimäärin 44 prosenttia ja 40 prosenttia tehokkaampaan tuotantoon kehitettyjä rotuja edustavilla lampailla.[6][7]
Lammas onmärehtijä, joka syö ruohoa ja muuta nurmikasvillisuutta, mieluiten lyhyttä ja hienoa, mutta joskus myös korkeaa ja karkeaa kasvustoa. Lammas syö kasvin tarkemmin kuin esimerkiksi lehmä, joten lampaat voivatylilaiduntaa lehmää herkemmin.[1]
Lammas saavuttaa sukukypsyyden noin yhden vuoden iässä ja lisääntyy yleensä puolentoista vuoden ikäisenä. Lampaalle syntyy yleensä yksi karitsa, joskus kaksi. Emo lopettaa imettämisen kun karitsa on neljän tai viiden kuukauden ikäinen.[1]Suomenlammas on ainutlaatuisen hedelmällinen. Sille syntyy joka toisessa tiineydessä kolme karitsaa tai enemmän, ja pässit saavuttavat sukukypsyyden jo neljän kuukauden ikäisinä.[8]
Lammas elää keskimäärin 10–12-vuotiaaksi.[9] Vanhin lammas oli kuollessaan 23 vuoden 7 kuukauden ja 28 päivän ikäinen.[10]
Lammas kehittyi luultavasti villistämuflonista.[5] Lammas kesytettiin villilampaasta viimeistään 5000 eaa., ja lampaiden jäännöksiä on löydetty monesta varhaisesta asutuskeskuksesta Lähi-idässä, Euroopassa ja Keski-Aasiassa.[1] Suomessa lampaita tiedetään olleen jo 4 000 vuotta sittten, neoliittisen eli maatalouskivikauden loppupuolella.[11]
Alun perin lammasta pidettiin lähinnälihan ja maidon saamiseksi. Silloisen lampaan päällyskarva oli karkeaa, ja sen alla oli lyhyt aluskarva. Karva vaihtui keväällä. Nykyisen lampaan villa kasvaa jatkuvasti noin 2 000 vuotta sitten tapahtuneen mutaation vuoksi. Arkeologian aineistossa se todetaan siitä, että niihin aikoihin yleistyvätkeritsimet ja villakammat häviävät.[12]
Lampaan väri on valikoivan jalostuksen tuloksena muuttunut enimmäkseen valkoiseksi. Vielä pronssikaudella 1500 eaa. lammas oli pääasiassa tummanruskea. Etelä-Euroopassa lampaan väri muuttui harmaan kautta valkoiseksi antiikin aikana. Lampaan villa on jalostettu aina vain pehmeämmäksi.[12]Myöhäiskeskiajalla lisääntynyt villan kysyntä tekstiiliteollisuuden käyttöön kasvatti lampaiden määrää Euroopassa.[13]
Lampaita on yli 200 rotua.[1] Lammasrotujen määrää on vaikea määrittää, koska yleensä vain kehittyneet maat pitävät roturekistereitä. Rotujen kokonaismääräksi on esitetty jopa yli tuhatta.[14] Millään toisella nisäkäslajilla ei rotuja ole yhtä paljon kuin lampaalla. Lammasrodut voidaan luokitella joko niiden ensisijaisen käyttötarkoituksen mukaan (lihan tai villan tuotanto), niiden tuottaman kuidun tyypin mukaan tai niiden fyysisten tuntomerkkien mukaan. Joitain rotuja käytetään useampaan kuin yhteen tarkoitukseen.[15]
Suomessa lampaita oli vuonna 2015 yhteensä 155 200, joista uuhia 73 800. Suomen selvästi yleisin lammasrotu onsuomenlammas. Muita suomalaisia alkuperäisrotuja ovatkainuunharmas jaahvenanmaanlammas. Lihaksi Suomessa kasvatettavia rotuja ovattexel, oxford down, rygja, dorset, suffolk, itäfriisiläinen maitolammas, ruotsalainen turkislammas ja dorper.[16]
Suomalaisissa alkuperäisrotujen lampaissa on Eurooppaan idästä ensimmäisenä tuotujen lampaiden perimää. Muualla Euroopassa lampaiden populaatiot ovat nuorempia, pääosin noin 5 000 vuoden ikäisiä.[17]
Lampaasta saadaanvillaa,maitoa jalihaa sekä rasvaa[1]. Lampaanrasvaa ei käytetä kokonaisuudessaan ihmisravinnoksi, koska osa siitä leikataan teurastamoissa pois. Tästä ylijäämärasvasta valmistetaan esimerkiksi uppopaistamiseen hyvin soveltuvaa talia, koiranruokiin käytettävää lihajauhoa tai esimerkiksi lääketeollisuudessa, saippuoissa, kosmetiikassa, maaleissa jabiodieselissä käytettäviä rasvoja ja glyseridejä.[18][19]
Lampaita käytetään myös laiduneläiminä. Ne hoitavat luontoa ja maisemaa säilyttäen maisemat avoimina ja pitäen yllä luonnon monimuotoisuutta.[20] Lampaat torjuvat hyvinvesakkoja.[21]
Eläintuotannon lisäksi lampaita pidetään joskus lemmikkeinä.[22]
Laiduntavat lampaat ovat joissain maissa kutenKeniassa ajaneet samasta ruoasta kilpailevia villieläimiä ahtaalle. Lampaat voivat myös aiheuttaa metsäkatoa ja makean veden puutetta.[5]
↑Vasco A.P. Cadavez, Teodora Popova, Roberto Bermúdez, Koldo Osoro, Laura Purriños, Raúl Bodas: Compositional attributes and fatty acid profile of lamb meat from Iberian local breeds. Small Ruminant Research, 2020-12, nro 193, s. 106244. doi:10.1016/j.smallrumres.2020.106244ISSN 0921-4488Artikkelin verkkoversio.
↑Vasco A. P. Cadavez, Teodora Popova, Roberto Bermúdez, Koldo Osoro, Laura Purriños, Raúl Bodas: Compositional attributes and fatty acid profile of lamb meat from Iberian local breeds. Small Ruminant Research, 1.12.2020, nro 193, s. 106244. doi:10.1016/j.smallrumres.2020.106244ISSN 0921-4488Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
